Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948)

Frank Capran ohjaus Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948) perustui Russell Crousen ja Howard Lindsayn Pulitzer-palkittuun näytelmään vuodelta 1945. Broadway-näytelmän keskiössä oli kuvitteellinen republikaanien presidenttiehdokas, joka ajautuu kulissientakaiseen valtapeliin ja suosion maksimointiin omien arvojensa kustannuksella. Hudson Theatre esitti näytelmää 765 kertaa vajaan kahden vuoden aikana. Pääroolissa, ehdokkaaksi pyrkivän Grant Matthewsin roolissa nähtiin Ralph Bellamy ja hänen puolisonaan Marynä Ruth Hussey. Näytelmä sai erittäin kiittävät arviot, ja erityisesti korostettiin älykästä, säkenöivää dialogia. Kriitikot kiittelivät myös näytelmän aihepiiriä: satiiri toi katsojien eteen ne monimutkaiset poliittiset juonittelut, jotka usein jäivät näkymättömiin.

Jo State of the Union -näytelmän suosio siivitti sen otolliseksi elokuvasovituksen kohteeksi. Ohjaajaksi valikoitui Frank Capra, joka oli tullut tunnetuksi poliittisista teemoistaan 1930- ja 1940-luvuilla. Samaan aikaan kun Valkoisessa talossa ohjaksissa oli demokraatti, Harry S. Truman, näyttämöllä ja valkokankaalla paneuduttiin republikaanien valtapeleihin. Elokuvasovituksen päärooleihin valittiin Spencer Tracy ja Katherine Hepburn, joiden kemiat sopivat erinomaisesti yhteen. Kavalina politiikan pelureina esiintyivät Angela Lansbury ja Adolphe Menjou. Varsinkin Lansbury on todella loistava alusta lähtien. Aloituskohtaus onkin tyrmäävä. Kay Thorndyken (Angela Lansbury) isä Sam (Lewis Stone) tekee itsemurhan vannotettuaan ensin tyttärensä johtamaan sanomalehteä tavalla, joka edistäisi seuraavan republikaaniehdokkaan osakkeita. Kay Thorndykellä on lisäksi suhde lentokonealalla toimivaan Grant Matthwesiin (Spencer Tracy), mikä on potentiaalinen uhkatekijä, sillä ehdokkaan perhesuhteiden pitäisi olla kunnossa...  

Tarina kulminoituu suoraan radio- ja televisiolähetykseen, jossa koko Matthewsin perheen on määrä olla mukana. Maryn (Katherine Hepburn) on vaikea kestää miehensä pakottamista kompromisseihin, jotta mahdollisimman monet tukiryhmät, niin ammattiyhdistykset kuin vähemmistötkin, saataisiin ehdokkaan taakse. Lopulta Matthews ei kestä ristiriitaa vaan paljastaa suorassa lähetyksessä kulissientakaisen pelin. Asetelmalla on selkeät yhteydet Capran aiempaan tuotantoon, esimerkiksi komediaan He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Ratkaisun edessä on kiinnostava myös nykypolitiikan näkökulmasta. Epäilemättä Yhdysvaltain presidenttikamppailun taustalla käydään, ja on aina käyty, laskelmointia siitä, miten eri kannattajaryhmiin voidaan vedota. Asetelmassa tiivistyy monta populismin tasoa: Grant Matthews edustaa common sense -näkökulmaa, joka vetoaa kansaan ja jossa poliitikot näyttäytyvät moraalittomina vehkeilijöinä, riippumatta siitä, ovatko he demokraatteja vai republikaaneja. Toisaalta populisteja ovat myös Kay Thorndyke ja muut pelurit, jotka etsivät pienintä yhteistä nimittäjää kansan puhuttelussa. 

Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946)

Katsoimme jälleen kerran Frank Capran klassikon Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946), josta kirjoitin tänne blogiin viimeksi vuonna 2011. En toista niitä ajatuksia, joita silloin pohdin, vaikkakin hämmästelen yhä sitä, miten lyhyt jakso lopun ”vaihtoehtoinen elämänkulku” lopulta on. Kun kauan sitten näin elokuvan ensimmäisen kerran, juuri tämä jakso teki suuren vaikutuksen: tuntui traagiselta seurata George Baileyn (James Stewart) havahtumista maailmaan, jossa häntä ei olisi. Jakson tunnevaikutus oli niin suuri, että se hallitsi koko mielikuvaa elokuvasta. 

