Lainsuojattomien armoilla (Rawhide, 1951)

Olen harrastanut aina silloin tällöin Henry Hathawayn elokuvien katsomista, mutta projekti on aina keskeytynyt. Aikanaan 1990-luvulla hankin puuttuvia elokuvia Yhdysvalloista NTSC-nauhoina tai vaihtureina Peter von Baghilta. Mieleen on jäänyt Petterin VHS-kasettien paketti, jossa oli saatteena lyhyt viesti: ”Tule onnelliseksi niin kuin miljoonat ennen sinua!” Tulinhan minä, ja totta: Hathaway on aina ollut mainstream-ohjaaja, jonka elokuvat ovat saaneet suuren levityksen. Toisaalta, katoavaista on mainen kunnia, sillä osa ohjaajan elokuvista on kadonnut kokonaan ohjelmistoista. Uransa aikana Hathaway ohjasi paljon lännenelokuvia, ja nyt huomaan, että en ole koskaan blogannut vuonna 1951 valmistuneesta westernistä Rawhide. Suomessa sitä on esitetty nimillä Lainsuojattomien armoilla ja Epätoivoinen piiritys.

Dudley Nicholsin käsikirjoittama tarina tuo mieleen John Fordin klassikon Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), joka oli niin ikään Nicholsin käsialaa vaikkakin perustui Ernest Haycoxin novelliin. Rawhide on sen sijaan alkuperäiskäsikirjoitus: asetelma on läpikotaisin tuttu siinä mielessä, että tapahtumat sijoittuvat postivaunujen reitille, yksinäiselle asemalle, mutta Nichols on höystänyt kertomusta uudenlaisille piirteillä. Tom Owens (Tyrone Power) on aseman apulaisena, mutta on postifirman johtajan poika, joka on harjaantumassa alaan. Vinnie Holt (Susan Hayward) on puolestaan yksinhuoltaja, jonka tarina paljastuu vasta myöhemmin. Hän on lapsen täti, joka on viemässä pienokaista isänsä luokse. Elämänkohtalot järkkyvät, kun paikalle saapuu Rafe Zimmermannin (Hugh Marlowe) johtama rikollisryhmä, joka janoaa kultalastia.

Tapahtumat sijoittuvat kokonaan erämaan keskellä sijaitsevaan rakennukseen ja sen lähiympäristöön. Tom ja Vinnie esiintyvät avioparina pystyäkseen taitelemaan rikollisryhmää vastaan. Hurjimman roolisuorituksen tekee Jack Elam (1920–2003), joka on Zimmermannin iljettävä apuri Tevis. Elam saa tässä elokuvassa näyttää koko repertuaarinsa. Kaiken kaikkiaan Rawhide toimii hyvin, ja Hathawayn ohjaus on sujuvaa. Pieni yksityiskohta jää mieleen: Hathaway käyttää paljon ympäristön ääniä, mikä avartaa vaikutelmaa siitä, mitä yksinäisen aseman ulkopuolella on. Kojoottien huudot kuuluvat öisin, ja päiväkohtauksissa ääniraidalla käytetään lintujen viserrystä. En saanut kiinni, minkä linnun laulua elokuvassa on käytetty. Kaktuspeukaloinen sopisi tähän hyvin!

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966)

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966) edustaa Henry Hathawayn westernien myöhäiskautta. Lännenfiktio oli suosittua niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissakin, mutta elokuvatuotannossa painopiste oli siirtynyt Eurooppaan italowesternin läpimurron jälkeen. Kostaja Nevada Smith on klassinen kostowestern, joka tuo mieleen monet aiemmat Hollywood-elokuvat, mutta siinä on samalla aimo annos spagettiwesternin kovuutta ja väkivaltaisuutta. Vahvimmin Hathawayn elokuva on kuitenkin 50-luvun Hollywood-länkkäreiden perillinen. Päähenkilö on nuori Max Sand (Steve McQueen), joka on puoliksi kiowa-intiaani, ja tämä lähtökohta muistuttaa monista 50-luvun puoliveriselokuvista. Kostoteeman käsittely taas tuo mieleen Marlon Brandon ohjauksen Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961), varsinkin kun Karl Malden esittää molemmissa elokuvissa keskeistä roolia.

Kostaja Nevada Smith alkaa rajulla väkivallan kuvauksella: kolmikko Jesse Coe (Martin Landau), Bill Bowdre (Arthur Kennedy) ja Tom Fitch (Karl Malden) surmaa Max Sandin vanhemmat. Kostowesternille tyypillisesti Max ryhtyy jäljittämään surmaajiaan, yksi kerrallaan. Ehkä hämmentävintä, mutta samalla kiinnostavinta, on se tapa, jolla Max saa apua kohtaamiltaan ihmisiltä. Vanhimmaksi tukijaksi osoittautuu kiertelevä asekauppias Jonas Cord (Brian Keith), joka opettaa Maxille välttämättömät selviytymisen taidot. Kaikki Maxin kohtaamat ihmiset koettavat kertoa, miten tukahduttavaa kostonkierre lopulta on, mutta nuori päähenkilö ei ota sanoista opikseen. Hän vapautuu vasta elokuvan viimeisissä kuvissa, mutta elokuvan traagisuus on siinä, miten hitaasti päähenkilön ajatukset muuttuvat. Lopulta hänen kostonsa on tuhoisaa monille muille, kuten onnettomalle Pilarille (Suzanne Pleshette), joka menehtyy käärmeen puremaan. Elokuvan loppupuolella on myös yllättävä viittaus eurooppalaiseen kulttuuriin, kun Max törmää lampaitaan paimentavaan italialaiseen munkkiin (Raf Vallone), keskellä erämaata!

Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965)

Henry Hathaway oli pitkän linjan ohjaaja, joka palasi aina uudelleen lännenelokuvan pariin. Katsoin pitkästä aikaa westernin Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965). Alun perin Paramount oli ostanut William Wrightin ja Talbot Jenningsin tarinan jo vuonna 1955. Ajatuksena oli, että ohjaajaksi pestattaisiin John Sturges ja päänäyttelijäksi Alan Ladd. Tuottaja Hal B. Wallis hankki kuitenkin projektin Paramountilta, kiinnitti ohjaajaksi Hathawayn ja päärooleihin John Waynen ja Dean Martinin. Itse tarina kertoo veljeksistä, jotka kerääntyvät yhteen äitinsä hautajaisiin. Lähtökohta-asetelma on elokuvassa miltei parasta: katsoja ei näe Katie Elderiä, mutta äidin hyvät teot paljastuvat vähitellen sekä veljeksille että katsojille. Pojat ovat kukin lähteneet taholleen, eivätkä ole juurikaan yhteyttä pitäneet. Näkymätön äiti on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa keinutuoli jää kiikkumaan itsekseen.

Voittamattomat veljekset alkaa lupaavasti, ei vain Huuliharppukostajaa inspiroineen aloituskohtauksen ansiosta, vaan myös siksi, että menneisyyden tapahtumat hahmottuvat veljeksille vähitellen. Tämän jälkeen tarina ajautuu perinteisemmille urille, kun vallanhimoinen Morgan Hastings (James Gregory) on hamunnut Elderin tilukset itselleen ja palkkaa tunnetun pistoolisankari Curleyn (George Kennedyn) tekemään veljeksistä selvää jälkeä. Mieleenpainuvimman roolisuorituksen tekee Hastingsin poikaa Davea esittävä Dennis Hopper. Dave on elänyt autoritäärisen isänsä ikeessä, eikä lopulta pääse vapaaksi otteesta. Voittamattomat veljekset asettaa vastakkain Hastingsin destruktiivisuuden ja näkymättömän Katie Elderin kuolemankin yli yltävän vaikutuksen.

Kiitorata (Airport, 1970)

George Seatonin ohjaama ja käsikirjoittama Kiitorata (Airport, 1970) perustui Arthur Haileyn menestysromaaniin. Kuhisevan lentokentän odotussaleihin ja takahuoneisiin – toki myös lentokoneisiin – sijoittuva draama näytti suuntaa katastrofielokuvien lajityypille, ja elokuva itsekin sai sittemmin sekä jatko-osia että parodisia kommentaareja (Hei, me lennetään). Elokuvaan, jota tiettävästi myös Henry Hathaway oli kreditoimattomasti ohjaamassa, vaikutti osaltaan edeltävien vuosikymmenien spektaakkelibuumi. Kiitoradassa etsittiin modernin maailman miljöötä, johon voitaisiin ympätä useita tarinalinjoja ja siten näyttävä tähtikaarti. Kiitoradassa glamouria tuovat Burt Lancaster, Dean Martin, Jean Seberg, Jacqueline Bisset, Helen Hayes ja Van Heflin. Pienen mutta merkittävän roolin lentokentän kenttätyömiesten päällikkönä tekee George Kennedy, joka sittemmin nähtiin myös elokuvan jatko-osissa.

Vaikka Kiitorataa voi arvostella suurellisuutta seuraavasta draamallisesta jäykkyydestä, ei voi olla nauttimatta siitä tavasta, jolla elokuva alusta lähtien kuljettaa laajan ihmisjoukon kohtaloita. Alkukohtauksessa ollaan keskellä lumisateen kanssa painivan lentokentän nopeatempoista elämää. Kiitoradalla on useita keskushenkilöitä, ja heistä tärkein on lentokentän johtaja Mel Bakersfeld (Burt Lancaster), jonka rakoilevaa perhe-elämää tarina myös tapailee. Lancaster on (tässäkin) roolissa erittäin vakuuttava, ja jopa kohtaus, jossa elokuvan katsojalle kerrotaan lentokenttien taloudellisista haasteista, sujuu ongelmitta. Toinen avainhahmo on lentokapteeni Vernon Demerest (Dean Martin), jonka avioliitto on niin ikään vaikeuksissa. Kiitoradan ytimessä on orastava terroriteko, jonka valmistelija Guerrero (Van Heflin) lopulta toteuttaa aikeensa, vaikka hän on vähällä tulla järkiinsä. Koomista maustetta vakavaan tarinaan tarjoaa Ada Quonsett (Helen Hayes), joka onnistuu salamatkustamaan kansainvälisillä lennoilla ja joutuu sattumalta istumaan Guerreron viereen... Myöhemmille katastrofielokuville oli tyypillistä, että onnettomuuden uhreiksi joutuivat usein ne, joiden moraali oli rapautunut (ainakin elokuvassa Liekehtivä torni, jossa tulipalo rankaisee armottomasti hairahtuneita). Kiitoradassa tätä piirrettä ei juuri havaitse. Pikemminkin katastrofi ratkaisee sekä Bakersfelfin että Demerestin perheongelmat, ja kaiken lisäksi vapaamatkustajaksi tottunut mummo saa oikeutuksen toiminnalleen kriittisen tapahtumasarjan keskellä. Onnettomin hahmo on Guerrero, joka tuhoutuu ja jolla ei ole ulospääsyä siitä sosiaalisesta hädästä, johon hän on ajautunut.

