Myrskyjen planeetta (1962) ja Näen maan (1970)

Neuvostoliittolaisen tieteiselokuvan pioneeri Pavel Klušantsev vei ihmisen avaruuteen dokumenttia ja fiktiota yhdistävässä teoksessaan Kohti avaruutta (Дорога к звёздам/Doroga k zvjozdam, 1957). Sen jälkeen hän saatteli ihmisen niin Venuksen kuin Marsinkin kamaralle elokuvissa Myrskyjen planeetta (Планета бурь/Planeta Bur, 1962) ja Mars (Марс, 1968). Vasta nyt sain katsottua Myrskyjen planeetan alkuperäisenä versiona. Elokuvastahan on ollut liikkeellä myös yhdysvaltalaisen Curtis Harringtonin vuonna 1965 tekemä englanniksi dubattu Voyage to the Prehistoric Planet, johon ympättiin mukaan yhtä ja toista, muun muassa Basil Rathbonen roolisuoritus. Alkuperäinen Myrskyjen planeetta elää Klušantsevin visioiden voimasta, ja siksi ensimmäinen vartti Venusta lähestyvillä Vega- ja Sirius-aluksilla on suhteellisen vaisua katsottavaa. Mutta kun laskeutuminen myrskyjen planeetalle toteutuu, elokuva alkaa elää.

Myrskyjen planeetta ei kerro tarkemmin, miten Venus on saavutettu, mutta nähtävästi matkustajat ovat olleet jonkinlaisessa horroksessa, sillä saavuttuaan kiertoradalle kosmonautit havaitsevat, että vain kaksi alusta on saavuttanut määränpään. Kolmas alus Cappella on tuhoutunut meteorin iskusta. Jäljelle jääneet matkustajat päättävät yrittää uhkarohkeaa laskeutumista. Ainoa naiskosmonautti Masha (Kjunna Ignatova) saa jäädä odottamaan kiertoradalle, kun kaikki miehet laskeutuvat kahdessa erässä Venuksen pinnalle. Mukana on myös John-niminen robotti, joka tosin välillä sekoaa mutta uhrautuu lopulta kosmonauttien puolesta.

Aleksandr Kazantsevin kertomukseen perustuvassa elokuvassa Venuksesta löytyy esihistoriallisen elämän muotoja, maapallon muinaisuuteen viittaavia hirmuliskoja mutta myös outoja mustekalamaisia olentoja. Meren syvyydestä kosmonautit löytävät lohikäärmettä kuvaavan patsaan, jolla on rubiinisilmä. Tämä saa kosmonautit pohtimaan elämän arvoitusta. Näyttää siltä, etteivät he pidä mahdollisena sitä, että Venuksessa olisi syntynyt älyllistä elämää sisäsyntyisesti, vaan he päätyvät pohtimaan Erich von Däniken -henkisesti elämän tulleet jostakin muualta, ehkä Marsista. Ja jos älyllinen elämä on muualta, ehkäpä maapallonkin yhteydet kosmokseen ovat olleet vahvoja jo kautta aikain. Dänikenin esikoisteos Erinnerungen an die Zukunft ilmestyi vasta kuusi vuotta myöhemmin 1968.

Klušantsevin elokuvassa Venus on lähtökohtaisesti sukupuolitettu planeetta. Mystinen seireenin kutsu kaikuu aika ajoin ja saa kosmonautit hämmennyksen valtaan. Odysseuksen tapaan avaruusmatkailijat onnistuvat vastustamaan kiusausta, vaikka Aljosha (Gennadi Veronov) onkin vähällä jäädä planeetan pinnalle löydettyään todisteen feminiinisestä salaisuudesta. Loppukuvassa salaperäinen neito näkyy vain kajastuksena veden pinnalla, mutta kosmonautit ovat jo lähteneet kohti kiertoradalla uskollisesti odottavaa Mashaa.

Myrskyjen planeettaa katsoessa tulee mieleen, että Neuvostoliitolla oli toden totta sitkeä pyrkimys päästä Venukseen, ja varmaankin Klušantsevin on saanut innoitusta vuonna 1961 käynnistyneestä Venera-ohjelmasta, joka ulottui vuoteen 1983 asti. Projekti oli vaikea, ja vasta Venera 3 pääsi vuonna 1965 planeetan kaasukesän tuntumaan. Vuonna 1970 Venera 7 onnistui laskeutumaan pinnalle. Vajaan tunnin toimintakykyisenä säilynyt Venera 9 puolestaan lähetti myrskyjen – ja myrkkyjen – planeetalta ensimmäiset valokuvat vuonna 1975. Oheisen kuvan otti Venera 13 vuonna 1982.

