21. maaliskuuta 2021

Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964)

On pakko tunnustaa, että Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on ollut minulle aina läheinen elokuva. Olen katsonut sen niin usein, etten enää edes muista kuinka monta kertaa: kun 90-luvulla jalkani oli kipsissä, kävin elokuvan ajankulukseni läpi otos otokselta. Anthony Mann on tunnettu otoskestojen vaihtelevuudesta: välillä hän käyttää rauhallista rytmiä, mutta yhtäkkiä kerronta tihentyy. Tätä tyyliä on myös Rooman valtakunnan tuhossa, jossa on välillä hyvinkin hitaita jaksoja. Samuel Bronstonin tuottama spektaakkeli valmistui vuonna 1964 tilanteessa, jossa 50-luvulla käynnistynyt Raamattu- ja antiikkielokuvien buumi oli jo painumassa mailleen. Mann ja Bronston olivat tehneet yhteistyötä kolme vuotta aiemmin elokuvassa El Cid (1961).

Rooman valtakunnan tuho viittaa nimellään klassiseen historiantutkimuksen ongelmaan, niihin syihin ja tekijöihin, jotka johtivat Rooman tuhoon. Asiantuntijana toimineen Will Durantin sanat kaikuvat elokuvan alun kertojaäänessä: ”The fall of Rome, like her rise, had not one cause but many. It was not an event, but a process spread over 300 years.” Alun ja lopun kertojaäänen kautta käsikirjoitus antaa tarinalle ”historiankirjoituksellista” ulottuvuutta, mutta itse elokuva esittää alkusanojen lähtökohtaa keskitetymmän ja suppeamman näkökulman. Tarina fokusoituu Marcus Aureliuksen (Alec Guinness) viime päiviin sekä keisari Commoduksen (Christopher Plummer) valtakauteen, käytännössä vuosiin 180–192. 

Rooman valtakunnan tuho on varmaankin suuritöisimpiä historiallisia spektaakkeleja. Vaikuttava on triumfikohtaus, jota varten jättiläismäinen Forum Romanum -kulissi rakennettiin espanjalaiselle ylängölle. Toki historiallisuus on tässä, niin kuin niin monessa muussakin, spektaakkelissa suhteellista, ja teos sisältää lukemattomia viitteitä ajankohtaisiin kysymyksiin. Erityisesti keskustelu Rooman rajoista ja kansojen oikeuksista on kiinnostava aikalaiskommentaari tilanteessa, jossa koloniaalinen valta oli toisen maailmansodan jälkeen murenemassa. Historiallisuuden rajojen yli nousevat elokuvassa myös tietyt henkilöhahmot, kohtalon ruumiillistumat, ennen kaikkea Timonides (James Mason), joka taivuttaa barbaareja liittymään Rooman valtakuntaan, ja Commoduksen sokea palvelija Cleander (Mel Ferrer), joka manipuloi tapahtumia. Kun Rooman kansa kaoottisessa loppukohtauksessa tanssi tarantellaa, palvelija nähdään sivummalla, seuraamassa kättensä jälkeä. 

Dmitri Tiomkin sävelsi Rooman valtakunnan tuhoon erityisen mieleenpainuvan musiikin. Kristinuskon merkitystä ei elokuvassa erityisemmin kommentoida, mutta Tiomkinin käyttämät muhkeat kirkkourut tuntuvat viittaavan siihen, mitä oli tulossa.

14. maaliskuuta 2021

Rikollisen kunnia (San Quentin, 1937)

Lloyd Baconin ohjaama Rikollisen kunnia (San Quentin, 1937) lukeutuu niihin moniin rikoselokuviin, jotka Humphrey Bogart teki ennen varsinaista läpimurtoaan John Hustonin Maltan haukassa (The Maltese Falcon, 1941). Tällä kertaa Bogart on kaidalta polulta eksynyt Red Kennedy, sanfranciscolaisen laulajan Mae Kennedyn (Ann Sheridan) veli. Red on paennut poliiseja sisarensa yökerhoon ja joutuu pidätetyksi. Paikalla on sattumalta myös upseeri Steve Jameson (Pat O'Brien), josta sittemmin tulee San Quentinin vankilan päävartija. Steve on rakastunut Maehin eikä elokuvan alussa voi aavistaa tulevansa myöhemmin rakastettunsa veljen vartijaksi, legendaarisessa rangaistuslaitoksessa.