Jäin tällä kertaa miettimään, olisivatko käsikirjoittajat saaneet vaikutteita myös Charles Dickensin Joulukertomuksesta (A Christmas Carol), jossa vaihtoehtoisen kehityskulun havaitseminen saa päähenkilön muuttamaan mieltään. Tosin Frank Capran elokuvassa varsinainen Scrooge on liikemies Potter, jonka paatuneeseen mieleen joulun henki ei pysty tunkeutumaan. Pikkukaupungin asukkaiden solidaarisuus pelastaa George Baileyn, mutta ahne liikemies tuntuu jäävän omaan arvoonsa, eikä hän lopulta saa enää suurempaa huomiota. Ahneuden vastapainona on anteliaisuus, tai lahja, jonka varaan luottamus rakentuu. Mieleen jää kohtaus, jossa seinällä näkyy Baileyn isän maksiimi: All you can take with you is that which you've given away.

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944)

Frank Capran luistava komedia Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) perustui Joseph Kesselringin Broadway-näytelmään, jota oli toisen maailmansodan riehuessa esitetty täysille katsomoille. Kesselringin musta komedia toimii erinomaisesti myös elokuvamuodossa, ja teos seurustelee hauskasti alkuperäistekstin kanssa. Näytelmässä Boris Karloffin näköistä Jonathan Bewsteria esitti itse Boris Karloff, kun taas elokuvassa rujoksi gangsteriksi on naamioitu Raymond Massey, jonka kerrotaan tavan takaa muistuttavan Karloffia. Elokuvaversiossa oli samoja näyttelijöitä kuin teatterin lavalla, ennen kaikkea höpsöt tädit Martha ja Abby, joita näyttelivät Jean Adair ja Josephine Hull. Myös loistava John Alexander nähtiin molemmissa versioissa "Teddy Roosevelt" Brewsterina. Komedia sijoittuu Brooklyniin, mutta kaiken yllä tuntuu leijuvan brittiläisen mustan huumorin henki. Alkuperäisnäytöksen transatlanttisesta luonteesta kertoo, että kun Arsenikkia ja vanhoja pitsejä sai Broadwaylla 1444 esitystä, niitä kertyi Lontoossa melkein yhtä paljon, 1337 esitystä.

Capran elokuvallinen tulkinta on Hollywood-komedioiden joukossa monella tapaa yllätyksellinen. Capra tunnetaan itse populististen komedioiden tekijänä, mutta tässä elokuvassa populismia on vaikea nähdä. Romanttisena komedianakaan tätä ei voi pitää, vaikka päähenkilö Mortimer Brewster (Cary Grant) on vannoutuneena poikamiehenä menossa naimisiin Elaine Harperin (Priscilla Lane) kanssa, kunnes naimapuuhat keskeytyvät brooklynilaisen talon outojen tapahtumien johdosta. Screwball-komedian aineksia elokuvasta löytyy siinä mielessä, että battle between the sexes -linja kulkee kaiken ohessa. Keitoksessa on myös aimo annos kauhukomediaa, tai oikeastaan kauhuelokuvallisuutta, mistä Raymond Masseyn Jonathan Bewster ja Peter Lorren niljakas mutta sympaattinen tohtori Einstein pitävät huolen. Muistelen 80-luvulla ajatelleeni, että Arsenikkia ja vanhoja pitsejä voisi olla elokuvallisempi, sillä se on suht' uskollinen Kesselringin näytelmälle. Mutta nyt ajattelen, että Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on nautinnollinen juuri sellaisena kuin se on. Studiossa toteutettu lavaste-Brooklyn istuu kokonaisuuteen, sillä teatteristahan tässä on kyse. Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on lisäksi castingin mestarinäyte: roolitus on jokaista yksityiskohtaa myöten onnistunut, taksikuskista (Garry Owen) konstaapeli O'Haraan (Jack Carson), Happy Dale -hoitokodin johtajasta (Edward Everett Horton) pastori Harperiin (Grant Mitchell). Cary Grant oli komedianäyttelijänä parhaimmillaan 1930-luvun lopun ja 1940-luvun elokuvissaan, ja tässä hän saa näyttää kaiken osaamisensa. Tosin kerrotaan, että Grant piti itse suoritustaan surkeana ylinäyttelemisenä ja vihasi elokuvaa. Mielestäni kauhuelokuvallinen konteksti nimenomaan sallii liioitellut eleet, puhumattakaan siitä, että koko tarina on täysin absurdi eikä sitä voi oikein edes kuvitella näyttelemisen realistisuuden näkökulmasta.

Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934)

Muistelen, että Turun elokuvakerhon tutkimusryhmässä pohdittiin 1980-luvun alussa sitä, onko screwball-komedian kantaelokuva Howard Hawksin Twentieth Century (1934) vai Frank Capran Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934). Nyt kysymys tuntuu turhan dikotomiselta, sillä molemmat elokuvat olivat rakentamassa puheliasta, sukupuolten välisestä taistelusta ammentavaa Hollywood-komediaa. Molemmat elokuvat valmistuivat tilanteessa, jossa Production Code tuli säätelemään seksuaalisuuden kuvausta – ja tietysti muitakin delikaatteja teemoja. Katsoin pitkästä aikaa Capran elokuvan, ja oli erityinen nautinto nähdä teräväpiirtokopio, jossa Joseph Walkerin kuvaus hivelee silmää: ajatelkaapa kohtausta, jossa Claudette Colbert ja Clark Gable yöpyvät motellissa, ”Jerikon muurin” vastakkaisilla puolilla, ja valo tunkeutuu takana olevasta ikkunasta huoneeseen.

Tapahtuipa eräänä yönä perustuu Samuel Hopkins Adamsin novelliin Night Bus, ja yöbussilla onkin juonen kuljetuksessa tärkeä asema. Elokuvassa liikutaan monella muullakin välineellä, alussa huvipurrella, lopussa peukalokyydillä. Robert Riskinin käsikirjoitus alkaa napakasti isän, miljonääri Alexander Andrewsin (Walter Connolly), ja tämän tyttären Ellenin (Claudette Colbert) kamppailulla. Sanan säilä heiluu, lautaset lentelevät, ja lopulta uppiniskainen tytär syöksyy laivan partaalta laineisiin ja lähtee karkumatkalle. Ellen on menossa naimisiin sankaripilotti King Westleyn (Jameson Thomas) kanssa, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun hän nousee samaan linja-autoon vastikään erotetun toimittajan Peter Warnen (Clark Gable) kanssa.

Vuonna 1934 kieltolaki oli juuri päättynyt, ja tämä todella näkyy, sillä linja-autossa pullo kiertää. Hienossa kohtauksessa Capra kuvaa matkustajien yhteenkuuluvuutta melkein samaan tapaan kuin myöhemmin suomalaiset rillumarei-elokuvat junamatkailua. Toisaalta tässä on selvästi nähtävissä Capran myöhemmille populistisille komedioille tyypillinen luottamus yhteisön harmoniaan, joka saa utooppiset mittasuhteet. Tosin tässä elokuvassa eri yhteiskuntaluokkien liitos on vain hetkellinen haave. Aikakauden tunnelmia kuvastaa myös lopun liftausjakso, sillä juuri 1930-luvun alun talouslaman aikana peukalokyyti yleistyi Yhdysvalloissa, jossa autoistuminen oli ollut voimakasta 1910- ja 1920-luvuilla. Tapahtuipa eräänä yönä on vastakohtien elokuva. Väärinkäsitys saa Ellenin palaamaan King Westleyn morsiameksi, häät ovat ovella ja sulhanen laskeutuu taivaalta vaikuttavalla autogyrollaan, mutta jälleen kerran morsian pakenee – tällä kertaa isänsä avustamana. Tapahtuipa eräänä yönä ottaa lopussa rohkean loikan, kun miljonääri-isä ymmärtää rakkauden voiman: yhteiskunnalliset rajat on mahdollista ylittää. Claudette Colbert ja Clark Gable ovat komedian päärooleissa erinomaisia. Colbert oli vuonna 1934 esittänyt myös Kleopatraa Cecil. B. DeMillen ohjauksessa ja teki sittemmin erinomaisia komediarooleja, ajatellaanpa vaikka Ernst Lubitschin elokuvaa Siniparran kahdeksas vaimo (Bluebeard's Eight Wife, 1938) tai Mitchell Leisenin täysosumaa Keskiyö (Midnight, 1939). Clark Gablelle komedia ei ehkä ollut yhtä luontaista, mutta tätä elokuvaa katsoessa olen vakuuttunut, että hänen näyttelemisensä on antanut ideoita Cary Grantin 30-luvun lopun ja 40-luvun komedioille.