Kiitorata alkaa kuhisevan lentoaseman keskeltä, paikasta, joka on nykykatsojallekin monin tavoin tuttu. Samalla kun vuoden 1970 lentoasema vaikuttaa samastuttavalta ympäristöltä, se on monin tavoin vieras. Ainakin itse huomasin katseeni harhailevan kohtauksissa, joissa nähtiin lentokentän halleja, tiskejä, turvatarkastuksia... Miten vuoden 1970 elokuva saattoi uskottavasti esittää vapaamatkustamisen olevan mahdollista? Miten elokuva kuvaa sen, että lentokoneeseen voi päästä räjähdysainelastin kanssa? Miten matkustusasiakirjoja tarkastettiin? Kiitorata ei tietenkään ole dokumenttielokuva, mutta se antaa mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota ei enää ole.

Gun Hill – kuoleman kukkula (Shoot Out, 1971)

Gun Hill – kuoleman kukkula (Shoot Out, 1971) oli Henry Hathawayn toiseksi viimeinen elokuva. Pitkän uran tehnyt ohjaaja niitti mainetta vielä varttuneellakin iällä, sillä vuonna 1969 valmistunut Kova kuin kivi (True Grit) oli osoittautunut sekä arvostelu- että yleisömenestykseksi. Gun Hill – kuoleman kukkula oli selvästi yritys ratsastaa edellisen menestyksen varassa, ja tiettävästi Gregory Peck lähti mukaan juuri tästä syystä, etsimään nostetta uralleen. Toisin kuitenkin kävi, ja Gun Hill – kuoleman kukkula jäi pettymykseksi. Samalla päättyi pitkän linjan lännenelokuvien ohjaajan taival genren parissa: Hathaway oli aloittanut jo 30-luvun alussa Randolph Scottin tähdittämien westernien tekijänä, ja hän ehti nähdä lajityypin kehityskaaren Hollywoodissa äänielokuvan varhaisvaiheesta 50-luvun huippuvuosiin sekä sen jälkeiseen eurowesternin synnyttämään kriisiin.

Gun Hill – kuoleman kukkula muistuttaa 1950-luvun lännenelokuvia siinä mielessä, että päähenkilö Clay Lomax (Gregory Peck) on ikääntyvä gunfigher, joka etsii ulospääsyä vanhasta elämästään, hieman samaan tapaan kuin Peckin tähdittämän Henry Kingin westernin Ase kädessä (The Gunfighter, 1950) päähenkilö. Sodan jälkeisestä tilanteesta muistuttaa myös sukupolvikonflikti, sillä Lomax joutuu tekemisiin nuorten rikollisryhmän kanssa. Tosin Hathawayn 70-luvun alun tulkinnassa nuoret ovat enemmänkin huligaaneja kuin 50-luvun westernien kapinallisia. Parhaimmillaan Gun Hill – kuoleman kukkula on kuvatessaan Lomaxin suhdetta lapseen, pieneen Deckyyn (Dawn Lyn), joka etsii hänestä turvaa.

Verinen erämaa (Legend of the Lost, 1957)

Henry Hathawayn Verinen erämaa (Legend of the Lost, 1957) valmistui tilanteessa, jossa Hollywood jalkautui Eurooppaan. Teoksen sisäkuvat taltioitiin Cinecittàssa Roomassa. Ulkokuvaukset tehtiin pääasiassa Välimeren eteläpuolella Libyassa, mikä oli välttämätöntä, sillä elokuvan keskiössä oli erämaa, Sahara, niin kuin ensimmäisistä kuvista voi jo todeta. Angelo Francesco Lavagninon mehevä soundtrack rakentaa alusta lähtien spektaakkelin tarunhohtoisuutta, joka virittää odotukset korkealle. Hathawaylla olikin käsissään poikkeuksellinen asetelma, päärooleissa John Wayne, Sophia Loren ja Rossano Brazzi ja kuvaajana Jack Cardiff. Silti lopputulos oli pettymys, ja Verinen erämaa toi hädin tuskin takaisin tuotantokustannuksensa.

