21. syyskuuta 2019

Interstellar (2014)

Chrstopher Nolanin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama Interstellar (2014) on persoonallinen tieteiselokuva, tai ainakin niin persoonallinen kuin valtaelokuvan piirissä on ylipäätään mahdollista. Mittaa teoksella on 169 minuuttia. Elokuvan alkujakso maapallolla on ankeudessaan vaikuttava tulevaisuuden visio: ruuan tuotanto on ajautunut umpikujaan, kun kasvisairaudet ja pölymyrskyt sallivat vain muutaman viljelykasvin. Keskiössä on eläkkeelle siirtynyt NASA:n lentäjä Joseph Cooper (Matthew McConaughey), joka pitää yllä maatilaa appensa ja lastensa Tomin (Timothée Chalamet, aikuisena Casey Affleck) ja Murphin (Mackenzie Foy, aikuisena Jessica Chastain) kanssa. Kuten näyttelijälistakin jo kertoo, elokuvassa aika ja ajankulku ovat keskeisiä teemoja, ja lopulta isä ja lapset elävät erilaisissa ajallisissa todellisuuksissa, suhteellisuusteorian periaatteiden mukaan.

Interstellar (2014) on kokoelma erilaisia ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyviä skenaarioita tai kuvitelmia. Dystooppinen alku on monella tapaa tunnistettava nykyhetken näkymä siihen, miten maapallon elämä tulee muuttumaan. Utopistisempi on taite, joka heittää Cooperin avaruuteen etsimään eksoplaneettaa, jonka olosuhteet olisivat suotuisat ihmiskunnalle. Mustan aukon painovoimakenttä tunkeutuu tarinaan ja heittää Cooperin lopulta seikkailemaan ajassa ja tavoittamaan yhteyden tyttäreensä. Tarinan vahvuus on siinä tavassa, jolla se heittää katsojaa kuvastosta toiseen, vaikkakin siirtymä alun ankeudesta maan alla piilottelevan NASA:n tukikohtaan, ja kohti avaruutta, on ollut käsikirjoituksellisesti haastava. Parhaimmillaan Nolanin kerronta on jaksossa, jossa leikataan rinnakkain Cooperin kamppailua tohtori Mannia (Matt Damon) vastaan ja elämää maapallolla. Vaikka elokuvan ulkoinen kehys tulee science fictionista, tarinan ytimessä on melodramaattisempi painotus ihmissuhteiden merkityksestä.

Olen ollut pääsääntöisesti sitä mieltä, että useimmat 2000-luvun elokuvat ovat ylipitkiä, tai ainakin, että tehokkaampi, napakampi leikkaus tekisi niistä parempia. Interstellarin kohdalla joudun kuitenkin pyörtämään sanani, sillä katsoin sitä herkeämättä alusta loppuun. Vain yhdessä kohdassa intensiteetti mielestäni notkahti, kohtauksessa, jossa siirrytään maapallon ankeasta todellisuudesta avaruuteen. Vanhan Hollywoodin ystävänä koen, että jokaisen minuutin pitäisi olla perusteltu ja olennainen. Näin ei Interstellarin kohdalla toki ole, eikä ole tarkoituskaan.

16. syyskuuta 2019

Revolverimies (The Shootist, 1976)

Don Siegelin ohjaama Revolverimies (The Shootist, 1976) on omistettu John Waynelle ja hänen mittavalle uralleen lännenelokuvien tähtenä. Viimeisessä roolissaan Wayne esitti ikääntyvää revolverisankaria J. B. Booksia, jonka uraa Siegel komeasti kuvaa tarjoamalla elokuvan alussa välähdyksiä John Waynen roolisuorituksista 1930-luvulta lähtien. Aloitus antaa elokuvalle erityistä tribuutin sävyä, ja tätä vaikutelmaa vahvistavat monet muut roolisuoritukset, James Stewart vanhana ystävänä, lääkäri Hostetlerinä, Lauren Bacall Bond Rogersina, leskenä, joka ottaa Booksin suojiinsa, John Carradine reumatismin runtelemana hautausurakoitsijana ja Richard Boone Sweeneynä, jonka veli on kuollut Booksin luoteihin.

