Naisen kosto (1945)

Robert Bressonin Naisen kosto (Les dames du Bois de Boulogne, 1945) perustuu väljästi Denis Diderot'n romaaniin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä, mutta Diderot'n veijarimaisen tyylin tilalla on vakavampi ote. Bressonin toinen pitkä elokuva oli myös viimeinen, jossa hän käytti pelkästään ammattinäyttelijöitä. Elokuvan alussa Hélène (Maria Casarès) ja Jean (Paul Bernard) ovat eroamassa, tai pikemminkin niin, että Hélène aavistaa Jeanin rakkauden olevan hiipumassa ja päättää kostaa. Manipuloinnin kohteena on paitsi Jean myös prostituoitu Agnès (Elina Labourdette), jonka Hélène ensin ”toimittaa turvaan” Pariisin paheilta, Boulognen metsään, mutta jonka hän ennen pitkää yhyttää yhteen Jeanin kanssa. Vasta kun pappi on sanonut aamen, Hélène paljastaa Agnèsin taustan.

Mieleen jää ennen kaikkea Maria Casarèsin viekkaan taitava näytteleminen, ja samalla muistuu mieleen hänen loistava suorituksensa Marcel Carnén Paratiisin lapsissa (Ls enfants du paradis, 1945), joka valmistui lähes samaan aikaan Naisen koston kanssa. Juuri näillä kahdella elokuvalla espanjalaissyntyisen näyttelijän ura lähti liikkeelle. Sitemmin Casarès esiintyi myös Jean Cocteaun elokuvissa Orfeus (Orphée, 1950) ja Orfeuksen testamentti (Le testament d'Orphée, 1960). Cocteaun kädenjälki näkyy myös Naisen kostossa, sillä Cocteau kirjoitti elokuvan dialogin. Naisen koston kieli on runollista, ja varsinkin lopetus on vaikuttava. Se tuo mieleen seuraavana vuonna valmistuneen Kaunottaren ja hirviön (La belle et la bête, 1946).

Jeanne d'Arc (1962)

Jeanne d'Arc on historian elokuvatuimpia hahmoja. Carl Theodor Dreyerin vaikuttavan mykkäelokuvan lisäksi kannattaa ehdottomasti katsoa Robert Bressonin käsikirjoittama ja ohjaama Jeanne d'Arc (Le Procès de Jeanne d'Arc, 1962), joka on ammennettu suoraan oikeudenkäyntipöytäkirjoista. Visuaalinen tyyli on Bressonille tyypillisen niukka ja viitteenomainen, ja runsaan tunnin mittaiseen draamaan on saatu mahdutettua uskomaton dialogi Jeannen ja tuomareiden välillä. Tosiasiassa Jeanne d'Arcin oikeudenkäynti kesti koko kevään 1431. Bressonin tulkinnassa kysymysten ja vastausten kehä on niin mukaansatempaava, suggestiivinen, että katsomista on vaikea lopettaa, kun alkuun on päässyt. Jeanne kertoo kuulemistaan äänistä, Pyhän Katariinan, Margareetan ja Mikaelin läsnäolosta. Mieleen jää monta yksityiskohtaa, ennen kaikkea keskustelu vaatteista. Jeanne oli pukeutunut miehen asuun, ja tätä ratkaisua häneltä penättiin oikeudenkäynnissä useaan otteeseen. Jeanne halusi osallistua messuun ja ehtoolliselle, mutta tämä ei ollut mahdollista niin kauan kuin hän käytti miehen asua, ja asusta hän ei voinut luopua, koska äänet olivat niin vaatineet.

Vuoden 1431 oikeudenkäyntiasiakirjojen lisäksi Bresson tukeutui 25 vuotta myöhemmin pidettyyn puhdistusoikeudenkäyntiin, jossa Jeanne d'Arcin tapaukseen palattiin. Lähes jokainen elokuvan repliikki on suoraan historiallisista asiakirjoista lainattu, mutta tästä huolimatta Bressonin elokuvaa ei voi pitää menneisyyteen uppoutuvana. Lavastuksen ja puvustuksen käytössä on modernistista ajattomuutta, joka nostaa käsitellyt teemat irti 1400-luvun kontekstistä. Bressonin tulkinnassa Jeanne on oman uskonsa ja vakaumuksensa puolustaja. Vaikka tulkinta on ajaton, on Bressonin rakentama lähes musiikillisesti rytmitetty dialogien sarja myös poikkeuksellinen menneisyyden kuvaus.