Olen aina, kaikesta arvostelusta huolimatta, pitänyt tästä elokuvasta. Lavagninon soundtrack kohottaa seikkailuelokuvan atmosfäärin niin epätodelliselle tasolle, että Veristä erämaata alkaa katsoa jonkinlaisena metaelokuvana, elokuvana, joka käsittelee muita elokuvia. Miten muuten voisi katsoa teosta, jossa John Waynen näyttelemä Joe January on jostakin kumman syystä päätynyt Timbuktuun ja on kaiken lisäksi pukeutunut western-asuun. Tarina kertoo, että kuvaustilanteessa Jack Cardiff kiinnitti huomiota Waynen outoon asuun, johon ohjaaja Hathaway totesi kuivasti: ”Hän pukeutuu aina niin!” Tämän hämmästyttävyyden rinnalla on tosiasia, että Timbuktuun on heitetty myös Sophia Loren, roolinimeltään Dita, joka erottuu katukuvasta välittömästi. Tarina alkaa, kun Paul Bonnard (Rossano Brazzi) saapuu kaupunkiin ja etsii opasta lähteäkseen tavoittelemaan erämaasta isänsä löytämää aarretta. Verisessä erämaassa on paljon piirteitä, jotka tuovat mieleen myöhemmät postmodernit seikkailuelokuvat, ja varmaankin Steven Spielberg on tätä katsonut tarkasti. Elokuvan erikoinen pinnanalainen kerrostuma on siinä tavassa, jolla se vuonna 1957 sitoi yhteen italialaisen fasismin Afrikka-pyrkimykset. Kuvausryhmä siirtyi sujuvasti Roomasta Libyaan, melkein 1930-luvun valtapyrkimysten jalanjäljissä. Elokuvan päätösjaksossa retkikunta törmää Saharassa roomalaisen kulttuurin unohdettuun keskukseen. Tosiasiassa kuvauksia tehtiin Libyassa sijaitsevassa Leptis Magnassa. Kun italialaiset tulivat Libyaan, arkeologiset kaivaukset nostivat esiin tämän roomalaisen kulttuurin sillanpääaseman Afrikassa. Nykyään Leptis Magna on Unescon maailmanperintökohde. Verisessä erämaassa juuri muinaisen kaupungin ihmeenomaisuus tekee vaikutuksen!

Neljä helmeä (1952)

Viime viikkojen suurimpia nautintoja on ollut episodielokuva Neljä helmeä (O. Henry’s Full House, 1952), vaikkei sitä erityisenä klassikkona voikaan pitää. Nautintoon on monta perustetta, erinomainen teräväpiirtokopio, loistavat näyttelijät ja – vaikka episodielokuvia aina moititaankin – irrallisten tarinoiden yllätyksellisyys, joita Hollywoodin lajityyppiodotukset eivät rasita. O. Henry’s Full House koostuu viidestä tarinasta, jotka kaikki ammentavat yhdysvaltalaisen kirjailijan O. Henryn, oikealta nimeltään William Sydney Porterin (1862–1910), novelleista. Kirjallisuuden auraa elokuvassa antaa kertojana toimiva John Steinbeck, joka juontaa jokaisen episodin. Tuotantoyhtiö Twentieth-Century Fox käytti parhaita voimiaan, ja ohjaajiksi pestattiin Henry Koster, Henry Hathaway, Jean Negulesco, Howard Hawks ja Henry King. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa nimellä Neljä helmeä, vaikka elokuvaan tehtiin alun perin viisi episodia. Tämän selittää se, että ensi-iltaa edeltävän ennakkokatselun perusteella Hawksin ohjausta pidettiin niin heikkona, että se päätettiin poistaa. Tuoreessa blurayssa tämäkin on mukana, ja käyttämäni saksankielinen versio oli nimeltään Fünf Perlen.

O. Henry’s Full House alkaa elokuvan vaikuttavimmalla kertomuksella ”The Cop and the Anthem”, jonka käsikirjoitti Lamar Trotti ja ohjasi Henry Koster. Lyhyt tarina esittelee asunnottoman kulkurin Soapyn (Charles Laughton), joka alussa nukkuu syksyisessä puistossa ja ryhtyy järjestelmällisesti tekemään luvattomuuksia päästäkseen talveksi kiven sisään. Jostakin syystä mikään konsti ei tepsi. Kadulla hän yrittää lähennellä nuorta neitoa (Marilyn Monroe), ja ravintolaan hän menee syömään koko menun ilman pennin hyrrää. En paljasta tässä tarinan loppua, mutta Charles Laughton on Soapyn roolissa elementissään, parempi kuin koskaan. Seuraava tarina ”The Clarion Call” syntyi Henry Hathawayn ohjauksena, ja se yhdistyy sujuvasti aikakauden film noir -buumiin. Richard Widmark tekee loistavan roolisuorituksen pikkurikollisena Johnny Kernanina, joka kiristää entistä ystäväänsä. Jean Negulescon kertomus ”The Last Leaf” on novelli neidosta (Anne Baxter), joka menettää elämänhalunsa ja jonka puolesta yläkerran venäläinen taiteilija (Gregory Ratoff) uhrautuu.

Henry Koster kertoi myöhemmin haastattelussa, että ohjaajat saivat itse valita novellit. Ehkäpä Howard Hawks tietoisesti poimi tarinan, joka poikkeaa kaikista muista episodeista, ja tuloksena oli ”The Ransom of Red Chief”, joka lopulta poistettiin kokonaan ensi-iltakopiosta.  Ben Hechtin, Nunnally Johnsonin ja Charles Ledererin käsikirjoittama pienoiskomedia koettelee poliittisen korrektiuden rajoja,  ja vaikka Hawks on taatun sujuva komediaohjaaja, kahden automobiililla matkustavan veijarin suorittama kidnappaus tuntuu poikkeavan muista episodeista. Onneksi O. Henry’s Full House päättyy onnellisissa merkeissä. Sokerina pohjalla on Henry Kingin ohjaus ”The Gift of the Magi”, jossa nuoret rakastavaiset (Jeanne Crain, Farley Granger) tekevät kaikkensa antaakseen rakastetulleen ikimuistoisen joululahjan.

