Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984)

Arthur C. Clarke kirjoitti menestysromaanilleen 2001 – avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) lopulta kolme jatko-osaa, joissa hän ulotti mustan monoliitin ja Tähtilapsen tarinan vuosiin 2010, 2062 ja 3001. Näistä vain yksi osa sai elokuvasovituksen, kun Peter Hyams käsikirjoitti ja ohjasi tieteisseikkailun Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984). On ilman muuta selvää, ettei Hyamsin ohjausta voi mitenkään edes verrata Stanley Kubrickin viisitoista vuotta aiempaan elokuvaan. Jo aloituskohtaus radioteleskooppien tuntumassa tuntuu keinotekoiselta, kun Heywood Floyd (Roy Scheider) ja neuvostoliittolainen Dmitri Moisevich (Dana Elcar) käyvät jotakuinkin keinotekoisen keskustelun. Tätä on edeltänyt tiivistelmä, jossa on kerrottu Kubrickin elokuvan juoni pähkinänkuoressa. Ehkä elokuvalle tekee enemmän oikeutta, jos elokuvan teemoja tarkastelee valmistumisajankohtaansa vasten pikemminkin kuin Kubrickin elokuvan jatkeena.

Kaksi näkökulmaa tulee elokuvaa katsoessa mieleen (tosin kirjoitin näistä blogiin jo vuonna 2009, kun edellisen kerran Hyamsin tulkinnan katsoin). Ensimmäinen liittyy Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteeseen. Clarken romaanissa, ja Hyamsin elokuvassa, kylmän sodan jännitteet ovat jatkuneet vuoteen 2010. Kun elokuvaa tehtiin vuonna 1984, ei joko osattu tai uskallettu nähdä itäblokin romahdusta vaan maailman kahtiajako jatkuisi pitkälle tulevaisuuteen. 2010 näyttää vastakkainasettelun siinä mielessä absurdina, että kun Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhde eskaloituu Väli-Amerikan (kuvitteellisten) tapahtumien seurauksena, myös astronauttien ja kosmonauttien yhteistyö kaukana Jupiterin kiertoradalla halutaan lopettaa. Yhdysvallat määrää omat miehensä vetäytymään Discovery-alukselle ja jättämään neuvostoliittolaiset Leonov-alukselleen. Elokuva ottaa kuitenkin etäisyyttä valtiollisista määräyksistä, sillä astronautit ja kosmonautit päättävät jatkaa yhteistyötä, äärimmäisissä olosuhteissa. Koko elokuva päättyy lopulta rauhansanomaan, kun kosmisen käänteen edessä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ymmärtävät vetäytyä aseellisesta konfliktista.

Toinen kiinnostava näkökulma on suhde teknologiaan. Jos Kubrickin elokuva oli kriittinen suhteessaan tekoälyyn ja tietokoneistumiseen, Hyamsin ohjauksessa asetelma muuttuu. Jo alusta lähtien 2010 näyttää tietokoneistumisen osana arkielämää, ja Floyd nähdään työskentelemässä rannalla kannettavan tietokonaan avulla. Tämä näky oli vuonna 1984 todella harvinaista, mutta elokuva uumoili sen muuttuvan arkipäiväksi vuoteen 2010 mennessä. Tietotekniikkasuhteen kannalta olennaista on HAL-tietokoneen uudelleen elvyttäminen. Elokuvan lopussa HAL joutuu jäämään Discoverylle ja tuhoutumaan, jotta yhdysvaltalaiset ja neuvostoliittolaiset avaruusmatkailijat pääsisivät turvallisesti kotiin. HAL ymmärtää tilanteen ja tekee palveluksen ihmiskunnalle.Vuoden 1984 tulkinnassa teknologia on tiukasti ihmisen kontrollissa.

2010 (1984)

Vuosi 2010 lähestyy. Katsoimme Peter Hyamsin vuonna 1984 ohjaaman tieteiselokuvan 2010, joka yrittää epätoivoisesti jatkaa siitä, mihin Stanley Kubrick lopetti alan klassikossa 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968). Näin Hyamsin jatko-osan 1980-luvulla ensi-illassa, eikä se tehnyt suurempaa vaikutusta. Nyt kun elokuvaa katsoo vuosikymmenten jälkeen, siihen on tullut uudenlainen historiallinen perspektiivi. Vuonna 1984 vain harva osasi aavistaa, että Neuvostoliiton päivät ovat luetut. Peter Hyamsin tulkinnassa keskeinen tulevaisuuden ongelma liittyy kylmän sodan jatkumiseen, joka vuonna 2010 johtaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain avoimeen konfliktiin Väli-Amerikassa. Samaan aikaan kun maapallon natisee liitoksissaan, astronautit ja kosmonautit ovat yhdessä Jupiteria kiertävällä radalla, tutkimassa mystisen monoliitin arvoitusta ja selvittämässä, mitä David Bowmanille (Keir Dullea) aikanaan tapahtui. Kubrickin elokuvasta tuttu Bowman ilmestyy Jupiteriin matkustaneelle Heywood Floydille (Roy Scheider) ja toteaa, että ”something wonderful is happening”. Maapallolta saapuu absurdi käsky lopettaa yhteistyö neuvostokosmonauttien kanssa, mutta Floyd neuvottelee Tanya Kirbukin (Helen Mirren) kanssa: vihollisvallat jatkavat yhteistyötä ja pakenevat paikalta juuri, kun uusi aurinko on syttymässä. Viime tekonaan mystinen monoliitti lähettää ihmiskunnalle kehoituksen elää yhdessä, rauhassa. Tuntuu, että Peter Hyamsin elokuvassa historia on kirjoittanut itse itseään – ainakin siinä mielessä, että vuoden 2010 kuvaan on jähmettynyt vuoden 1984 ideologinen konflikti mutta samalla populistinen tulevaisuudenhaave.

Silmiinpistävää on, miten paljon elokuva kuvaa tietokoneistumista. Juuri 1980-luvun alussa mikrotietokoneet olivat tehneet invaasionsa. Hyamsin elokuvassa näemme Floydin työskentelevän kannettavalla tietokoneella uimarannalla. Ehkä ratkaisevinta on kuitenkin myönteinen kuva pahamaineisesta HAL-koneesta. Jos tietokone vuonna 1968 aiheutti katastrofin, vuonna 1984 se on ihmisen uskollinen palvelija.

Uusi blu-ray-kopio on paikoitellen yllättävän rakeinen. Teräväpiirron yleistyminen tapahtuu nyt niin kovaa vauhtia, että ehkäpä skannauksessa on tullut kiire.