Revolverimiehen tarinassa vanha gunfighter on tulossa tiensä päähän. Elokuvan alussa hän saa syöpädiagnoosin ja tiedon siitä, että elinaikaa on vain vähän jäljellä. Tunnettu revolverimies ei kuitenkaan ole haluttu asukas missään, ja on vaikea löytää paikkaa jossa kuolla. Tätä tarinaa katsoessa ei voi olla ajattelematta John Waynen uraa: hänhän sairastui keuhkosyöpään jo 1960-luvulla. Toinen keuhko poistettiin, ja Wayner selviytyi. Todennäköisesti jo Revolverimiehen kuvausten aikaan hän oli sairastunut mahasyöpään, joka lopulta vei hänen henkensä kolme vuotta myöhemmin. Revolverimiehen tarinan kauneus on Booksin ja leski Rogersin suhteen kuvauksessa, mutta itse olisin toivonut elokuvaan toisenlaista lopetusta. Käsikirjoittaja on antanut Booksille western-genren mukaisen kunniakkaan kuoleman saluunan lattialla, mutta itse olisin kirjoittajana jättänyt Booksin henkiin ja antanut hänen viettää loppuelämänsä Rogersin seurassa. Elinpäiviämmehän ei kukaan voi tietää. Siksi avoin lopetus olisi istunut elokuvaan henkeen hienosti.

15. syyskuuta 2019

Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958)

Katsoimme eilen pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958), joka tietysti pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Jostain syystä en ole blogiini vielä Vertigosta kirjoittanut – ehkä se johtuu siitä, että elokuvaan tiivistyy niin paljon, että tuntuu kohtuuttomalta puristaa ajatuksia muutamaan kappaleeseen. Minulle kysymys on myös nostalginen siinä mielessä, että Vertigo kytkeytyy orastavaan filmihulluuteeni 1980-luvulla. Suomessa Vertigosta olivat kirjoittaneet Peter von Baghin kaltaiset veteraanit, mutta nuorempi polvi ei ollut elokuvaa nähnyt, siitä yksinkertaisesta syystä, että Hitchcock veti vuonna 1973 levityksestä viisi elokuvaansa ja siirsi ne kassakaappiin odottamaan tulevaisuutta. Vertigon ohella siellä lojuivat Köysi (Rope, 1948), Takaikkuna (Rear Window, 1954)Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) ja Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1956). Tämä oli tietysti Hitchcockilta ovela keino taata mielenkiinnon säilyminen myös tulevaisuudessa. Suomeen elokuvat tulivat uusintaensi-iltaan keväällä 1984. Vertigon näin silloin Helsingin Formiassa, ja kuvat syöpyivät syvälle mieleen. 

Vertigo alkaa napakasti: John Ferguson (James Stewart) jahtaa rikollista, liukastuu katolla ja jää roikkumaan rännistä. Auttamaan tullut poliisi putoaa, ja syyllisyys ja korkeanpaikankammo jäävät vaivaamaan Fergusonia. Hollywoodissa oli nähty menneinä vuosikymmeninä useita rikoselokuvia, joissa psykologit ja psykiatrit ratkoivat ihmismielen ongelmia, usein karikatyyrinomaisesti Freudin ajatuksia mukaillen. Tähän taustaan nähden Hitchcock ottaa aimo harppauksen eteenpäin laajentamalla  ja syventämällä pakkomielteiden, ihanteiden, mielikuvien ja tunteiden kirjoa. Elokuvan alussa Ferguson käyttää kävelykeppiä, ruumiillisen vamman viittauksena, mutta hänen ongelmansa ovat syvemmällä, epävarmuudessa, josta on vaikea selviytyä. Ferguson eroaa poliisivoimista, jolloin Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Kim Novak), joka käyttäytyy omituisesti. Vaikka Madeleine paljastuukin myöhemmin illuusioksi, Madeleinen samastuminen 1800-luvun puolivälissä eläneeseen Carlotta Valdesiin on kiehtova ja tuo mieleen Jacques Derridan ajatukset hauntologiasta. Tässä menneisyys vainoaa nykypäivää, on pakkomielteisesti läsnä, aivan samaan tapaan kuin Fergusonia vaivaavat hänen epäonnistumisensa.

