Cyrano de Bergeracin kuumatka

Kotikustantamomme julkaisi marraskuussa Cyrano de Bergeracin 1600-luvun alussa kirjoittaman tarinan Matka kuuhun. Cyranon persoona on niin läpikotaisin fiktion muokkaama, että monet muistavat hänet lähinnä Gérard Depardieun ruumiillistamana isonenäisenä miekkamiehenä. Oikea Cyrano de Bergerac oli mitä ilmeisimmin intohimoisen kiinnostunut aikansa filosofisista keskusteluista, sillä Matka kuuhun on alusta loppuun 1600-luvun ajankohtaisten aateellisten ja kulttuuristen virtausten kommentaaria. Cyrano oli saanut oppia Pierre Gassendilta, filosofilta, joka oli yhdistänyt katoliseen teologiaan epikurolaisen materialismin piirteitä. Gassendin vaikutuspiiristä kumpusi oppineiden libertiinien ryhmä, joka korosti kriittisen järjenkäytön merkitystä. Matka kuuhun on niin tulvillaan rohkeita tulkintoja, että se tuntuu jo valistushengen läpäisemältä. Sensuuriolojen takia tosin kirja ilmestyi alunperin siistittynä versiona, jonka Henry Le Bret saattoi painoon kaksi vuotta tekijän kuoleman jälkeen, vuonna 1657. Uusi suomennos perustuu vasta 1900-luvulla löydettyihin julkaisemattomiin käsikirjoituksiin. Oikeastaan siis suomennos antaa ymmärtää, millainen ajattelu 1600-luvun alussa oli mahdollista mutta samalla mahdotonta julkaistavaksi. Kirjan loppupuolella pohditaan hämmentävästi muun muassa Jumalan olemassaoloa ja uskomisen välttämättömyyttä:

”[J]os Jumalaan uskominen olisi meille niin välttämätöntä, jos siitä tosiaankin riippuisi meidän ikuinen elämämme, eikö Jumala itse olisi valaissut meille asiaa niin kirkkain sätein kuin aurinko, joka ei kätkeydy kenenkään katseilta? Sillä jos uskottelemme hänen halunneen olla ihmisten kanssa piilosilla, tehdä niin kuin lapset: ”Kukkuluuruu!”, toisin sanoen välistä piiloutua, välistä tulla pois piilosta, naamioitua joittenkin edessä ja paljastaa kasvonsa toisille, silloin me kuvittelemme Jumalan joko narrimaiseksi tai ilkeäksi.”

Peter Burke Turussa

Kulttuurihistorioitsija Peter Burke vieraili viikonloppuna Turussa luennoimassa ja vastaväittämässä. Englannissa hän on ollut epäilemättä yksinäinen susi, joka toimi kulttuurihistorian professorina jo ennen kuin ”kulttuurinen käänne” pyyhkäisi humanististen tieteiden yli. Burken työssä viehättää nöyryys: hän janoaa jatkuvasti uutta mutta tiedostaa tietämisen rajoitukset. Tosin hänellä, jos kellä, on mahdollisuus seurata, mitä kansainvälisessä tutkimuksessa tapahtuu – harva hallitsee kahtatoista kieltä. Kahvipöytäkeskusteluissa Burke kertoi sellaisia tarinoita, jotka pitäisi ehdottomasti taltioida muistelmiksi. Hän oli Robert Darntonin tapaan Berliinissä tutkijana juuri, kun muuri murtui syksyllä 1989. Burke vetäytyi kammioonsa, mutta Darnton keräsi kuulumisia milloin mistäkin päin entistä Itä-Saksaa. Burke oli muuten Saksassa Gadamer-luennoitsijana juuri, kun Gadamer oli ehtinyt kuolla. Silti tarinat yli satavuotiaasta filosofista elivät, ja niitä oli tarttunut mukaan tukkukaupalla. Burke kertoi olleensa Marokossa ”taistelevien antropologien” Clifford Geertzin ja Marshall Sahlinsin kanssa, mutta ajankohta jäi minulle hämäräksi: Geertz ja Sahlins olivat kuulemma aina napit vastakkain, eivätkä Marokossakaan pystyneet toimimaan yhdessä. Geertz sulkeutui hotelliinsa, sillä hän tiesi – aiempien kenttätutkimustensa valossa – marokkolaisesta elämänmenosta jo aivan riittämiin.