Jos Yleisradio etsii jouluelokuvaa, O. Henry’s Full House kannattaisi kaivaa naftaliinista. Ensimmäisen episodin hurskaus ja viimeisen jouluaatto sopisivat juuri nyt, joulun alla, suomalaisillekin katsojille. O. Henry’s Full House on viimeksi nähty televisiossa vuonna 1964 nimellä Neljä helmeä. Nyt olisi aika esittää se uudelleen, Viitenä helmenä.

Ajojahti (1958)

Katsoimme pitkästä aikaa Henry Hathawayn erinomaisen lännenelokuvan From Hell to Texas (1958), joka sai Suomessa ensi-iltansa elokuussa 1958 nimellä Raivoisat miehet. Televisiossa se on nähty kahdesti,vuosina 1972 ja 1987, jälkimmäisellä kerralla nimellä Ajojahti. Käytän tässä televisioesityksen nimeä, kun tuo 50-luvun suomennos kuvaa alkuperäistä otsikkoa heikosti, vaikkei tietysti Ajojahtikaan ole kovin täsmällinen.

Elokuvan tarina perustuu Charles O. Locken romaaniin The Hell Bent Kid (1957), joka ilmestyi tuoreeltaan myös suomeksi nimellä Tuhoon tuomittu (Otava 1959). Tarinan alussa nähdään pakeneva nuorukainen Tod Lohman (Don Murray). Vähitellen selviää, että hän on pakenemassa kostonhimoista isää, Hunter Boydia (R. G. Armstrong), joka pitää Lohmania syypäänä poikansa kuolemaan. Tosiasiassa poika on kaatunut veitseen, mutta kukaan ei ole kiinnostunut totuudesta. Lohman ei itse hyväksy väkivaltaa, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin pakeneminen. Boydin perhe on patriarkaatin karikatyyri, jonka vastakuvana katsojalle myöhemmin esitellään onnellinen meksikolaisperhe.

Parasta Hathawayn elokuvassa on sen eettinen herkkyys. Lohman pohtii välillä sitä, onko hänen elämänsä niin monien uhrien arvoinen. Boydin kostonhimo johtaa väistämättä eskalaatioon, josta ei ole ulospääsyä. Toisaalta Lohman saa elokuvan aikana pyyteetöntä, vastikkeetonta apua monelta vastaantulijalta. Kiertelevä kauppamies Jeff Leffertfinger (Jay C. Flippen) ottaa hänet kyytiin turhia kyselemättä, ja Amos Bradley (Chill Wills) on valmis vaarantamaan oman ja perheensä turvallisuuden. Tätä tukea Boydin on vaikea ymmärtää: ”Wherever this man goes, somebody turns a hand to help him, and they don’t even know him. Why?” Tämän pyyteettömyyden rinnalla Boydin oma rakkaus on itsekkyyttä. Hän ei kostoa janotessaan oikeastaan ilmaise rakkautta lapsiaan kohtaan.

Ajojahti on täynnä pieniä, teemaa tukevia yksityiskohtia. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Boydin toinen poika saa surmansa ja tämän hevonen jää odottamaan haudan vierelle. Hetken kuluttus hevonen empii ja aikoo lähteä seuraamaan Lohmania, jonka on pakko ottaa ratsu mukaansa vaikka tietääkin, että se ennen pitkää paljastaisi hänet. Elokuvan alkuperäisnimi From Hell to Texas voidaan ymmärtää kovana tulkintana, jossa Teksas on helvettiäkin tukalampi. Itse tulkitsen sen kuitenkin konkreettisesti: elokuvan aikana Boyd siirtyy kuvitteellisesta maailmasta, ”helvetistä”, reaalimaailmaan, Teksasiin. Elokuva päättyy sovintoon, kun Lohman pelastaa Boydin viimeisen pojan hengen. Viimeisissä kuvissa Boyd toteaa: ”Long after we’re dead, you and me both, they’ll be telling this story, they’ll tell it in a thousand different kinds of ways. None of them will favour me. Maybe they shouldn’t. Just one thing. I like to be remembered that I gave you your life cause you saved my last son. If you grant me that, I don’t mind much going to hell for the rest of it.” Tähän Lohman vastaa: ”Yes, I’ll grant you that.”

Paholaisen puutarha (1954)

Henry Hathawayn ohjaus Paholaisen puutarha (Garden of Evil, 1954) on ilmestynyt Espanjassa teräväpiirtomuodossa. Tätä hetkeä olen odottanut siitä lähtien, kun näin suttuisen kopion Ruotsin tv:stä kauan sitten. Suomen televisiossa elokuva on näytetty tiettävästi kertaalleen vuonna 1973. Pitkään elokuvaa ei saanut edes dvd-muodossa, ja vanhassa tv-kopiossa visuaalisuus ei päässyt oikeuksiinsa. Paholaisen puutarha oli Twentieth-Century Foxin ensimmäinen CinemaScope-western, ja varmaankin tästä syystä Hathaway antoi paljon tilaa avarille maisemille. Kuvausryhmä teki työtä on location Meksikossa, sekä Tepotzotlánissa että Parícutinin tulivuoren tuntumassa. Parícutin purkautui vuonna 1943 ja oli aktiivinen 1950-luvun alkuun asti. Twentieth-Century Fox oli itse asiassa käyttänyt purkautumisesta otettuja kuvia vuonna 1947 valmistuneessa seikkailuelokuvassa Kastilian valoittaja (Captain from Castile, ohj. Henry King). Paholaisen puutarhassa tulivuori on vaiti, mutta näkymät laavan peittämästä kylästä ovat vaikuttavia. Vain kirkontorni pistää esiin kuun maisemasta.

