Karmiininpunainen merirosvo (1952)

YLE Teema ilahdutti esittämällä Robert Siodmakin ohjaaman ja Roland Kibbeen käsikirjoittaman Karmiininpunaisen merirosvon (Crimson Pirate, 1952), joka on merirosvoelokuvien aatelia. Elokuvan tähtikaksikko Burt Lancaster ja Nick Cravat oli nähty yhdessä kaksi vuotta aiemmin Jacques Tourneur'n historiallisessa seikkailuelokuvassa Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950), joka sijoittui 1100-luvun Lombardiaan. Karmiininpunaisessa merirosvossa näyttämönä on 1700-luvun Itä-Intia, jossa kapteeni Vallo (Burt Lancaster) ja hänen uskollinen apulaisensa Ojo (Nick Cravat) tekevät selvää jälkeä. Lancaster ja Cravat tekivät kaikkiaan yhdeksän elokuvaa yhdessä.

Karmiininpunainen merirosvo alkaa katsojien, ”tyttöjen ja poikien”, puhuttelulla, mikä kertoo paitsi oletetusta yleisöstä myös tyylilajista: katsojan puhuttelu kuuluu yleensä komedian keinoihin. Alusta lähtien elokuva on tyylitelty, tietoisen liioiteltu, humoristinen ja akrobaattista energiaa viljelevä toimintaseikkailu, jossa merirosvot sekaantuvat kuvitteellisen San Peron poliittiseen vastakkainasetteluun, kapinallisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Burt Lancaster oli nuorena esiintynyt sirkuksessa. Hän tapasikin Nick Cravatin jo 1930-luvulla, ja heidät opittiin tuntemaan Lang & Cravat -duona. Loukkaantuminen keskeytti Lancasterin sirkusuran, ja vaikka Karmiininpunaisessa merirosvossa käytettiin myös stuntteja, Lancaster tekee monia temppuja itse.

Karmiininpunainen merirosvo leikkii seikkailuelokuvan kliseillä ja historiallisen elokuvan aineksilla. Mukana on muun muassa keksijä Prudence, jonka avustuksella kuumailmapallo, kotikutoiset konekiväärit, sukellusvene ja vieläpä nitroglyseriiniräjähteetkin saadaan vapauden sanoman palvelukseen. Elokuvaa kuvattiin sekä studioilla Lontoossa että ulkona Ischian saarella ja sen tuntumassa. Christopher Lee, joka esiintyy paroni Gruden apurina, kertoo kuvauksista muistelmateoksessaan Tall, Dark and Gruesome. Lee muistelee, että alkuperäinen käsikirjoitus oli vakava, mutta Siodmak muokkasi sen kahdessa vuorokaudessa komediaksi. Lancasteristä Lee toteaa, että tämä näytteli rohkeasti kuten entiseltä sirkuslaiselta sopii odottaakin. Samalla Lee kertoo saaneensa Lancasteriltä tärkeitä vinkkejä taistelukohtausten esittämiseen: miten näytellä kaksitaistelua niin ettei se näytä vain huitomiselta, miten liioitella liikkeitä ja miten rytmittää taukoja.

Karmiininpunaisen merirosvon kuvaaja oli muuten prahalaissyntyinen Otto Heller (1896–1970), joka oli aloittanut elokuvaajan työnsä jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvausten aikaan Heller oli 56-vuotias. Christopher Leen muistelmien mukaan Heller sai Karmiininpunaisessa merirosvossa toteuttaa ensimmäisen värielokuvansa. Heller oli aikaisemmin ollut muun muassa Gustav Machatýn Kreutzer-sonaatin (Kreutzerova sonáta, 1927), Max Ophülsin Sarajevon päivien (De Mayerling à Sarajevo, 1940) ja Thorold Dickinsonin Patarouvan (The Queen of Spades, 1949) kuvaaja. Hellerin uran huipennuksia oli Michael Powellin ohjaama Peeping Tom vuonna 1960.