Vertigon merkittävin kerronnallinen oivallus on näkökulman täydellinen vaihdos tilanteessa, jossa Ferguson pitää Madeleinea kuolleena ja törmää kadulla tätä muistuttavaan Judy Bartoniin (Kim Novak). Tähän asti katsoja on tiennyt yhtä paljon kuin Ferguson, mutta yhtäkkiä katsojalle paljastuvat Judy Bartonin ajatukset ja se juoni, jonka Gavin Elster on punonut. Ferguson on uhri, joka rimpuilee henkisen taakkansa alla. Tarina saa hetkeksi Pygmalionin piirteitä, kun Ferguson muuntaa Judya Madeleineksi. Hollywoodin 1950-luvun rikoselokuvien kontekstissä Vertigon lopetus on epävarmuudessaan, ja epämukavuudessaan, huikea. Ferguson jää kuilun partaalle. Jo hetken näytti siltä, että hän vapautuu kammostaan, mutta – Judyn pudottua säikähtäneenä tornista – on vaikea uskoa, että piina koskaan päättyisi. Hitchcock teki sensuurisyistä myös vaihtoehtoisen lopetuksen, jossa Gavin Elster saa rangaistuksensa, mutta Hitchcock sai pitää alkuperäisen lopetuksensa. Vaikka olen nähnyt Vertigon monta kertaa, joka kerta toivon, että se loppuisi toisin.

8. syyskuuta 2019

Trop tôt/Trop tard (1981)

Danièlle Huillet’n ja Jean-Marie Straubin pitkä dokumenttielokuva Trop tôt/Trop tard (1981) on varmaankin toteutettu neljällä eri kielellä, ranskaksi, saksaksi, englanniksi ja italiaksi. Ainakin julisteessa nämä kielet ovat esillä. Katsomassani versiossa selostusteksti on luettu englanniksi, mutta varsinkin alkuosa on vahvasti ranskalaisittain murrettua, lukijana toinen ohjaajista Daniélle Huillet. Toisessa osassa lukija on Bahgat el Nadi.

Trop tôt/Trop tard on hämmästyttävä elokuva. Ensimmäisessä, lähes kymmenminuuttisessa jaksossa auto ajaa pariisilaisen liikenneympyrän ympäri, yhä uudelleen ja uudelleen. Kiertoliike viittaa vallankumoukseen, revolvere, ja kamera kiertää vastapäivään, taakse päin historiassa. Tämän liikkeen kampeamana elokuva suuntaa katseensa maaseudulle, ensin Ranskaan ja lopuksi Egyptiin. Ranska-jaksossa kamera on edelleen liikkeessä: se panoroi hitaasti maisemasta toiseen. Taustalla kuullaan Friedrich Englsin kirjeitä Karl Kautskylle, aiheena Ranskan maaseudun tilanne 1800-luvulla. Mikään ei näytä muuttuneen.

Egypti-jaksossa keskiöön asettuvat ne muutokset, jotka Nasserin hallinnon aikana tapahtuivat maaseudulla. Tekstinä on Mahmoud Husseinin kirjoitus luokkataistelusta Egyptissä. Visuaalisesti Egypti-osuus on monipuolisempi, ja kiertoliikkeen lisäksi kamera kulkee teitä ja kärrypolkuja pitkin. Vuoden 1981 egyptiläistä maaseutua on vangitsevaa lopulta katsoa. Jaksossa on myös viittaus elävän kuvan historiaan kohtauksessa, jossa työläiset lähtevät tehtaasta.