Ihmeellinen on elämä (1946)

Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) on jouluelokuvien aatelia. Se, että tätä elokuvaa esitetään joka joulu, ei loppujen lopuksi ole kovin vanha perinne. Ennen 1990-lukua Ihmeellinen on elämä oli nähty televisiossa vain kaksi kertaa, mutta vuodesta 1992 lähtien se on lähetetty säännöllisesti joko aatonaattona, aattona tai joulupäivänä. Mutta onhan kahdenkymmenen vuoden jatkumo jo perinne! Frank Capran tuotannossa Ihmeellinen on elämä asettuu osaksi populististen komedioiden sarjaa, johon kuuluvat myös Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, 1936), Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, 1939) ja He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Kun He uskoivat elämään päättyy jouluun, Ihmeellinen on elämä tarttuu vielä voimakkaammin siihen utooppiseen solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, johon joulu viittaa.

Elokuva alkaa ja päättyy jouluaattona. Tarina alkaa nykyhetkestä, vuodesta 1946, mutta takautuu sitten kertaamaan Bedford Falls -nimisessä pikkukaupungissa eläneen George Baileyn (James Stewart) tarinaa, lapsuutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, talouslaman vaikeita vuosia 20- ja 30-lukujen taitteessa sekä toisen maailmansodan aikaa. George, joka menetti toisesta korvastaan kuulon vuonna 1919 pelastaessaan veljensä avannosta, ei ole päässyt sotaan vaan on jäänyt kotikaupunkiinsa taistelemaan ahnetta arkkikapitalistia Henry F. Potteria (Lionel Barrymore) vastaan. Lopulta Potter saa yliotteen, kun 8000 dollaria häviää, ja George ajautuu itsemurhan partaalle. Ihmeellinen on elämä muistetaan enkelistä (Henry Travers), joka tulee näyttämään, millainen maailma olisi ilman Georgen kaltaista pienen ihmisen puolustajaa. Jakso on mieleenpainuva: se kestää tuskin 20 minuuttia, mutta silti tämä ”vaihtoehtoinen tulevaisuus” hallitsee elokuvan mielikuvaa. Lopulta kaupunkilaiset kokoavat puuttuvat rahat, ja Potterin luoma uhka on jälleen kerran torjuttu.

Aivan kuten aiemmat Capran komediat, myös Ihmeellinen on elämä puhuu tunteetonta suurkapitalismia vastaan ja pikkukaupungin solidaarisuuden puolesta. Kiinnostavaa kyllä, Potter on nimenomaan varastanut kadonneet dollarit, mutta tämä rikos jää selvittämättä. Se ei lopulta ole olennaista, sillä tärkeintä on pienen ihmisen tuki. Epäilemättä kapitalistinen kuppaus jatkuu jouluaaton jälkeenkin, mutta – kuten Capra tuntuu sanovan – se on merkityksetöntä niin kauan kuin ihmisten välinen luottamus ja avunanto säilyvät.

Mr. Deeds tulee kaupunkiin (1936)

Frank Capran populististen komedioiden sarja YLE Teemalla alkoi elokuvalla Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, 1936). Keskiössä on maaseudun pikkukaupungin poika Longfellow Deeds (Gary Cooper), joka saa odottamatta miljoonaperinnön. Asianajofirma saapuu kutsumaan hänet kaupunkiin, ja niin hra Deeds ajautuu omaneduntavoittelijoiden viidakkoon. Toimittaja Babe Bennett (Jean Arthur) lyöttäytyy maalaispojan seuraan ja julkaisee Deedsin edesottamuksista sarjan vauhdikkaita lehtikirjoituksia. Jos Mr. Smith lähtee Washingtoniin kritisoi kolme vuotta myöhemmin politiikkaa ja vallankäyttöä, Mr. Deeds nauraa kaupunkilaisen elämän tekopyhyydelle, mutta tarkastelee samalla purevasti sekä lehdistöä että oikeuslaitosta. Elokuva huipentuu oikeudenkäyntikohtauksessa, jossa Deeds joutuu puolustamaan itseään asianajotoimiston ammattilaisia vastaan. Loppukohtauksesta tulee amerikkalaisen common sensen ylistystä, kun Deeds kumoaa itseensä kohdistuneet syytökset. Frank Capra on Horatio Algerin perillisiä, mutta hänelle amerikkalainen unelma ei ole taloudellista hyvinvointia, ”from rags to riches”, vaan pyrkimystä palauttaa sellaisia arvostuksia, joita modernisaatio tuntui työntäneen taka-alalle.

Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939)

Frank Capran Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, 1939) kuuluu populistisen komedian klassikoihin. James Stewartin näyttelemä hra Smith päätyy sattuman oikusta senaattoriksi, mutta konkareiden, ennen kaikkea Joseph Painen (Claude Rains), tavoitteena on käyttää viatonta Smithiä pelinappulanaan. Elokuvan kuva vallankäytöstä on armoton. Politiikan taustalla vaikuttavat raharikkaiden porhojen itsekkäät tavoitteet, ja Jim Taylorin (Edward Arnold) kaltaiset kroisokset ohjailevat mielinmäärin niin poliitikkojen kuin kansankin mielipiteitä. Luotettavana pidetty Paine on Taylorin kätyri. Kun Taylorin junailema patohanke uhkaa kaatua, rahan valta pystyy masinoimaan jopa lehdistön Smithin sitkeää taistelua vastaan. Capran tulkinnassa kansan tahtoa on lopulta mahdoton manipuloida, Smith onnistuu murtamaan niin Painen kuin Taylorinkin. Samaan aikaan kun kuva politiikasta on karikatyyrinomaisen turmeltunut, elokuva rakentaa uskoa Lincolnin perintöön, poliittiseen järjestelmään, jonka kautta muutos on mahdollinen.

Politiikka on elokuvassa sataprosenttisen maskuliinista, mutta viime kädessä Smith ei selviytyisi ilman avustajansa Saundersin (Jean Arthur) tietämystä. Saunders tuntee senaatin toimintakulttuurin ja politiikan säännöt: vain niiden suvereenin hallinan kautta oikeudenmukaisuus voi toteutua.

Sininen kuu (1937)

Frank Capran Sininen kuu (Lost Horizon, 1937) perustui James Hiltonin neljä vuotta aiemmin julkaisemaan romaaniin. Kadonneen maailman teema oli noussut esille jo 1800-luvun viihekirjallisuudessa, jossa modernisaation vastavoimana luonnonmukaisen harmonian kuvattiin säilyneen salatussa laaksossa tai korkeiden vuorten rinteillä. Vuonna 1885 Sir H. Rider Haggard fantasioi vuonna Kuningas Salomonin kaivoksista ja vuonna 1933 James Hilton Himalajan vuorten kätköihin syntyneestä rauhan tyyssijasta, Shangri-Lasta. Frank Capran elokuva artikuloi jo alkumetreillään ”nykymaailman” hulluuden: länsimaat elävät sodan varjossa. Capran tulkinnassa brittidiplomaatti Robert Conway (Ronald Colman) kidnapataan tovereineen Kiinasta Himalajalle. Conway on jo jäämässä utopiayhteiskuntaan, joka lupaa jäsenilleen pitkän, rauhallisen elämän, mutta lopulta hän suostuu lähtemään veljensä Georgen (John Howard) mukana lumisen vuoriston poikki kohti länsimaita. Elokuvan lopussa Conway yrittää vimmaisesti palata takaisin kadotettuun maailmaan. Ehkäpä Conwayn hahmo on jonkinlainen metafora ihmisen pyrkimyksestä löytää tasapaino ja tavoitella saavuttamatonta. Itse asiassa parikymmentä vuotta myöhemmin juuri Ronald Colman sai tulkita ”ihmishenkeä” Irwin Allenin historiallisessa komediassa Ihminen ja paholainen (The Story of Mankind, 1957).

Utooppisen Shangri-Lan kuvaus aiheutti Frank Capralle paljon päänvaivaa. Kohtauksessa, jossa Conway seuraa Sondra Bizet'tä (Jane Wyatt) luonnon helmaan, on samanlaista seksuaalista viritystä kuin Gustav Machatyn kohuelokuvassa Hurmio (Ekstase, 1933), joka oli vastikään esitetty Yhdysvalloissa. Sensuurikohun lisäksi Sininen kuu käsitteli poliittisesti arkanluonteista teemaa. Toisen maailmansodan jälkeen elokuvan utopiamaailman katsottiin muistuttavan kommunismia, ja lisäksi elokuavn kuva kiinalaisista oli hälyttävän myönteinen. Nyt Sinisestä kuusta on saatavilla restauroitu 132-minuuttinen versio, mutta osa kuvista on edelleen kateissa.