Kapteeni Blood (1935)

Katsoimme sunnuntaimatineana Michael Curtizin ohjaaman, Rafael Sabatinin romaaniin perustuvan seikkailuelokuvan Kapteeni Blood (Captain Blood, 1935). Aluksi tuntui, että tämähän on tullut nähtyä monta kertaa, mutta kun tarkistin Elonetista, tv-esityksiä on ollut vain neljä, vuosina 1971, 1979, 1983 ja 2006. Olen tainnut nähdä kaikki nuo kolme ensimmäistä, ja nyt neljännellä kerralla merirosvoelokuvan klassikko tuli taltioitua. Tarina alkaa vuodesta 1685: irlantilainen lääkäri Peter Blood (Errol Flynn) joutuu syyttömästi tuomituksi maanpetoksesta ja päätyy kuninkaan oikusta orjaksi Jamaikalle. Paikallisen sotilaskomentajan tytär Arabella Bishop (Olivia de Havilland) ostaa hänet kahdellakymmenellä punnalla, ja Blood päätyy kuvernöörin henkilääkäriksi. Orjat suunnittelevat pakoa ja käyttävät tilaisuuden hyväkseen, kun espanjalaiset hyökkäävät Port au Princeen. Orjista sukeutuu merirosvoja ja Blood muuntuu lääkäristä kapteeniksi. Merirosvous näyttäytyy utooppisena veriveljeytenä, jota orjat vahvistavat tekemällä sopimuksen: saalis jaetaan tasan kaikkien kesken ja vammautuneet saavat erityiskorvauksen! Raha kuitenkin ratkaisee, sillä ennen pitkää Blood ostaa Arabellan 20 000 punnalla luihulta - kuinkas muuten - ranskalaiselta merirosvolta (Basil Rathbone). Ihmeenomaisena loppuratkaisuna paha Jaakko-kuningas syöstään vallasta ja Bloodin joukot liittyvät Vilhelm Oranialaisen armeijaan.

Irlantilaisen lääkärin johtama kapina Jamaikalla ennakoi siis mainiota vallankumousta!

Rosvo-Roope (1949)

Hannu Lemisen ohjaama Rosvo-Roope (1949) edustaa suomalaisittain harvinaista merirosvoelokuvan lajityyppiä. Epäilemättä spektaakkelimaisuus aiheutti myös vaikeuksia: kuvat pullistuvista purkeista ja tykin laukauksista oli pakko kaksoiskopioida Michael Curtizin Merihaukasta - tekijänoikeuslaista piitaamatta. Salamyhkäisyyttä Rosvo-Roopeen toi se, että käsikirjoituksen kynäili Ilmari Unho, joka oli tullut tunnetuksi Suomi-Filmin luotto-ohjaajana. Kilpailevalle yhtiölle kirjoittaessaan hänen oli pakko kätkeytyä salanimen suojiin. Vaikka Rosvo-Roopen voi tulkita merirosvoelokuvaksi, siinä on myös kotimaiselle elokuvalle tyypillistä balladihistoriallisuutta. Elokuvan runkona on Rafu Ramstedtin Balladi Rosvo-Roopesta, jonka säveltäjä itse lauloi levylle kaksi vuotta ennen kuolemaansa, vuonna 1931. Tarinan tasolla Rosvo-Roope sijoittuu 1700-luvun loppupuolelle, jolloin sodasta palaava Robert ajautuu merirosvoksi. Elokuvaa voi tulkita toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta vasten, löytyypä dialogista niinkin anakronistinen viittaus kuin puhe yhteistyö- ja avunantosopimuksesta. Lopussa Roope palaa kotiseudulleen ja, toisin kuin Ramstedtin balladissa, löytää uskollisesti odottaneen Helenan ja tyttärensä. Myös merirosvojen rikokset tulevat pois pyyhityiksi, sillä urhoolliset merimiehet ovat toimineet "valtion" asialla. Aikalaisympäristössä olisi varmaankin puhuttu "kruunusta", mutta ehkä Unhon dialogi on vain tietoista ajankohtaista allegorisointia.

Musta merirosvo (1926)

Katsoin Albert Parkerin Mustan merirosvon (The Black Pirate, 1926) flunssaisena, sohvalla maaten, eikä vire ollut paras mahdollinen 20-luvun seikkailuelokuvalle. Ja epäilemättä Musta merirosvo edellyttäisi vähän tarkkaavaisempaa katsomista. Douglas Fairbanks juoksee, hyppii, miekkailee, sukeltaa - ja hurmaa - pääroolissa, sankarina, joka kostaa merirosvoille isänsä kuolemaa.