7. syyskuuta 2019

Reininkulta Kansallisoopperassa

Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormus -tetralogia käynnistyi Reininkullalla 30. elokuuta 2019. Viikko on ollut niin kiireinen, etten ole vielä ehtinyt kirjata ajatuksia muistiin. Nyt on sen aika. Ensi-illassa oli aistittavissa jännitystä kuten aina: minkälaisena Ringin maailma avautuu, kun esirippu vihdoin nousee? Toisaalta, olivat ensivaikutelmat mitä tahansa, Reininkulta on aina matkan ensimmäinen etappi. Wagnerille tämä yksinäytöksinen, neljästä kohtauksesta muodostuva teos oli nimenomaan Vorabend, ja varsinainen tarina oli vielä tulossa. Tämä on näkökulma, joka Anna Kelon ohjausta, Mikki Kuntun lavastusta ja visualisointia ja Esa-Pekka Salosen johtamista tarkastellessa on hyvä pitää mielessä. Emme vielä tiedä, millainen kokonaisvisio tekijöillä on mielessään. Ringissä jokainen teoksen osa on toki tärkeä, mutta yhtä olennaista on se, millainen tulkinta kokonaisuutta ohjaa. Koko sykli nähdään toukokuuhun 2021 mennessä, jolloin nykyisen tekijäryhmän visio kokonaisuudessaan täydentyy. Sellaista etukäteistietoa on jo käynyt ilmi, että tulevilla oopperoilla on erilaiset ajalliset kiinnekohdat. Vaikka Reininkulta näyttäytyykin meille satuna ja fantasiana, myytin tilalle tai rinnalle asettuu myöhemmissä osissa historia. Kelon tulkinta Ringistä ei ehkä ole niin myyttinen kuin miltä nyt vaikuttaa.

Nibelungin sormus on ihmeellinen, poikkeuksellinen teos jo laajuutensa ja haastavuutensa vuoksi. Se on koetinkivi aina sekä tekijöilleen että oopperataloille. Wagnerille teos oli tour de force monessakin mielessä. Suunnitelma sai alkunsa Dresdenissä Euroopan hullun vuoden melskeessä 1840-luvun lopulla. Lähtökohtana oli sankarin, Siegfriedin, kuolema, joka nähdään viimeisessä osassa Jumalten tuhossa. Vähitellen jokaiselle osalle syntyi taustoittava musiikkidraama, kunnes suunnitelma oli tetralogian mittainen. Wagnerin mukaan katsojan oli saatava elää ja kokea se historia, jonka läpi Siegfried ja hänen rakastettunsa Brünnhilde kulkisivat ja jonka perillisiä he ovat. Wagner kirjoitti koko syklin libreton valmiiksi 1850-luvun alussa, ja Reininkullan partituuri valmistui vuonna 1854. Silti teossarjan synty oli hidas prosessi, ja Siegfriedin aikana Wagner joutui tunnetusti keskeyttämään sävellystyön ja toteutti välissä Tristanin ja Isolden. Vaikka Reininkulta oli valmiina jo varhain, se sai ensi-iltansa vasta vuonna 1869 Münchenissä, tasan 150 vuotta sitten, Baijerin Ludwig II:n suosiollisella tuella. Koko Ring nähtiin sitäkin myöhemmin, vuonna 1876 Bayreuthissa. Wagner loi siis teostaan vuosikymmenien ajan.