Kuvassa Bruce Johnson ja Peter Burke ihmettelevät Mikaelin kirkon kattoa.

Lola Montez Suomessa

Max Ophülsin Skandaalikuningatar Lola Montès -elokuvan jälkeen oli pakko katsoa historiallisesta sanomalehtiarkistosta, miten Suomessa kirjoitettiin Lola Montezin edesottamuksista. Digitoidusta aineistosta löytyi peräti 72 viitettä, joista suurin osa liittyi Montezin ja Ludwig I:n suhteeseen. Viimeistään vuodet Baijerissa (1847-48) tekivät Lola Montezin tunnetuksi kaikkialla Euroopassa. Varhaisin uutinen oli vuodelta 1845. Borgå Tidning kirjoitti 12. huhtikuuta 1845, että "espanjalainen tanssija" oli edellisen vuoden lopulla vieraillut Pariisissa. Montez oli uutisen mukaan myös loistava ampuja, ja "på Lepage's skottbana finnes en skott-tafla, som är alldeles genomborrad af den käcka Andalusiskans pistolkulor". Kun episodi Baijerissa alkoi, myös tiedot Lola Montezista tarkentuivat ja hänen irlantilainen syntyperänsä nousi esiin. Montezin vaiheita seurattiin läpi 1850-luvun, ja erityisen innokkaasti asialla oli Åbo Underrättelser. Ehkäpä Turussa oli Lola Montez -entusiasteja, sillä Krögerin sikaritehdas valmisti vuonna 1853 tanssijattaren mukaan nimettyjä sikareita. Ophülsin elokuvassakin viitataan siihen, että Lola Montez oli ensimmäisiä tupakoivia naisia. Marraskuussa 1860 Montez yhdistettiin naisten emansipatioon artikkelissa "Qvinnans emancipation" (ÅU 27.11.1860).

Åbo Underrättelser uutisoi tunnetun tanssijan kuoleman 4. elokuuta 1860: "Lola Montez har den 4 juli aflidit i Newyork, i följd af en slagattack." Todellisuudessa kyse oli halvauksesta, josta Montez vielä toipui. Sinnikkään yrittämisen jälkeen hän sai takaisin kävelykykynsä, mutta sairastui seuraavana talvena keuhkokuumeeseen. Tätä ei ÅU:n toimittaja enää havainnut. Lola Montez haudattiin tammikuussa 1861 Brooklynissa, New Yorkissa.

Skandaalikuningatar Lola Montès (1955)

Edellinen Max Ophüls -elokuva, jonka katsoimme, oli loistava Madame de... (1953), häikäisevästi toteutettu melodraama. Skandaalikuningatar Lola Montès valmistui kaksi vuotta myöhemmin ja jäi Ophülsin viimeiseksi teokseksi. Jos Madame de... oli intiimi, Lola Montès rakentaa suurellista historiallista spektaakkelia, jopa siinä määrin, että henkilöt jäävät etäisiksi ja kylmiksi. Ehkä osasyyllinen on laajakangasteknologia, joka sai monet ohjaajat arvelemaan, ettei lähikuvia juurikaan tarvitse käyttää, kun katsoja erottaa suurelta kankaalta pienimmätkin yksityiskohdat. Vaikka Ophüls on taitava kuvan käyttäjä, hän ei ole parhaimmillaan laajakankaan parissa. Viileään ulkomuotoon vaikuttaa niin ikään vieraannuttava kehyskertomus: Lola nähdään elokuvan alussa sirkusesityksen vetonaulana, entisenä seurapiirineitona, joka on päätynyt Barnum-henkisen freak show'n esiintyjäksi. Jos Ophüls suhtautuu henkilöihinsä viileästi, sitäkin lämpimämmin hän kuvaa aineellista maailmaa. Skandaalikuningatar Lola Montès on yksityiskohtaisesti ja täyteläisesti lavastettu: jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty, liikutaan sitten Franz Lisztin asuntovaunun dekadentissa ilmapiirissä tai Baijerin hovin pompööseissä kulisseissa. Ophüls antaa kameran ajelehtia esineiden keskellä, käyttää etu- ja taka-alaa hyväkseen, kuvaa verhojen takaa tai ikkuna-aukkojen lävitse. Katseen kohteena olemisen teema saa jo tätä kautta vahvan painotuksen.