Rikollisen kunnia ottaa kantaa oman aikansa vankilakeskusteluun. Steve Jameson on valittu tehtäväänsä kahden vuoden koeajalle, ja tehtävän aiempi hoitaja Druggin (Barton MacLane) epäilee uuden tulokkaan menetelmiä liiankin vapaamielisiksi. Lloyd Bacon onnistuu hyvin välittämään muuttuneen asetelman: kun Steve asettuu tehtäväänsä, vartijoiden ja vankien suhde alkaa muistuttaa yhä enemmän armeijan upseerien ja rivisotilaiden suhdetta. Kysymys laillisuudesta ja laittomuudesta työntyy hetkeksi syrjään, ja vankien elämä vapautuu. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Red kumppaneineen päättää karata, ja Steve näyttää epäonnistuneen tehtävässään. Elokuvan loppumetreillä Red ymmärtää tekojensa vaikutukset, ja myös sen, että Steve ja Mae ovat rakastavaisia: viimeisillä voimillaan, haavoittuneena, hän palaa San Quentinin porteille ja osoittaa ”rikollisen kunnian”.

13. maaliskuuta 2021

Rakkaus Roomassa (L'Innocente, 1976)

Luchino Viscontin Rakkaus Roomassa (L'Innocente, 1976) perustuu Gabriele D'Annunzion romaaniin, mikä käy ilmi elokuvan alkutekstien aikana: käsi lehteilee D'Annunzion teosta aukeama aukeamalta. Tämä on kirjallisuusfilmatisointien yleinen konventio, mutta se, mitä alkutekstien jälkeen seuraa, on puhdasta Viscontia. Lopputulos on monella tapaa nautinnollinen. Se on rytmiikaltaan verkkainen, mutta juuri verkkaisuudessaan erinomainen kuva säätyläistön seisahtuneesta elämäntavasta. Vaikuttavaa on myös Viscontin herkkyys yksityiskohdille, interiööreissä, tilanteissa, dialogissa. Kolmas mieleen painuva seikka on musiikin käyttö. Musiikkia on runsaasti sekä diegeettisenä salonkimusiikina että kohtausten taustalla. Paikoitellen mieleen tulevat 1800-luvun melodraamat, pianosäestyksellinen runous. 

Rooman aristokratian piirin sijoittuva elokuva kuvaa tunteiden umpikujaa. Tullio Hermil (Giancarlo Giannini) on varmasti luontaantyöntävimpiä päähenkilöitä Viscontin tuotannossa. Hän pettää vaimoaan Giulianaa (Laura Antonelli) ja elää puolijulkisesti rakastajattarensa Teresa Raffon (Jennifer O'Neill) kanssa. Vaikka tilanne on traaginen jo itsessään, vieraantuneisuuden kuvaus, tasapaino järkkyy, kun Giuliana tulee raskaaksi kirjailija Filippo d'Arboriolle (Marc Porel). Juonta ei ole tarpeen avata tässä yhteydessä enempää, mutta on oikeastaan hämmästyttävää, miten jo lähtökohtaisesti synkkä asetelma voi suistua kohtaus kohtaukselta vielä pidemmälle. Traagisinta ovat olosuhteet, joista lopulta vain Teresa voi vapautua. Paljon puhuva on viimeinen kuva, jossa Teresa astelee aamuvarhaisella ulos draamasta.

Visconti halusi tiettävästi päärooleihin Alain Delonin ja Romy Schneiderin, mutta kumpikaan ei toteutunut. Schneider olisi kieltämättä sopinut Giulianan rooliin erinomaisesti, mutta tuntuu, että Giancarlo Giannini on juuri oikea näyttelijä Tullion kylmäkiskoiseen, ja kylmyydessään surulliseen, rooliin. Lopuksi on pakko palata elokuvan musiikkiin: Visconti on käyttänyt olemassa olevaa musiikkia, mutta teoksessa on myös Franco Manninon sävellystyötä, joka kuulostaa paikoitellen melkein mahleriaanilta. Elokuvassa kuultavat Chopin-, Mozart- ja Liszt-numerot ovat lisäksi Manninon tulkitsemia. Loistava pianisti!

10. maaliskuuta 2021

Valkeat yöt (Le notti bianche, 1957)

Valkeat yöt (Le notti bianche, 1957) valmistui Luchino Viscontin uralla kahden suurtyön välillä. Senso (1954) oli huikea historiallinen draama Italian yhdistymisen ajoilta, ja Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960) eeppinen siirtolaiskertomus nyky-Italiasta. Ei ihme, että Valkeita öitä on pidetty välityönä, ikään kuin episodina kehityskulussa, jonka päähuomio oli toisaalla. Mutta lopultakin Valkeat yöt ansaitsee tulla katsotuksi omana kokonaisuutenaan, taideteoksena, jolla on omat päämääränsä. Kerrotaan, että käsikirjoittaja Suso Cecchi d'Amico ja Visconti halusivat antaa Valkeilla öillä Marcello Mastroiannille mahdollisuuden näyttää taitonsa vakavammassa elokuvassa, ja tämän mahdollisuuden Mastroianni todellakin käytti hienosti.