Vuoden 2019 Reininkulta alkaa maagisen salaperäisesti. Kun katsomo on pimentynyt, pieni kultahippu näyttää putovan kohti syvyyttä. Olisiko se viittaus eteenpäin, siihen miten valtaa tuottava sormus lopulta palautuu Reinvirtaan Jumalten tuhossa? Musiikki lähtee pimeydestä, alkusoiton kontrabassojen sävelet alkavat varkain ja luovat odottavan tunnelman. Vasta sitten valot syttyvät orkesterimonttuun, ja alkusoiton Es-duurisoinnulle rakentuva punos täyttää salin. Alun päähenkilö Alberich (Jukka Rasilainen) astuu ulos munasta, kuin myytin synnyttämänä, flirttailee Reinintyttärien kanssa, kiroaa rakkauden ja anastaa Reinin kullan. Reinin varrelta Reininkulta siirtyy toisessa näytöksessä jumalten valtakuntaan, kolmennassa alas kääpiöiden kansoittamaan Nibelheimiin ja lopussa jälleen jumalten pariin. Anna Kelon tulkintaa katsoessa mietin, miten selkeästi se itse asiassa kertoo niistä aineksista, joista Wagner on teoksensa ammentanut. Ensimmäinen kohtaus viittaa Reinin asemaan saksalaisessa mielikuvituksessa, toisen kohtauksen aineisto on antiikin kirjallisuudesta, josta Wagner sai innoitusta. Katsoja näkee jumalten lepäävän marmorisilla divaaneilla ja nauttivan kultaisia omenoita nuoruutensa lähteeksi. Kolmannen näytöksen Nibelheim, orjuutettu ja alistettu yhteiskunta, muistuttaa siitä, miten Dresdenin Vaterlandsvereinissa Wagner tutustui 1840-luvun lopulla anarkisteihin, joiden mukaan omistaminen on varkautta. Juuri tässä kohtauksessa Wotan (Tommi Hakala) yhdessä tulen jumala Logen (Tuomas Katajala) kanssa ”varastaa varkaalta”. Samassa kohtauksessa on ripaus Charles Perreault’n ja Grimmin veljesten satumaailmaa, kun Wotanin ja Logen houkuttelemana Alberich muuntautuu ensin käärmeeksi ja sitten sammakoksi, kohtalokkain seurauksin. Neljännessä kohtauksessa Wotan jatkaa neuvotteluaan jättiläisten Fasoltin (Koit Soasepp) ja Fafnerin (Jyrki Korhonen) kanssa Freian (Reetta Haavisto) vapauttamiseksi. Antiikin tragedia vilahtaa esiin deus ex machina -jaksossa, jossa Erda (Sari Nordqvist) nousee maan uumenista varoittamaan Wotania. Jumalat pelastuvat sormuksen kiroukselta, tällä erää. Wagner ammensi aineksia myös muinaisskandinaavisesta runoudesta ja saagakirjallisuudesta: lopussa Wotan johtaa jumalat linnaan, joka tunnetaan Valhallana.

Minulle Kansallisoopperan Reininkulta oli vahva juuri sellaisena kuin se oli. En kaivannut muita viittauksia 1800-luvulle, tai Wagnerin vaikutushistoriaan 1900-luvulla. Silloinkin kun tulkinta korostaa tarunomaista, myyttisyys toimii juuri siten, ettei se ole aikaan sidottu vaan antaa tilaa tulkinnalle ja ajankohtaisille merkityksille. Wagnerin musiikkidraamojen libretot kantavat mukanaan oman aikana tunnehistorian aarteistoa, joka elää omaa elämäänsä ja jonka perillisiä me 2000-luvullakin olemme. Ringissä puhutaan tunteista ja ihmissuhteista. Reininkulta sisältää erityisen raskaita perhesuhteita: Wotan on antanut jättiläisille pantiksi kälynsä Freian, Alberich orjuuttaa veljeään Mimeä (Dan Karlström), Fafner tappaa kullanhimossaan veljensä Fasoltin... Valkyyriassa tulemme näkemään, miten Wotanin tytär Brünnhilde kapinoi isäänsä vastaan, vihdoinkin. Ringiä voisi tulkita 1800-luvun perhekäsityksiä vasten. Reininkullassakin rahan ja rakkauden raadolliset siteet valmistelevat myöhempää Siegfriedin ja Brünnhilden suhdetta, joka irtaantuu sääty-yhteiskunnan valtarakenteista. En voi sanoa, että nämä tulkinnat olisivat olleet vuoden 2019 Reininkullassa korostettuja, mutta juuri sen myyttinen painotus antaa niille tilaa. Samoin se antaa tilaa varmasti myös monille muille tulkinnoille. Kun katsoin esitystä, itse musiikki eli itsensiivisesti. Koko miehitys oli erinomainen. Jos Tommi Hakala laulaa Wotania myös tulevissa Ringin osissa, on kiinnostavaa nähdä, mihin tulkinta kehittyy. Ensi-illassa erityisen vahvasti jäivät mieleen, ainakin minulle, Tuomas Katajalan veijarimainen ja kirkas Logen tulkinta, Jukka Rasilaisen dramaattinen Alberich ja Dan Karlströmin sinänsä lyhyt mutta sitäkin painavampi Mimen rooli.