Skandaalikuningatar Lola Montès on historiallisena elokuvana poikkeuksellisen kiinnostava. Aikakauden Hollywood-elokuviin verrattuna se on raikkaan modernistinen. Se ei esitä yhtä totuutta vaan pyrkii kyseenalaistamaan tapamme kertoa menneisyydestä. Olisiko Ophüls saanut inspiraatiota Akira Kurosawan Rashomonista (1950)? Toki 1800-luvun kulttuurihistoriaan perehtynyt voi sanoa, että elokuva on kaukana "totuudesta". Teos perustuu Cécil Saint-Laurentin romaaniin ja muistuttaa lopulta vain etäisesti irlantilaissyntyisen tanssijattaren Lola Montezin (1821-61)elämänkaarta. Lola oli oikealta nimeltään Elizabeth Rosanna Gilbert, ja hänen vaiheistaan liikkui mitä hurjimpia huhuja ja tarinoita. Luultavasti hän osasi käyttää hyväkseen uudenlaista julkisuutta samaan tapaan kuin Paganinin ja Lisztin kaltaiset tähdet. Lola Montezilla oli suhde Baijerin kuninkaaseen Ludwig I:een, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Euroopan hullun vuoden huumassa Ludwig pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1848, ja Lola Montez ajettiin maanpakoon. Lolan ja Ludwigin rakkaus on Max Ophülsin tulkinnan kulminaatiopiste, mutta viittaukset nuoruuteen ja elämän loppuvaiheeseen ovat ilmeisen sepitteellisiä. Historiallinen uskollisuus ei kuitenkaan ole oikea tapa arvioida elokuvan historiakuvaa: enemmän jää askarruttamaan Ophülsin tapa kuvata Lola Montezin elämää vieraana ja outona, arvoituksellisena. Itse asiassa hän kirjoittaa naishistoriaa audiovisuaalisessa muodossa ennen kuin historioitsijat olivat vielä kynään ehtineet tarttuakaan. Selvästi Ophüls hakee uudenlaista tapaa kertoa menneisyydestä, tapaa, joka kunnioittaisi menneisyyden vierautta. Välähdykset historiasta esitetään tyylitellyn sirkusesityksen lomassa, eivätkä ne ole edes kronologisessa järjestyksessä. Samalla kehyskertomus ja takautumat väistämättä rinnastuvat: miksi illusionistisesti lavastetut draamajaksot olisivatkaan yhtään oikeampia kuin sirkusmaneesille pystytetyt performanssit. Ehkä Max Ophüls ei olekaan kiinnostunut Lola Montezista historiallisena henkilönä vaan siitä kulttuurista, joka hänet synnytti. Elokuva rakentaa ahdistavan kuvan 1800-luvulla orastaneesta julkisuudesta ja sen armottomasta tuhovoimasta. Kun elokuvan lopussa Lola hyppää yleisön edessä kohti maneesia, hän selviytyy hengissä mutta symbolisesti kuolee. Jäljelle jää vain kuva Lola Montezista, skandaalikuningattaresta, jota kaikki haluavat koskettaa - rahasta. Menneisyyden maailmaan ei enää ole pääsyä.

