Pelham 1-2-3 kaapattu (The Taking of Pelham One Two Three, 1974)

Joseph Sargentin elokuvista olen tainnut viimeksi nähdä tv-tuotannon Yö jolloin Amerikka kauhistui (The Night That Panicked America, 1975), joka kertoo Orson Wellesin legendaarisen kuunnelman aiheuttamasta paniikista. Sargeant, oikealta nimeltään Giuseppe Sorgente (1925–2014), ohjasi pääasiassa televisiolle mutta teki myös muutaman elokuvan valkokankaalle. Näistä tunnetuimpia on John Godeyn, eli Morton Freedgoodin, jännitysromaaniin perustuva Pelham 1-2-3 kaapattu (The Taking of Pelham One Two Three, 1974), jonka YLE Teema esitti eilen illalla. Sargentin elokuvaa on helppo katsoa: se tuntuu oikeastaan kestoaan napakammalta, David Shiren musiikki rytmittää elokuvaa alkuteksteistä lähtien, ja taitava editointi yhdistää sujuvasti toisiinsa New Yorkin metrojärjestelmän komentokeskuksen hulinan ja maan alla tapahtuvan kaappausdraaman. Tuntuu, että Pelham 1-2-3 kaapattu on niitä 1970-luvun alun toimintaelokuvia, jotka palasivat estetiikassaan klassisen Hollywoodin hyveisiin mutta joissa samalla oli nyky-yhteiskuntaa kommentoivaa lakonisuutta. Tällä tyylillä on ollut jatkajia näihin päiviin asti.

Pelham 1-2-3 kaapattu on metroelokuva, ja sen voisi esittää samassa sarjassa Luc Bessonin Subwayn (1985) kanssa. Tarina alkaa vetävästi juuri maan alla, jossa etäisesti toisiaan muistuttavat, viiksekkäät, silmälaseihin sonnustautuneet roistot, herrat Blue (Robert Shaw), Green (Martin Balsam), Grey (Héctor Elizondo) ja Brown (Earl Hindman), kaappaavat metron, vaativat miljoona dollaria ja uhkaavat ampua panttivangit yksi kerrallaan, jos vaatimuksiin ei suostuta. Metropoliisia johtaa Garber (Walter Matthau), joka on suuren osan ajasta komentokeskuksessa mikrofonin ääressä. Pelham 1-2-3 kaapattu esittää fiktiivisen maailman, eikä ihme, että lopputeksteissä korostetaan, miten kuva New Yorkin joukkoliikenteestä on täysin kuviteellinen, kuten myös kaikki henkilöhahmot. Elokuvassa puhutaan roisisti, ja seksistiset ja rasistiset kommentit sinkoilevat niin Garberin kuin Mr. Bluen repliikeistä. Surkein kaikista on New Yorkin pormestari, joka potee järkyttävää flunssaa, luulee kaikkien patologisesti vihaavan itseään eikä ylipäätään jaksa kiinnostua uhanalaisista panttivangeista kuin vain siksi, että he ovat potentiaalisia äänestäjiä. Flunssa on lopulta ratkaisu, sillä Mr. Green aivastelee koko keikan ajan, ja juuri se on ratkaiseva johtolanka. Pelhamia katsoessa tulee mieleen William Friedkinin pari vuotta aiemmin valmistunut Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971): yhdistävä tekijä on Owen Roizmanin karhea, kelmeä kuvaus, joka rakentaa suurkaupungin elämästä ankaran ja raadollisen kuvan.

Radiokuuntelijat paniikissa

Tasan 70 vuotta sitten New York Times otsikoi etusivullaan: "Radio Listeners in Panic, Taking War Drama as Fact". Edellisenä päivänä, 30. lokakuuta 1938, Mercury Theater on the Air oli esittänyt Halloweenin kunniaksi kuunnelmasovituksensa H. G. Wellsin romaanista Maailmojen sota. Illalla klo 20-21 lähetetty kuunnelma sai toden ja epätoden rajan hämärtymään ja synnytti paniikkireaktion. Marshall Andrews totesi Washington Postissa seuraavana aamuna: "Americans know today the chilling terror of sudden war, of meeting invasion from another world, unsuspecting and unready." Lehden mukaan kaksi ihmistä sai sydänkohtauksen, sadat pyörtyivät, perheet pakenivat kodeistaan ja vapaaehtoisia ehti ilmoittautua taistelujoukkoihin, vaikkei kuunnelma kestänyt kuin tunnin. Jos shokkiefekti oli uuden välineen, radion, hypnoottisen voiman näytettä, myös muut teknologiset välineet nousivat esiin. Uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota siihen, miten nopeasti paniikkiin joutuneet ihmiset levittivät tuntemuksiaan puhelimen ja lennättimen avulla. Washington Detective Bureau sai tunnin aikana 470 puhelinsoittoa, Newarkin poliisi 2000 puhelua, eivätkä keskukset itse asiassa pystyneet välittämään kaikkia hätäsoittoja.

Yle Teema muisti kaukaista mediapaniikkia lähettämällä jo 27. lokakuuta Joseph Sargentin tv-elokuvan Yö jolloin Amerikka kauhistui (The Night That Panicked America, 1975). Toisen maailmansodan uumoiluun viittaavat repliikit tuntuivat ehkä liiankin anakronistisilta, mutta elokuva antoi hyvän kuvan siitä, millaista oli tehdä kuunnelmaa suorien lähetysten aikakautena. Oheisessa valokuvassa nähdään Orson Welles alkuperäisen kuunnelman kapellimestarina lokakuussa 1938. Verkosta löytyy myös alkuperäinen kuunnelma kokonaisuudessaan.