Paholaisen puutarhan alussa kolme, toisilleen tuntematonta miestä pysähtyy meksikolaiseen kylään matkallaan Kalifornian kulta-apajille. Hooker (Gary Cooper), Fiske (Richard Widmark) ja Luke Daly (Cameron Mitchell) astuvat paikalliseen kuppilaan, jonne hetken kuluttua ryntää nuori nainen Leah Fuller (Susan Hayward). Fullerin mies on jäänyt kultakaivoksen vangiksi, ja apua tarvittaisiin nopeasti. Kaikki pestautuvat mukaan, samoin meksikolainen Vicente (Víctor Manuel Mendoza). Alkaa vaellus, joka saa alusta lähtien vertauskuvallisia piirteitä.

Matka ”paholaisen puutarhaan” kulkee kapeaa polkua pitkin, vuoren rinteellä. Kuviin yhdistyy hollywoodmaisesti piirroskuva, joka tuo yhtä aikaa mieleen Tarzan-elokuvat ja Kadonneen aarteen metsästäjät. Tämä ei ole sattumaa, sillä tarinana Paholaisen puutarha muistuttaa enemmän seikkailuelokuvaa kuin lännenelokuvaa, ja varmaankin CinemaScope-kuvasto on vaikuttanut myöhempiin tekijöihin. Paholaisen puutarhassa ei juurikaan ole western-piirteitä ainakaan siinä mielessä, että karjankasvattajien tai lainvartijoiden maailma olisi esillä. Intiaaneja elokuvassa kyllä on, mutta heitä kuvataan äärimmäisen etäännytetysti: apassit ovat toiseutta, mutta ei samassa stereotypisoivassa mielessä kuin lännenelokuvissa yleensä. Seikkailuelokuvamaisuutta Paholaisen puutarhalle tuo myös se, että maailma, jonne päähenkilöt kulkevat kapeaa polkua pitkin, on suljettu maailma. Samaa reittiä pitkin heidän on palattava takaisin. Vuoren taakse kätkeytyvä maailma on ihmiselon vertauskuva.

Paholaisen puutarhassa näyttelijäsuoritukset toimivat erinomaisesti, ja vaikka asetelma antaisi mahdollisuuden romanssille, elokuva on lopulta äärimmäisen pidättyväinen. Leah Fullerin puoliso osoittautuu kaikkea muuta kuin sympaattiseksi, mihin nähden neljän ulkopuolisen uhraus tuntuu suurelta. Yksi kerrallaan rivit harvenevat, mutta lopulta voimakkaimmaksi tunteeksi osoittautuu empatia toista ihmistä kohtaan, kun Hooker palaa auttamaan itsensä uhrannutta Fiskeä. Frank Fentonin käsikirjoituksessa on lukemattomia mieleen jääviä lausahduksia. Viimeinen tiivistys kuullaan Hookerin suusta, kun hän kääntyy katsomaan auringonlaskussa kylpevää puutarhaa: ”I guess if the earth were made of gold, men would die for a handful of dirt.” Jäin paljon pohtimaan viimeisen lauseen merkitystä, sillä kovin ahneilta elokuvan päähenkilöt eivät vaikuta verrattuna vaikkapa sellaisiin elokuviin kuin Sierra Madren aarre. Paholaisen puutarhassa tehdään paljon epäitsekkäitä tehoja. Niiden voima on lopulta se, joka ratkaisee.

Paholaisen puutarhan tekijäryhmästä voisi mainita kuvaaja Milton Krasnerin, mutta sittenkin mielikuviin vaikuttaa vahvimmin säveltäjä Bernard Hermann. Kovin montaa westerniä Hermann ei säveltänyt, mikä on harmi. Hermann teki musiikkia myös Burt Lancasterin ohjaukseen Mies Kentuckystä (The Kentuckian, 1955), joka sijoittuu 1820-luvulle, mutta Paholaisen puutarha jäi Hermannin tärkeimmäksi western-sävellykseksi. Intiaanien kuvauksessa Hermann ei sorru lännenelokuvien normaaliin tam-tam-tam-musiikkiin vaan kokonaisuudesta rakentuu melkein sinfoninen kokonaisuus.