Sali on hiljentynyt

Sain eilen kuulla, että Matti Piuhola on menehtynyt 31.12. Seinäjoen keskussairaalassa. Piuhola oli intohimoinen suomalaisen elokuvakulttuurin kerääjä ja tallentaja, ja hänen kokoelmistaan löytyi aina kiinnostavia johtolankoja. Kun tein Kadonnut perintö -kirjaa, hän soitti säännöllisesti ja kannusti jatkamaan. Sitä tukea en unohda koskaan. Piuhola oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin ymmärtänyt esimerkiksi Pohjanheimojen perheen panoksen autonomian ajan suomalaisen näytelmäelokuvan tekijänä, vaikka ruutuakaan filmiä ei ollut tallella. Tiedän, että Piuhola yritti kaikin keinoin jäljittää Lyyra Filmin varhaista tuotantoa, mutta onni ei ollut myötä. Sen sijaan hän teki monta muuta sensaatiomaista löytöä, jotka ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Piuhola löysi varhaiset Lahyn-filmin levyäänimenetelmällä vuonna 1929 tekemät äänielokuvat, joissa Rafu Ramstedt esittää kuplettejaan. Suomalaisiin löytöihin kuuluivat myös Toivo Hämerannan elokuva Pajasta palatsiin (1946) ja Aarne ja Eino Kivimäen melodraama Miehen vankina (1943). Muistan tilanteen Seinäjoella: Piuhola oli juuri löytänyt Miehen vankina -elokuvan ja nosti vanhat nitraattirullat esiin. Yksi keloista oli erityisen pahasti tärveltynyt, koska se oli ollut lappeellaan. Katsoimme yhdessä sairaalakohtausta valoa vasten. Maagista! Tunnetta on vaikea kuvata, kun itse olin vuonna 1993 kirjoittanut Kansallisfilmografiaan turkulaisista kadonneista elokuvista - ja nyt kaikki olivat kuin ihmeen kaupalla löytyneet.

Mutta tietenkään ihmeestä ei ollut kyse vaan taidosta ja asiantuntemuksesta. Vanhana kiertävän elokuvateatterin vetäjänä Piuhola tiesi, miten vanhoja elokuvia piti jäljittää. Oli löydettävä niitä ihmisiä, jotka aikanaan välittivät, levittivät ja esittivät elokuvia, paikannettava heidän perikuntiaan ja jäämistöjään. Ymmärsin niin, että Piuhola kävi läpi myös vanhoja Nuori voima -lehden osto ja myynti -palstoja ja etsi 8-millisten elokuvien harrastajia vuosikymmenien takaa. Tämän ansiosta hän teki ainutlaatuisen määrän kansainvälisiä löytöjä. Saksalainen mykkäelokuva, Hans Werckmeisterin Etelätuuli (Föhn, 1920), löytyi Suomesta, kun kaikkialla muualla sitä pidettiin tuhoutuneena. Vielä hämmästyttävämpää oli filippiiniläisen Zamboangan (1937) löytyminen. Eduardo de Castron ohjaama elokuva tuotiin Suomeen jatkosodan alussa nimellä Moro-tytön hääyö ja esitettiin helmikuussa 1942. Filippiineillä kaikki kopiot tuhoutuivat toisessa maailmansodassa.

Piuholalla oli myös ainutlaatuinen etikettien, julisteiden ja valokuvien kokoelma, ja kiitollisena muistan aina sen, miten paljon tukea sain paitsi harvinaisesta kokoelmasta myös sen uutteralta kokoajalta, joka omisti elämänsä hauraan, katoavan taiteen taltioimiseen. Liitän tähän muistoksi kuvan, jonka sain viisi vuotta sitten. Vaasassa sata vuotta sitten, vuonna 1908, otetussa valokuvassa legendaarinen elokuvaaja Frans Engström kohottautuu yleisön yläpuolelle taltioimaan puhetilaisuutta Atelier Apollolle.

Einhard: Kaarle Suuren elämä

Juhannussiivouksen seasta löytyi yllättäen suomennos, jonka aloitin neljä vuotta sitten. Käänsin alkua Einhardin (n.775-840) kirjasta Kaarle Suuren elämä (Vita Karoli Magni). Pitäisiköhän tätä jatkaa?

KAARLE SUUREN ELÄMÄ

Esipuhe

Otettuani tehtäväkseni kertoa herrani ja kasvattajaisäni, mitä taitavimman ja oikeutetusti maineikkaaksi kutsutun kuningas Kaarlen julkisesta ja yksityisestä elämästä, enkä vain pientä osaa hänen teoistaan, olen tiivistänyt asian niin lyhyeen muotoon kuin mahdollista. Olen yrittänyt tarkasti kertoa tosiasiat, jotka olen voinut saada tietooni samalla kuitenkaan pahoittamatta ylenpalttisella tyylilläni niiden mieltä, jotka halveksivat kaikkea uutta - jos ylipäätään on mahdollista välttää uhkaamasta uudella työllä niitä, jotka näyttävät halveksivan myös antiikin mestariteoksia, mitä oppineimpien ja valaistuneimpien kirjoittajien töitä. Monet heistä ovat epäilemättä kirjallisille harrastuksille omistautuneita miehiä, jotka ajattelevat, ettei nykyisen sukupolven asioita pitäisi sivuuttaa, ja jotka eivät pidä kaikkea tänään tehtyä arvottomana ja hiljaisuuteen ja unohdukseen tuomittavana, mutta kuitenkin heitä viekoittelee kuolemattomuuden halu, mikä saa heidät ylistämään menneiden aikojen loisteliaita tekoja jonkinlaisella teoksella mieluummin kuin vetämään nimensä pois jälkimaailman silmistä olemalla kokonaan kirjoittamatta.