Dostojevskin alkuperäistarina on Viscontin käsittelyssä sijoitettu Italiaan, Livornoon, mutta teos on kokonaisuudessaan kuvattu studio-olosuhteissa Cinecittàssa. Ehkä juuri tämä antaa Valkeille öille unenomaisen, maagisen tunnelman. Huomasin välillä katsovani studiotekniikan saumattomuutta, kahvilan ikkunoihin tiivistyvää kosteutta, öisen kaupungin yllä leijuvaa usvaa, lopun lumisateen tasaista vaippaa... Studion keinotodellisuudesta syntyy sadunomainen tunnelma, joka kehystää öisen Livornon draamaa. 

Valkeiden öiden päähenkilöinä on kaksi nuorta, Natalia (Maria Schell) ja Mario (Marcello Mastroianni). Alussa Mario saapuu kaupunkiin: elokuva ei millään tavalla viittaa hänen menneisyyteensä tai tulevaisuuteensa. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Mario kohtaa Natalian, joka on myös yksinäinen, erityisesti siksi, että hän on rakastunut mieheen (Jean Marais), joka on poissa mutta luvannut palata. Hämmästyttävää niin tässä kuin Dostojevskin alkuperäistarinassakin on se, miten yksinkertaisesta asetelmasta syntyy koskettava draama. Valkeat yöt on kuin uni, joka elokuvan viimeisillä hetkillä pyyhkiytyy pois silmistä: Mario jää yksin kosteille kaduille, ulkonaisesti samaan tilanteeseen kuin alussa mutta sisäisesti muuttuneena.

7. maaliskuuta 2021

Seikkailija Cartouche (Cartouche, 1962)

Ranskalainen Philippe de Broca (1933–2004) tunnetaan historiallisista seikkailuelokuvistaan, sellaisista kuin Purppuranpunainen kostaja (Le Bossu, 1959), ja toimintaelokuvista, kuten Mies Riosta (L’Homme de Rio, 1964), jonka pääroolissa nähtiin Jean-Paul Belmondo. Myös vuonna 1962 valmistunut Seikkailija Cartouche (Cartouche) rakentuu Belmondon tähteyden varaan, ja mukana on myös toinen supertähti, Claudia Cardinale. Seikkailija Cartouche ammentaa aiheensa klassisesta ranskalaisesta teemasta: lähtökohtana on historiallinen henkilö, Louis Dominique Garthausen (1693–1721), joka käytti myös nimiä Bourguignon, Petit ja Lamarre. Hän oli eräänlainen Robin Hood -hahmo, jonka sanottiin ryöstävän rikkailta ja antavan köyhille. Päivänsä Cartouche päätti mestattuna, väkipyörän päällä teilattuna.

De Brocan tulkinta Cartouchen elämäntarinasta on vauhdikas, komediallinen historiallinen draama, joka tuo mieleen Bernard Borderien Angelika-elokuvat, vaikkakin kerronta on Borderiehin verrattuna kulmikkaampaa. Belmondon tulkitsema Cartouche on veijarimainen hahmo, joka elokuvan alussa nähdään Pariisin kaduilla ryöstämässä jalokiviä. Pian hän ajautuu konfliktiin rikollispomon kanssa ja pestautuu armeijaan. Sotakohtaus on hämmentävän kaoottinen. Mieleen tulevat René Clairin historialliset huvinäytelmät, esimerkiksi kolme vuotta myöhemmin valmistunut Piiritys (Les fêtes galantes, 1965). Ennen pitkää Cartouche nousee itse rikollisryhmän johtajaksi, joka suorastaan leikittelee esivallan kustannuksella.

Seikkailija Cartouche ei ole millään muotoa kuolematon historiallinen elokuva, mutta katsoessa mietin, että ehkä teosta pitäisi tulkita nimenomaan osana sitä ranskalaista perinnettä, jossa kuuluisaa rosvoa on tulkittu vuosisatojen ajan. Philippe de Brocan elokuva on yksi sen manifestaatio. Jo 1700-luvulla Cartouchen elämästä kerrottiin lukemattomissa arkkiveisuissa ja kansantarinoissa. Elokuvaa katsoessa tuntui vaikealta ymmärtää, miksi päähenkilö irtautuu rakastetustaan Venuksesta (Claudia Cardinale) ja havittelee suhdetta aatelisnaiseen: taustalla on kansanperinteen juonne, jossa kerrottiin Cartouchen naisseikkailuista. Yllättävä on myös elokuvan lopun traaginen käänne, Venuksen kuolema. Ehkä tämäkin on ymmärrettävää, kun ajatellaan, että ranskalainen yleisö on ollut selvillä siitä, mikä päähenkilön kohtalo lopulta oli. Teloitusta elokuvassa ei näytetä, mutta Cartouche on Venuksen kuoleman jälkeen tietoinen siitä, että päivät ovat luetut. Vaikka elokuvan ensimmäinen tunti oli minulle liiankin farssimainen karnevaali, viimeinen varttitunti on vaikuttava ja mieleenpainuva.

