Kasvot (1958)

Ingmar Bergmanin Kasvot (Ansiktet, 1958) sijoittuu 1840-luvulle. Seurue, joka kutsuu itseään ”magneettiseksi teatteriksi”, lähestyy Tukholmaa. Takana on laaja Euroopan kiertue, ja menestys on ollut laihanlaista. Ryhmään kuuluu mykkä taikuri Vogler (Max von Sydow), nuorukaiseksi pukeutunut Manda (Ingrid Thulin), joka paljastuu Voglerin puolisoksi, rohdoksia keräävä ja taikajuomia valmistava isoäiti (Naima Wifstrand), seurueen markkinamies Tubal (Åke Fridell) sekä hevoskuski Simson (Lars Ekborg). Epäilemättä tällaisia seurueita liikuinkin ympäri Eurooppaa 1800-luvun alussa: aikalaisia kiinnosti magnetismi, niin luonnonilmiönä kuin ihmisten välisenä vetovoimana. Franz Lisztin menestystäkin selitettiin toisinaan taiteilijan magneettisuudesta johtuvaksi.

Kasvot liikkuu järjen ja tunteen, rationaalisen ajattelun ja mystisten voimien rajamaastossa. Kun huijariryhmä elokuvan alussa kulkee salaperäisen metsän halki, he itse tuntuvat uskovan aaveisiin. Tukholmassa ryhmä joutuu välittömästi poliisipäällikkö Starberckin (Toivo Pawlo) kynsiin. Ryhmä viedään konsuli Egermanin (Erland Josephson) ja tämän puolison (Gertrud Fridh) kotiin, ja paikalla on myös ”järjen ääni” tohtori Vergerus (Gunnar Björnstrand). Vogler, joka on pitkään ollut vaiti, on kuin heijastuspinta, jossa ympäristö näkee toiveitaan ja pelkojaan. Egermanin pariskunta kärsii lapsen kuolemasta, ja kumpikin odottaa muutosta.

Bergman totesi myöhemmin, että alunperin hän ajatteli tekevänsä eroottisen huvinäytelmän, ja tällaista latausta elokuvassa onkin paljon. Samaan aikaan kun säätyläistö nöyryyttää ja kätketysti palvoo mystistä seuruetta, palvelusväki solmii suhteitaan, Tubal varttuneempaan Sofiaan (Sif Ruud) ja Simson nuoreen Saraan (Bibi Andersson). Kepeistä lähtökohdista Kasvot siirtyy painostaviin, ahdistaviin tunnelmiin. Jo kertaalleen kuollut, juopahtanut näyttelijä (Bengt Ekerot) palaa henkiin – vain heittääkseen kohta uudestaan henkensä. Voglerkin tekeytyy kuolleeksi näyttävän numeronsa päätteeksi ja ryhtyy kummittelemaan Vergerukselle, joka on tehnyt ruumiinavauksen väärälle vainajalle.

Kasvot on samanaikaisesti kiehtova ja pelottava kuva ihmisten välisistä suhteista ja tunteista. Yllättävät käänteen ovat Bergmanin tapa korostaa elokuvaa 1800-luvun silmänkääntötemppujen perillisenä. Kun Vogler on säikäyttänyt Vergerusta, vain hetkeä myöhemmin valtasuhteet kääntyvät, ja seurue joutuu häipymään taskut tyhjinä. Yllätyksellinen on lopetus, joka on kuin kirkkaalta taivaalta laskeutunut deus ex machina: Vogler ja Manda odottavat sateessa lähtöä, kun yhtäkkiä poliisipäällikkö saapuukin auringon paistaessa ja esittää seurueelle kuninkaan esiintymiskutsun!

Ingmar Bergman on itse viitannut elokuvan henkilökohtaisiin siteisiin. Tarina kumpusi niistä kokemuksista, jotka hänellä oli Malmön kaupunginteatterista 1952–59. Malmössä teatterilaiset olivat outoja lintuja, ja yleisön ja näyttelijöiden välissä ammotti kuilu. Kasvoissa poliisipäällikkö, tohtori Vergerus ja konsuli Egelman edustavat juuri tätä epäileväistä, varautunutta yleisöä.

Menneen ja tulevan välillä

Viime viikolla tuli painosta Menneen ja tulevan välillä. 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja. Kirjan otsikko viittaa Alfred de Musset’n Vuosisadan lapsen tunnustuksen lauseeseen: ”Meidän vuosisatamme erottaa menneen ja tulevan.” Takana oli Ranskan suuri vallankumous, edessä teollistuva yhteiskunta, jonka suuntaa saattoi vain uumoilla. Menneen ja tulevan välillä sisältää kymmenen näkökulmaa vuosisataan, jonka perillisiä olemme. Artikkelien teemat ulottuvat varhaisromantiikasta fin de sièclen tunnelmiin, suurkaupungin kaduilta lukulampun ääreen, junamatkalta aikakoneeseen. Kirjoittajat pohtivat muun muassa: Miten romantiikka ja huumori liittyivät toisiinsa? Mitä Lönnrot tarkoitti tiedolla ja Snellman sivistyksellä? Millaisen perinnön lordi Byronin kaltaiset dandyt jättivät jälkipolville? Miten merikarvialaisesta Matilda Roslin-Kalliolasta kasvoi kirjailija ja kreivi Mannerheimista yrittäjä? Millaisia olivat kirjailijan melankolia ja aikamatkailijan vauhdin hurma 1800-luvun lopulla?

Kirjan ideana oli koota yhteen 1800-luvun tutkimusta, ja samalla tehdä teos, jota voisi käyttää kulttuurihistorian pääsykoekirjana vuonna 2011. Nyt, tätä kirjoittaessa, näyttää siltä, että kyse on myös viimeisestä pääsykoekirjasta, sillä Turun yliopiston hakukohteet ovat remontissa ja – ellei ihmeitä tapahdu – meidät sulautetaan isompaan kokonaisuuteen. Surullista, mutta ministeriön paine hakukohteiden vähentämiseen ajaa puun ja kuoren väliin. Ja siinä tohinassa sisällölliset asiat, opetus ja tutkimus, tuntuvat unohtuvan.