Olkoon miten tahansa, en näe mitään syytä pidättäytyä ottamasta tätä tehtävää, sillä kukaan ei voisi kirjoittaa tarkemmin tapahtumista, joiden keskellä elin, tai tosiasioista, joista minulla on henkilökohtaista tietoa, silminnäkijähavaintoja niin kuin sanotaan, eikä minulla ole keinoja varmistaa, olisiko jollakin toisella aihe hallussaan.

Joka tapauksessa ryhdyn mieluummin kirjoittamaan tarinaani ja kirjaan sen muistiin jälkimaailmalle yhteistyössä muiden kanssa, niin sanoakseni, mieluummin kuin kärsin siitä, että tämän erinomaisen kuninkaan, aikansa suurimman ruhtinaan mahtava elämä ja hänen loistavat tekonsa, joita myöhempien polvien olisi vaikea jäljittää, vaipuisivat unohduksen pimeyteen.

On toki muitakin syitä, jotka eivät ole suinkaan perusteettomia tai riittämättömiä ja jotka kannustavat minua kirjoittamaan tästä aiheesta, nimittäin se huolenpito, jota Kaarle-kuningas osoitti minulle lapsuudessani, sekä jatkuva ystävyyteni hänen ja hänen lastensa kanssa otettuani vastaan tehtäväni hovissa. Näin hän osoitti minulle voimakkaasti rakkauttaan ja jäin kiitollisuudenvelkaan niin elämässä kuin kuolemassakin. Olisin välinpitämätön kaikesta saamastani hyvyydestä, jos olisin vaiti sen miehen jaloista ja suurenmoisista teoista, jolla olisi niin paljon saatavaa minulta. Riistäisin hänen elämältään oikeutetun ylistyksen ja kirjoitetun muistopuheen, aivan kuin hän ei olisi koskaan elänyt. Näyttäisin ilmeisen kiittämättömältä. Hyväksyttäköön siis tehtäväni, vaikka voimani ovat heikot ja riittämättömät, melkeinpä olemattomat, eivätkä ollenkaan sovellu kirjoittamaan elämästä, joka edellyttäisi Tulliuksen [Marcus Tullius Ciceron] taidokkuutta.

Tässä siis kirjani. Se sisältää hyvin suuren ja merkittävän miehen muiston, mutta hänen tekojensa lisäksi siinä ei ole muuta ihmeteltävää kuin tosiasia, että minä, joka olen barbaari enkä kovin harjaantunut roomalaisten kielessä, annan ymmärtää kykeneväni kirjoittamaan latinaa sirosti ja kunnioittavasti ja vien oletukseni niin pitkälle, että halveksin tunnetta, jota Ciceron on sanottu tulkinneen Tusculumilaisissa keskusteluissaan kirjoittaessaan latinalaisista kirjailijoista. Hänen sanansa kuuluvat: ”On ajan ja kirjallisuuden häikäilemätöntä haaskausta ryhtyä siirtämään ajatuksiaan kirjalliseen muotoon, jos ei kykene järjestämään ja erittelemään niitä tai viehättämään lukijoita tyylin hurmalla.” Nämä tunnetun puhujan sanat olisivat saattaneet estää minua kirjoittamasta, ellen olisi päättänyt uhmata maailman mielipiteitä ja laittaa vaatimattomat sepittelytaitoni koetukselle sen sijaan, että olisin itseäni säästääkseni sivuuttanut suuren miehen muiston.