Kova kuin kivi (1969, 2010)

Charles Portisin romaani Kova kuin kivi (True Grit) ilmestyi jatkokertomuksena The Saturday Evening Post -lehdessä vuonna 1968. Nuoren naisen Mattie Rossin näkökulmasta kerrotussa tarinassa päähenkilö etsii hyvitystä isän murhaan. Eipä aikaakaan, kun suositun romaanin oikeudet ostettiin Hollywoodiin. Henry Hathaway ohjasi klassisen lännenelokuvan perinteen pohjalta tulkinnan, jossa Mattie (Kim Darby) pestaa kokeneen lainvartijan Rooster Cogburnin (John Wayne) etsimään Tom Chaney -nimistä roistoa (Jeff Corey). Texas Rangerinä, La Boeufinä, esiintyy Glen Campbell, joka myös laulaa elokuvan tunnussävelmän alkutekstien aikana. Hathawayn versiossa aihetta muovattiin suoraviivaisemmaksi tarinaksi kuin romaanissa, jossa käärmeenpureman vammauttama yksikätinen Mattie aikuisena muistelee tapahtumia. Vuoden 1969 tulkinta alkaa suoraan tarinasta ja päättyy ilman ajallista siirtymää tulevaisuuteen.

Romaanissa Cogburn on yksisilmäinen, mutta hänellä ei ole silmälappua. Lieneekö John Waynen habituksen vaikutusta, että Joel ja Ethan Coenin tuoreemmassa tulkinnassa (2010) Rooster Cogburn (Jeff Bridges) on hyvin samanoloinen kuin Wayne, tosin rähjäisempi ja parrakas. Coenin veljesten tulkinnassa on aimo annos Portisin romaanin raamatullisuutta. Elokuva alkaa viittauksella Raamatun sananlaskuihin, joissa todetaan: ”Jumalaton pakenee, vaikka kukaan ei aja takaa.” (Sananl. 28:1) Mattie (Hailee Steinfeld) on tässä elokuvassa nuoremman tuntuinen kuin Hathawaylla mutta samalla kuitenkin määrätietoisempi. Coenin tulkinnassa päähenkilöt ovat yksinäisiä: he pakenevat jotakin, jota eivät itsekään pysty määrittelemään. Mattie ei ikääntyneenä enää pysty löytämään Cogburnia, joka hänet aikoinaan pelasti.

Vaikka elokuvien välillä on eroja, ne ovat myös lähellä toisiaan. Samat kohtaukset ja repliikit toistuvat. Hathawayn tulkinnassa kasvava solidaarisuus saa päähuomioon, eivätkä ”jumalattomat” enää pakene. Viimeisessä kohtauksessa Cogburn hyvästelee Mattien ja karauttaa ratsunsa kohti uusia seikkailuja, niin kuin John Waynen tähdittämässä elokuvassa kuuluukin tehdä.

Brigham Young (1940)

On aika virittää vanhaa Henry Hathaway -harrastusta. Hankin 90-luvulla NTSC-nauhan Hathawayn mormonisaagasta Brigham Young (1940), joka perustui Louis Bromfieldin romaaniin ja joka nähtiin Suomessakin tammikuussa 1944 nimellä Hänellä oli 20 vaimoa. Moniavioisuuden nostaminen elokuvan nimeen kertoo epäilemättä karua kieltä suomalaisesta mormonireseptiosta. Itävallassa elokuva tunnettiin nimellä Blutfehde - Gesetz der Mormonen, Espanjassa El hombre de la frontera, Portugalissa Filhos de Deus, Italiassa La grande missione ja Ruotissa Mormonernas kamp. Vain Suomessa yleisöä houkuteltiin polygamialla!

Tuottaja Darryl F. Zanuckin johdalla Twentieth-Century Fox panosti uskonnolliseen spektaakkeliin ja valjasti mukaan parhaat voimat. Käsikirjoittaja Lamar Trotti oli edellisenä vuonna tehnyt yhteistyötä John Fordin kanssa elokuvassa Kansan sankari (Young Mr. Lincoln, 1939). Nyt kohteena ei ollut yhtä varauksettomasti ihailtu suurmies, sillä keskiöön asettui Brigham Young (Dean Jagger), joka Joseph Smithin kuoleman jälkeen johdatti mormonit Kalliovuorten yli. Utahin erämaahan nousi Salt Lake City, ja loppu on historiaa. Tähtikaartia täydensi Vincent Price Joseph Smithinä, Tyrone Power nuorena mormonina Jonathan Kentinä ja Linda Darnell orvoksi jääneenä Zina Webbinä. Muista näyttelijöistä voi mainita Mary Astorin Brigham Youngin puolisona Mary Annina sekä John Carradinen tulkitsema Porter Rockwell, joka on joukon ainoa westernhahmo.

Brigham Young alkaa hurjalla vainon kuvauksella: mormoneja jahdataan armottomasti, asunnot poltetaan ja Mormonien kirjakin päätyy roviolle. Lopulta Joseph Smith joutuu oikeuteen kehotettuaan uskonveljiään tarttumaan aseeseen. Brigham Young nousee oikeudessa puolustamaan oppi-isäänsä, ja takautumakohtauksessa Smith pääsee kertomaan uskonnollis-yhteiskunnallisen utopiansa pähkinänkuoressa. Kiinnostavaa kyllä, myöhemmin elokuvassa alkuperäiset amerikkalaiset toivottavat mormonit tervetulleiksi, mikä asettuu alun kristillisen suvaitsemattomuuden vastakohdaksi. Tosin Brigham Young toteaa varauksellisesti: ”Indians can't be any worse than some Christians I know. But just the same, until we find a little more about them, we mean to trust in you, Lord, and keep our powder dry.”

