Silmä silmästä (1948)

Lännenelokuvan Silmä silmästä (Coroner Creek, 1948) julisteessa huomio kiinnittyy oikean yläkulman outoon tapahtumaan, jossa mies makaa maassa, toinen pitää kiinni ja kolmas on selvästi tallomassa jalallaan käden päälle. Jo julisteellaan Silmä silmästä halusti viitata brutaaliin väkivaltaan ja samalla elokuvan avainkohtaukseen. En muista vähään aikaan nähneeni mitään tällaista, ainakaan 1940-luvun lopun elokuvassa. Suomessa Silmä silmästä sai ensi-iltansa joulukuussa 1948. Uudestaan se nähtiin vuonna 1959. Ikärajaksi määriteltiin K-16, minkä voin todellakin hyvin ymmärtää. Myös elokuvan suomalainen nimi kuvaa sisältöä hyvin ja nojautuu repliikkiin, jossa päähenkilö itse toteaa ottavansa ”silmän silmästä”.

Harry Joe Brownin tuottama ja Ray Enrightin ohjaama Silmä silmästä on yksi lukemattomista Randolph Scott -westerneistä. Siinä on jo esimakua myöhemmistä Budd Boetticherin ohjaamista Scott-elokuvista, ja tuntuu kuin Brown ja Scott olisivat nimenomaan etsineet ikonisen westernhahmonsa rajoja. Scott on tässä roolissaan lakonisen yksinkertainen, kuin 40-luvun lopun vastine myöhemmille Sergio Leonen graniittisille päähenkilöille. Erikoista tällä kertaa on, että Scottin esittämä sankari ei ole millään tavallan miellyttävä tai oikeudenmukainen hahmo. Päähenkilö Chris Danning on kostaja, joka on 18 kuukautta etsinyt morsiamensa surmaajaa. Olisiko tässä toisen maailmansodan päättymisen jälkeistä pessimismiä ja kyynisyyttä? Danning on kuin sotaveteraani, joka ei ole tottunut rauhanajan olosuhteisiin ja ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Silmä silmästä alkaa hyökkäyksellä postivaunujen kimppuun. Tehokkaasti tästä siirrytään kostajaan, joka jahtaa pitkää, vaaleahiuksista, arpinaamaista, apassien kieltä puhuvaa surmaajaa. Syylliseksi osoittautuu Coroner Creekin kaupunkiin asettunut Younger Miles (George Macready), joka toteaa: ”I’ve worked hard to get where I am... and done everything a man can do. I’ve lied, cheated and stolen. I've even killed to build this set-up I’ve got now.” Apurinaan hänellä on muun muassa Ernie Combs (Forrest Tucker), joka elokuvan taitekohdassa survoo päähenkilön sormet. Katsojat ovat varmaankin olleet vuoden 1948 tilantessa järkyttyneitä, sillä hetken kuluttua Randolph Scottin näyttelemä päähenkilö tekee saman Ernie Combsille... Lopussa Danning toki Hollywood-vaatimusten mukaan toteaa kostonkierteen järjettömyyden, mutta vain hetkeä aikaisemmin pelkkä sattuma on estänyt häntä ampumasta Younger Milesia selkään... Erikoinen western. Olisiko tämä Ray Enrightin ohjaajanuran kohokohtia?

Henkipatot (1948)

Ray Enrightin ohjaama Henkipatot (Albuquerque, 1948) perustuu Luke Shortin tarinaan Dead Freight for Piute. Pääroolia esittävä Randolph Scott oli juuri täyttänyt 50 vuotta, ja hänellä oli takanaan vankka ura nimenomaan lännenelokuvien tähtenä. Silti huippu oli oikeastaan vasta tulossa. Scott on joka tapauksessa elokuvan koossapitävä voima, vaikka Ray Enright tekeekin parhaansa luodakseen uskottavan Uuden Meksikon tunnelman Hollywoodin lavasteissa. Enright ohjasi yli 70 elokuvaa, joten kovin paljoa aikaa hänellä ei ollut yhtä teosta kohti. Enright oli vastikään ohjannut Scottia elokuvassa Villin Lännen teräsnyrkki (Trail Street, 1947), ja yhteistyö jatkui heti Henkipattojen jälkeen westerneillä Silmä silmästä (Coroner Creek, 1948) ja Rosvojen puristuksessa (Return of the Bad Men, 1948).

Henkipatot alkaa klassiseen tapaan postivaunuissa, jotka kiitävät kohti Albuquerquea. Matkalla on nuori Cella Wallace (Catherine Craig), joka on kuljettamassa rahaa veljelleen Tedille (Russell Hayden). Vaunuissa on niin ikään rehti Cole Armin (Randolph Scott), joka on menossa setänsä luokse. Eipä aikaakaan, kun vaunut ryöstetään ja Cellan rahat päätyvät ryöväreiden käsiin. Ennen pitkää selviää, että taustalla on juuri Colen setä John Armin (George Cleveland). Nopeasti Cole kääntyy setäänsä vastaan ja lyöttäytyy yhteen Wallacen sisarusten kanssa. Dramaan tuodaan mukaan myös neiti Tyler (Barbara Britton), jonka John Armin pestaa kätyrikseen, mutta hänkin asettuu heikompien puolelle. Kovin paljon uutta tai raikasta sisältöä ei tarinalla ole tarjottavanaan. Loppukohtaus tapahtuu aseiden paukkuessa, kuten yleensä, mutta Enright ei oikein saa siihen jännitettä. Toisaalta, John Armin päättää päivänsä hämmästyttävän epärunollisesti, harhalaukauksen tuloksena. Kuolemassa ei tässä elokuvassa ole mitään ylevää. Myöskään Randolph Scottin hahmoa ei lopussa heroisoida, vaikka niin voisi elokuvan alun perusteella ennakoida.

Kaikesta tästä huolimatta Henkipatot kannattaa katsoa. Se hehkuu Cinecolor-väreissä, vaikkakin punainen tuntuu korostuvan niin maisemissa kuin interiööreissäkin. Ray Enrightin ohjaus on sujuvaa, ja erikoinen trikki jää mieleen: taustalla kuvataan kaupunkia, jonka päälle muodostuu ympyrämäinen häivitysten sarja. Kiinnostavia sivuroolejakin elokuvasta löytyy, varsinkin Steve Murkilin roolissa nähtävä Lon Chaney Jr. Viimeksi taisin nähdä Lon Chaneyn André de Tothin lännenelokuvassa Kahden tulen välissä (The Indian Fighter, 1955).