Merovingit

Merovingien suku, jonka keskuudesta frankeilla oli tapana valita kuninkaansa, on yleensä sanottu kestäneen Childericin (III, 743–752) aikaan asti. Tämä syöstiin vallasta, parturoitiin ja työnnettiin luostariin Rooman piispan Stefanin (II, tai III, 752–757) määräyksestä. Mutta vaikka suku kaikkien ulkoisten mittareiden mukaan päättyi häneen, se oli pitkään kärsinyt elinvoiman puutteesta ja näytti vain kantavan kuninkuuden tyhjää arvonimeä. Kuningaskunnan todellinen valta ja herruus oli hovin korkeimman virkamiehen, niin sanotun palatsin esimiehen, käsissä, ja hän päätti asioista. Kuningas ei voinut tehdä enää muuta kuin olla tyytyväinen arvonimeensä, kiemurteleviin kiharoihinsa ja pitkään partaansa, istua valtaistuimella ja esittää hallitsijaa, kuunnella maailman eri kolkilta saapuneita lähettiläitä ja hyvästellä heidät, aivan kuin asia olisi ollut hänen vastuullaan, sellaisin sanoin, jotka todellisuudessa ehdotettiin hänelle tai jotka hänet määrättiin sanomaan. Turhan kuninkaan tittelin ja palatsin esimiehen häilyvän ja varauksellisen tuen lisäksi hänellä ei ollut mitään, mitä olisi voinut kutsua omakseen lukuun ottamatta yksinäistä pientä maapaikka, josta hän sai hyvin vaatimattoman tulon.Tilalla oli asunto ja vähän palvelijoita välttämättömien tehtävien suorittamiseksi. Kun hänen täytyi lähteä ulkomaille, hänellä oli tapana matkustaa vaunuilla, joita maalaistyylisesti veti härkävaljakko...

[Tämän pidemmälle en suomennostyötä neljä vuotta sitten saanut.]

Firenze ja Cellini

Jyrki Vuori kirjoitti tänään Turun Sanomiin kirjeen Firenzestä ja viittasi sekä Benvenuto Cellinin omaelämäkertaan että Italo Calvinon Halkaistuun varakreivin. Teksti kirvoitti mieleen viiden vuoden takaisen junamatkan Firenzeen. Lähdimme kesäkuun 16. päivä laivalla Tukholmaan, ja jatkoimem rautateitse Kööpenhaminan, Mainzin ja Milanon kautta Firenzeen. Ideana oli matkustaa päivällä ja yöpyä aina uudessa paikassa. Paluun teimme Veronan, Augsburgin ja Lyypekin kautta. Matkan tekeminen muodostui intohimoksi: junassa olisi voinut istua loputtomiin, ja aina illalla olisi tullut uuteen kaupunkiin. Oikeastaan liikkeellä oleminen oli hauskempaa kuin Firenzeen pysähtyminen. Italiassa hellettä oli vähintään 35 astetta, kaikkialla oli jonoja ja linja-autotkin lakossa.

Menomatkalla luin Cellinin omaelämäkertaa, jonka olin ostanut pokkarina jo kauan sitten. Goethen sanotaan palvoneen Cellinin teosta, niiden modernia yksilöllisyyttä, mutta ainakin minua Cellinin avoin itserakkaus, kateus ja väkivalta hämmästyttivät. En tiedä, kuvaako kukaan muistelmissaan tekemäänsä murhaa niin lakonisesti kuin Cellini.

Mutta Cellinin teksti oli loistelias pohjustus Firenzeen. Perseus ja Medeian pää sai uuden ulottuuden, kun patsasta - tai oikeastaan sen kopiota - ihmetteli piazzan laidalla.

Cellinin röyhkeydestä kertoo se, että kuuluisan suola-astian sisuksen hän valoi vahasta, vaikka tilaaja oli pyytänyt sen kultaisena. Hiljattain suola-astia varastettiin Wienin taidemuseosta, mutta kuin ihmeen kaupalla se saatiin jäljitettyä. Onneksi asialla oli amatööri, joka ei yrittänyt sulattaa kultaiselta näyttävää kapistusta. Vuosi sitten olimme Rafaelin kanssa Wienissä, ja siellä suola-astia oli taas paikallaan. Taiteilijan röhkeys tarttui minuunkin ja nappasin astiasta kuvan...