John Fordin Pako yli aavikon (The Three Godfathers, 1948) jäi mieleen jo lapsena. Olen aina pitänyt tästä raamatullisesta lännenelokuvasta, jossa kolme pankkirosvoa saa hoidettavakseen vauvan keskellä erämaata. Ilmeisesti muutkin ovat pitäneet tarinasta, sillä se oli filmattu jo useita kertoja ennen kuin John Ford siihen tarttui. Tietenkin elokuva on monella tapaa ennustettava. John Waynen esittämä Robert Marmaduke Sangster Hightower on kaveruksista ainoa, joka selviää hengissä ja pelastaa vauvan ohella sielunsa. Winton Hochin kuvaus on huippuluokkaa!
30. lokakuuta 2005
Pako yli aavikon (1948)
29. lokakuuta 2005
Woyzeck (1979)

27. lokakuuta 2005
Naisen sielun iltahämärä (1913)

”Naisen sielun iltahämärä” alkaa jaksolla, joka tiivistää hyvin vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun. Säätyläisnaiset, joilla ei ole mahdollisuuksia osallistua palkkatyöhön, kanavoivat sosiaalisen aktiivisuutensa vapaaehtoistyöhön. Filantrooppeina he avustavat köyhiä. Myös elokuvan kuva työväenluokasta on kuin säätyläistön pahimmista painajaisista: työläiset ovat uhkaavia, viriilejä, rikollisia. Vastakkainasettelu tuntuu hämmentävältä, varsinkin kun se viedään äärimmäisyyksiin asti. Veran ystävllisesti auttama Maksim Petrov (V. Demert) hyökkää avuttoman tytön kimppuun. ”Kohtalonsa” (väliteksti viettelyksen hetkellä!) koettuaan Vera tulistuu ja surmaa Maksimin. Kaikki tämä tuntuu tutulta ja kovin samanlaiselta kuin muissakin 1910-luvun melodraamoissa. Mutta loppu kääntää asetelman ylösalaisin. Vera menee naimisiin ruhtinas Dolskin (A. Ugrjumov) kanssa, mutta saatuaan tietää traagisen menneisyyden aviomies menettää malttinsa eikä pysty antamaan anteeksi. Kaikista ennusteista huolimatta Vera ei ajaudu katastrofiin vaan löytää uuden elämän itsenäisenä naisena, näyttelijänä, joka elää riippumattomasti. Tässä kohtaa elokuva viittaa suoraan Ellen Keyhin (1849-1926), joka tuolloin oli noussut Euroopan laajuiseen maineeseen naisten oikeuksien puolustajana. Ehkä Bauerin elokuvan nimi onkin ironinen: Vera ei lopultakaan elä iltahämärää vaan aamunkoittoa. Viimeisissä kuvissa ruhtinas Dolski tekee itsemurhan, rakkautensa ja elämänsä menettäneenä.
26. lokakuuta 2005
69 - Sixtynine (1969)

22. lokakuuta 2005
Pietari Suuri I (1937)

Pietari Suuren ensimmäiseen osaan on koottu välttämättömät Pietari-knopit. Ikkuna Eurooppaan avataan konkreettisesti, kun Pietari päästää länsituulen viiman puhaltamaan tanssisaliin. Pajareita nöyryytetään leikkaamalla muhkeat parrat. Ja Pietarin laivanrakennusintoa korostetaan voimakkaasti. Miten Pietari Suuren kaltaisen yksinvaltiaan kuva saattoi sopia 1930-luvun Neuvostoliittoon? Ehkä elokuvassa oli piirteitä, jotka auttoivat tukemaan nousevaa Stalinin valtaa. Elokuva esittää myös oikeutuksen koville ja julmille toimenpiteille: herkkänä hetkenä Pietari pyytää voimatoimiaan anteeksi pojaltaan Alekseilta, mutta tämä on vain ohimenevä tunnekuohu. Vahva johtajuus näytetään välttämättömänä vahvan valtion saavuttamiseksi. Selvästi elokuvassa korostetaan myös yhteiskuntaluokkien välisiä siteitä. Sotamies Fedka sieppaa sotasaaliikseen tytön, johon sotamarsalkka kuitenkin mielistyy. Eipä aikakaan, kun Menshikov (Mihail Zharov) kaappaa tytön itselleen. Ja lopuksi itse tsaari (Nikolai Simonov) rakastuu Katarinaan (Alla Tarasova) ja ottaa hänet makuukamariinsa.
Vladimir Petrovin Pietari Suuressa yllättää sen ruumiillisuus. Tsaari itse on värväämässä sotilaitaan ja melkein tunnustelemassa näiden mieskuntoa. Elokuvassa vuorottelevat kädenheilahdusten saattelemat huudahdukset ja ruumiita ravistelevat äänekkäät naurunpurskahdukset. Loppukuvissa tsaari kohottaa ilmaan vastasyntyneen pienokaisensa ja suutelee tämän paljasta takapuolta.
Abbasso la ricchezza! (1946)

15. lokakuuta 2005
Lasisydän (1976)

14. lokakuuta 2005
Taivas maan päällä (2005)

Taivas maan päällä tuntuu jo ensimmäisten kuviensa aikana yllätyksettömältä: keskiaikaa ei tosin kuvata pimeänä aikakautena, mutta väritykseltään se on tummanpuhuva, siniharmaa. Vaikka ristiretkien aikakautena voisi kuvitella, että uskonnon rooli korostuisi, Balianin (Orlando Bloom) osallistuminen retkelle Pyhään maahan selittyy enemmän henkilökohtaisen katastrofin kautta. Kun suuret aatteet ovat kriisissä, valtaelokuva motivoi tarinansa yksilöllisten tunteiden näkökulmasta. Näinhän tapahtuu Gladiaattorissakin. Lopulta uskonnolla on yllättävän pieni rooli. Itse asiassa Balianista rakennetaan kuva suvaitsevana isäntänä, jonka tiluksilla kristityt, juutalaiset ja muslimit saavat elää sulassa sovussa. Lopulta elokuvan suomenkielinen nimi Taivas maan päällä osoittautuu ironiseksi. Voi olla, että Balianin hetkellisesti isännöimä yhteisö merkitsi "taivasta maan päällä", suvaitsevaisuutta, mutta suuremmat voimat pyyhkivät Pyhän maan yli. Kun Balian elokuvan lopussa puolustaa Jerusalemia Saladdinin joukkoja vastaan, hän puolustaa enemmän ihmisiä kuin Kristuksen hautaa. Hän palaa kotikonnuilleen ja ehtii elokuvan viime metreillä tervehtiä Englannin kuningasta Rikhard Leijonanmieltä, joka on innokkaasti ratsastamassa Pyhää maata pelastamaan. Tuntuu siltä, että Scottin tulkinta on kyyninen: poliittiset voimat taistelevat Jerusalemista, samaan tapaan kuin tänäänkin, eikä mittelölle ole ratkaisua. Siksi Balian vetäytyy henkilökohtaiseen elämäänsä.
Ostin vuosia sitten videokasettina Youssef Chahinen elokuvan Saladdin (El Naser Salah el Dine, 1963), joka kuvasi erittäin mielenkiintoisesti samoja tapahtumia arabialaisesta näkökulmasta. Kunpa se tarttuisi
televisiokanavien haaviin ja pääsisi vihdoinkin esiin!
10. lokakuuta 2005
Aleksis Kiven elämä (2002)

8. lokakuuta 2005
Aatamin kylkiluu (1949)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)