Elokuvan huipentumana on lopetus, jossa raamatullinen vitsaus, heinäsirkat, on jo tekemässä lopun Salt Lake Cityn alkuvaiheista, kunnes ihme tapahtuu: lokkien parvi pöllähtää paikalle syömään ilkeät sirkat. Porter Rockwellkin toteaa: ”Hallelujah!” Viimeisissä kuvissa nähdään nykypäivän, vuoden 1940, Salt Lake City, joka vieläkin kunnioittaa lokkeja.

Moniavioisuuden teema jää elokuvan jälkeen mietityttämään. Kohtauksessa, jossa Porter Rockwell ja Jonathan Kent ratsastavat, Rockwell esittää aritmeettisen spekulaation mormonien ekspansiosta: jos jokaisella miehellä on kaksikymmentä vaimoa, joista jokainen saa kymmenen lasta, syntyy 200 uutta mormonia... Ehkäpä tämä fantasia oli Hays Officen aikaiselle Hollywood-yhtiölle liikaa, sillä niin Brigham Young kuin Jonathan Kentkin elävät onnellisissa liitoissa, sen ainoan oikean kanssa.

Erämään kettu (1951)

Henry Hathawayn Erämaan kettu (The Desert Fox: The Story of Rommel, 1951) perustui tuoreeseen Desmond Youngin Rommel-biografiaan, joka ilmestyi myös suomeksi. Alkuperäisteokselle uskollinen elokuva on eräänlainen draamadokumentti, joka kiinnostavasti jatkaa Hathawayn sodanjälkeisten puolidokumentaaristen projektien sarjaa. Nunnally Johnsonin käsikirjoittama elokuva alkaa vangitsevasti, liittoutuneiden turhalla yrityksellä iskeä Saksan Pohjois-Afrikan joukkojen päämajaan. Kommandojoukoille Erwin Rommel on saavuttamaton kohde, kuten tietyssä mielessä myös jälkipolville, jotka yrittävät selvittää armoitetun taktikon kohtaloa Kolmannen valtakunnan viime vaiheissa. Kertojaksi paikantuu brittiläinen upseeri, joka näkee Saharan erämaan kuumuudessa tummaan nahkatakkiin pukeutuneen Rommelin, vilaukselta. Seuraavassa kohtauksessa Rommel on kuollut, ja takautumana draama alkaa piirtää kuvaa siitä, mitä Rommelille tapahtui hänen palattuaan takaisin Saksaan. James Mason rakentaa erinomaisen kuvan upseerista, joka on samaan aikaan lojaali ja kapinallinen.

Prinssi Rohkea (1954)

Henry Hathawayn Prinssi Rohkea (Prince Valiant, 1954) edustaa CinemaScope-teknologian varhaisvaihetta, samaan tapaan kuin hiljattain katsomamme Mustan kilven ritari (Black Shield of Falworth, 1954), joka niin ikään sijoittuu keskiajan Englantiin. Kumpikaan ei ole erityisen säväyttävä seikkailu, mutta Prinssi Rohkeassa on Dudley Nicholsin toimiva käsikirjoitus. Prinssi Rohkeaan luo kiinnostavuutta myös se, että elokuva perustuu Hal Fosterin 1930-luvulla aloittamaan sarjakuvaan. Sarjakuva-aiheisia elokuvia ei 1950-luvun Hollywoodissa juurikaan tehty: Hal Fosterin kädenjälki nousee esille heti alkutekstien aikana, jossa piirroskuvat johdattelevat elokuvan visuaaliseen tyyliin. Varmaankin Henry Hathaway on ohjaajana halunnut säilyttää ripauksen Fosterin näkemystä. Hathawayn ohjausta on usein moitittu hengettömäksi, mutta toisaalta otoskesto on – triviatiedon mukaan – keskimäärin vain seitsemän sekuntia. Tämä oli varhaisissa CinemaScope-elokuvissa harvinaista, kun ohjaajat yleensä ajattelivat, ettei laajakankaan aikana ollut enää tarpeen käyttää leikkausta niin tiheästi. Hathawayn kerronta etenee jouheasti niin kuin seikkailuelokuvalle kuuluukin.

Pitkätukkaisena sankarina, maanpaossa elävän Scandian kuninkaan poikana, esiintyy Robert Wagner, hänen rakastettunaan prinsessa Aletana Janet Leigh ja ilkeänä Sir Brackinä James Mason. Möreä-ääninen Sterling Hayden on Sir Gawain, pyöreän pöydän ritari, jonka oppiin prinssi Rohkea elokuvan alussa pääsee. Tarina muistuttaa Mustan kilven ritaria siinä mielessä, että tässäkin taustaltaan kuninkaallinen mutta asemansa menettänyt nuori joutuu ritarin oppiin, paljastaa salajuonen kuningasta vastaan ja saa elokuvan lopussa takaisin yhteiskunnallisen asemansa.

Prinssi Rohkean dramaattinen kaari ei oikein tahdo kestää loppuun asti, mutta lopun miekkailukohtaus Rohkean ja Sir Brackin välillä on lajinsa helmiä.

Historioitsijan silmin Prinssi Rohkeaa ei juurikaan kannata katsoa: näkymykset kristinuskon ja pakanuuden suhteesta tuntuvat kummallisilta. Puhumattakaan siitä muotopuutarhasta, joka Camelotin pihalta löytyy...