Venäläisen dvd:n lisämateriaalina on  Klušantsevin 16-minuuttinen lyhytelokuva Näen maan (Вижу Землю, 1970), jonka nimi viittaa Juri Gagarinin legendaariseen lausahdukseen: ”Näen maan. Se on niin kaunis.” Kiinnostavaa elokuvassa on sen näkökulma yhteisestä maapallostamme, jonka ravinto- ja vesivarat ovat loppumassa ja vain uusi tieteenala ”kosminen geografia” voi auttaa paremmin hyödyntämään maapallon voimavaroja, kestävästi. Kylmästä sodasta ei tässä elokuvassa ole tietoakaan, vaan pikemminkin viitataan kansainväliseen yhteistyöhön yhdysvaltalaisten tutkijoiden kanssa.

Kohti avaruutta (1957)

Pavel Klušantsevin Kohti avaruutta (Doroga k zvjozdam, 1957) tuli televisiosta kymmenen vuotta sitten, mutta onneksi vanha video oli tallessa ja erinomaisessa kunnossa. Kohti avaruutta oli vuonna 1957 ajan hermolla, ja siksi siitä tuli myös kansainvälinen menestys. Suomessa elokuva nähtiin lokakuussa 1958. Hergé oli vienyt Tintin, kapteeni Haddockin ja Tuhatkaunon Kuun kamaralle vuonna 1954, mutta Klushantsev otti tehtäväkseen viedä sinne neuvostokosmonautin. Elokuva alkaa draamadokumenttina, joka kertoo astronautiikan pioneerin Konstantin Tsiolkovskin (1857–1935) elämäntarinaa: satoi tai paistoi, keskivenäläisessä Kalugan kaupungissa työskentelevä matematiikan opettaja pohtii avaruuden salaisuuksia, lehteilee välille Jules Vernen teoksia ja opettaa lukiolaisille avaruusmatkailun aakkosia. Välillä kerrontaa tahdittavat Tsiolkovskin utooppiset lauseet, kuten ”Planeetta on järjen kehto, mutta ei kehdossa voi maata ikuisesti” tai ”Mikä on mahdotonta tänään, muuttuu mahdolliseksi huomenna”.

Klušantsevin tarkoitus oli varmaankin siirtyä historiasta suoraan tulevaisuuteen, mutta ajankohtainen avaruusmatkailun tähtihetki tunkeutui väliin. Klušantsev oli tekemässä kuvauksia Jaltalla, kun 4. lokakuuta 1957 kello 19.28 Baikonurin kosmodromilta laukaistiin Maata kiertävälle radalle ensimmäinen tekokuu, Sputnik. Tekokuu lensi itse asiassa suoraan elokuvaan, sillä samana vuonna valmistunut Kohti avaruutta sisällytti itseensä myös Sputnikin lennon: tekokuu kaartuu niin Taj Mahalin kuin Egyptin pyramidienkin ylle. Klušantsev näyttää lehtileikkeitä, jotka demontroivat tapahtuman sensaatiomaisuuden. Muuallakin kuin Neuvostoliitossa tapahtuma tulkittiin aloitukseksi pidemmälle avaruuden valloittamisen projektille. Kuvassa nähdään ranskalainen uutisotsikko: ”Et maintenant destination la lune!” Päämääränä on nyt kuu, ja kertoja lukee Tsiolkovskin fantastisen unelman: ”Ihmiskunta ei jää ikiajoiksi Maan pinnalle, vaan valonnopeutta tavoitellessaan astuu ensin arasti Maan ilmakehän ulkopuolella, ja ottaa sitten haltuunsa koko Aurinkokunnan.”

Käänne tulevaisuuteen tapahtuu elokuvassa nopeasti: ”Vilkaistaanpa tulevaisuuteen.” Ja samassa ensimmäinen miehitetty avaruuslento on jo lähdössä kansainvälisen yhteistyön hedelmänä. Huomio kiinnittyy siihen, että juhlavassa laukaisutilanteessa saloissa eivät liehu Neuvostoliiton liput vaan valkoiset rauhan liput. Avaruusmatkailu on ihmiskunnan yhteinen retki. Kohti avaruutta huipentuu kuukävelyyn, josta Hergé ja monet muut olivat unelmoineet jo aiemmin ja joka lopulta toteutui vasta vuonna 1969, tähtilipun liehuessa.

Klušantsev kuvaa avaruutta ihmiskunnan uutena kotina. Avaruusasemalla suora televisiolähetys välittää Tšaikovskin Joutsenlampea, ja kissa kehrää tunnelmallisesti ikkunan äärellä. Takana avautuu näkymä kaukaisuuteen, tähtien kirjomaan avaruuteen. Klušantsevin lavastukset viehättävät, samoin se huolellisuus ja uskottavuus, jolla erikoistehosteet on tehty. Tiettävästi  Klušantsev oli ensimmäisiä painovoimattoman tilan kuvaajia: nahkaisiin lentäjäasuihin sonnustautuneet kosmonautit jättävät maan vetovoiman ja tuntuvat vapautuvan raskaasta taakasta. Klušantsevin oivallus oli kuvata avaruuslentäjät siten, että leijumiseen tarvittava vaijeri jäi piiloon kehon taakse.