1. maaliskuuta 2021

Kiitorata (Airport, 1970)

George Seatonin ohjaama ja käsikirjoittama Kiitorata (Airport, 1970) perustui Arthur Haileyn menestysromaaniin. Kuhisevan lentokentän odotussaleihin ja takahuoneisiin – toki myös lentokoneisiin – sijoittuva draama näytti suuntaa katastrofielokuvien lajityypille, ja elokuva itsekin sai sittemmin sekä jatko-osia että parodisia kommentaareja (Hei, me lennetään). Elokuvaan, jota tiettävästi myös Henry Hathaway oli kreditoimattomasti ohjaamassa, vaikutti osaltaan edeltävien vuosikymmenien spektaakkelibuumi. Kiitoradassa etsittiin modernin maailman miljöötä, johon voitaisiin ympätä useita tarinalinjoja ja siten näyttävä tähtikaarti. Kiitoradassa glamouria tuovat Burt Lancaster, Dean Martin, Jean Seberg, Jacqueline Bisset, Helen Hayes ja Van Heflin. Pienen mutta merkittävän roolin lentokentän kenttätyömiesten päällikkönä tekee George Kennedy, joka sittemmin nähtiin myös elokuvan jatko-osissa.

Vaikka Kiitorataa voi arvostella suurellisuutta seuraavasta draamallisesta jäykkyydestä, ei voi olla nauttimatta siitä tavasta, jolla elokuva alusta lähtien kuljettaa laajan ihmisjoukon kohtaloita. Alkukohtauksessa ollaan keskellä lumisateen kanssa painivan lentokentän nopeatempoista elämää. Kiitoradalla on useita keskushenkilöitä, ja heistä tärkein on lentokentän johtaja Mel Bakersfeld (Burt Lancaster), jonka rakoilevaa perhe-elämää tarina myös tapailee. Lancaster on (tässäkin) roolissa erittäin vakuuttava, ja jopa kohtaus, jossa elokuvan katsojalle kerrotaan lentokenttien taloudellisista haasteista, sujuu ongelmitta. Toinen avainhahmo on lentokapteeni Vernon Demerest (Dean Martin), jonka avioliitto on niin ikään vaikeuksissa. Kiitoradan ytimessä on orastava terroriteko, jonka valmistelija Guerrero (Van Heflin) lopulta toteuttaa aikeensa, vaikka hän on vähällä tulla järkiinsä. Koomista maustetta vakavaan tarinaan tarjoaa Ada Quonsett (Helen Hayes), joka onnistuu salamatkustamaan kansainvälisillä lennoilla ja joutuu sattumalta istumaan Guerreron viereen... Myöhemmille katastrofielokuville oli tyypillistä, että onnettomuuden uhreiksi joutuivat usein ne, joiden moraali oli rapautunut (ainakin elokuvassa Liekehtivä torni, jossa tulipalo rankaisee armottomasti hairahtuneita). Kiitoradassa tätä piirrettä ei juuri havaitse. Pikemminkin katastrofi ratkaisee sekä Bakersfelfin että Demerestin perheongelmat, ja kaiken lisäksi vapaamatkustajaksi tottunut mummo saa oikeutuksen toiminnalleen kriittisen tapahtumasarjan keskellä. Onnettomin hahmo on Guerrero, joka tuhoutuu ja jolla ei ole ulospääsyä siitä sosiaalisesta hädästä, johon hän on ajautunut.

Kiitorata alkaa kuhisevan lentoaseman keskeltä, paikasta, joka on nykykatsojallekin monin tavoin tuttu. Samalla kun vuoden 1970 lentoasema vaikuttaa samastuttavalta ympäristöltä, se on monin tavoin vieras. Ainakin itse huomasin katseeni harhailevan kohtauksissa, joissa nähtiin lentokentän halleja, tiskejä, turvatarkastuksia... Miten vuoden 1970 elokuva saattoi uskottavasti esittää vapaamatkustamisen olevan mahdollista? Miten elokuva kuvaa sen, että lentokoneeseen voi päästä räjähdysainelastin kanssa? Miten matkustusasiakirjoja tarkastettiin? Kiitorata ei tietenkään ole dokumenttielokuva, mutta se antaa mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota ei enää ole.