27. huhtikuuta 2007

Romaaneja ja kahvia

Kotikustantamomme Faros on julkaisemassa ensimmäisen suomalaisen romaanin, Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin, joka ilmestyi alunperin ruotsiksi vuonna 1840. Teksti on hieno, Jane Austenin hengessä kirjoitettu kirjeromaani, josta ei tunteita ja herkkyyttä puutu. Teos on historiallisesti kiinnostava, tarkkanäköinen, toisinaan ironinenkin kuvaus tukholmalaisista seurapiireistä. Muratti kommentoi myös 1800-luvun sukupuolijärjestelmää. Erityisen vaikuttava on kirjan loppu - tarkoitan "yllätyksellisen" lopun sijasta julman isän sokeutta tytärtään kohtaan.

Muratti tarjoaa lähtökohtia myös aikakauden tapakulttuuriin. Viime lukukerralla huomio kiinnittyi kahvin juontiin, johon viitataan kymmeniä kertoja. Päähenkilön, Matildan, ystävä Rosa rakastaa kahvia: "Uskaltauduin hänen kättään suudellen johdattamaan hänet sohvani mukavimmalle istumapaikalle, asetin jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hän istuisi mahdollisimman mukavasti, ja tarjosin sitten hänelle ja Rosalle lempijuomaamme, ihanasti höyryävää kahvia." (s. 73) Romaanissa juodaan "ihmeellistä kahvia" (s. 114) ja tarjoillaan "virkistäviä kahvihetkiä" (s. 157). Juhlapäivinä kahvinkin tarjoaminen oli poikkeuksellista. Matilda kirjoittaa: "Nimi- ja syntymäpäivinä kahvi tarjotaan aina tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, ja kuivan kahvileivän tilalla tarjotaan suurempia, pehmeämpiä leivonnaisia, joista tunnistaa juhlapäivän." (s. 183)

Tärkein kahvittelun piirre on sen selkeä sukupuolisuus. Kun miehet juovat väkeviä ja vetäytyvät omiin seurapiireihinsä, naiset tarttuvat kahvikuppiin: "Rouvasväki keskusteli jo vilkkaasti, sillä kahvi, tuo mainio kahvi, avaa kielensalvat hiljaisimmaltakin naiselta yhtä varmasti kuin viini miesseurueessa. Niinpä puutarhasta kuului juttelua, rupattelua ja keskustelua sillä aikaa kun vanhemmat herrat vaeltelivat kierroksillaan pitkin puutarhakäytäviä." (s. 188)

26. huhtikuuta 2007

Neekerin uni ja koko perheen rehuvati

Viime viikonloppuna silmiin osui vanha reseptikansio 1970-luvulta. Useimmat ohjeet olivat leikkeitä aikakauslehdistä. Nämä kaksi kuvaa eivät erityisemmin kommentointia kaipaa. Ne kertovat siitä, miten ruokareseptikin on läpikotaisin kulttuurinen. Suussa sulava "Neekerin uni" tai herkullinen "Koko perheen rehuvati" osoittavat, miten tärkeää olisi tutkia ruokakulttuuria: 1970-luvun reseptikirja on pullollaan viittauksia kotiin, perhe-elämään, sukupuolisuuteen, harrastuksiin ja elämänrytmiin. Samalla kirjassa on muistumia kodin ulkopuolelta, eksoottisista haaveista tai keihäsmatkoilla koetuista makuelämyksistä, joita kodin lieden ääressä saattoi tavoitella. Epäilemättä terveysvalitus teki tuloaan, ja "rehujen" syönnin yleistymiselle oli helppo nauraa.



21. huhtikuuta 2007

Arkipäivän runoutta

Maitotölkeissä on ollut runokamppanja. Ainakaan minua Tommy Tabermannin, Elina Karjalaisen ja A. W. Yrjänän maaseutuidyllit eivät ole kohottaneet uudenlaiseen arkipäivään. Ajatus on silti kaunis. Mutta - eikö runous voisi olla muutakin kuin tilattuja tekstejä. Runous voisi kummuta itse pakkauksista. Silloin se olisi kiinni arjessa, runollinen tarttumapinta. Olen ihmetellyt, minne runollinen sanonta on kadonnut purkeista itsestään. Vielä jokin aika sitten tölkkiä avatessaan sai lukea tekstin: "Käännä siivekkeet kokonaan taakse!" Nyt sanaa "siivekkeet" ei enää tahdo löytää, ainakaan maitotölkeistä. Joskus jogurttia ostaessa onnistaa. Miksei koko pakkaus voisi olla runoutta? Minä ainakin haluaisin aamulla herättyäni kääntää siivekkeet taakse ja lähteä lentoon!

15. huhtikuuta 2007

Suomalaisen elokuvan festivaalilla

Suomalaisen elokuvan festivaalilla juhlittiin eilen suomalaisen näytelmäelokuvan 100-vuotista taivalta. Ensimmäinen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat valmistui vuonna 1907. Aihe tuntuu jälkeenpäin kotoisen tyypilliseltä ja supisuomalaiselta, mutta aikanaan se oli myös poliittinen teos. Elokuva käsitteli viinankeittoa samaan aikaan, kun senaatti yritti toteuttaa kieltolakia. Poliittisen ulottuvuuden toi myös se, että aihe löytyi kaikille katsojille avoimen ideakilpailun tuloksena. Kun keväällä 1907 äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui ja suomalainen demokratia syntyi, elokuvantekijätkin päättivät kuunnella kansan ääntä. Salaviinanpolttajista ei ole valitettavasti säilynyt ruutuakaan, ja muutoinkin koko autonomian ajan näytelmäelokuva on tuhoutunut muutamia Sylvin (1911-13) katkelmia lukuun ottamatta.

Festivaalin juhlaesityksessä nähtiin Ahon ja Soldanin vuonna 1934 Sylvi-aineiston pohjalta toteuttama lyhytelokuva. Se on hybriditeos siinä mielessä, että väliteksteissä on tavoiteltu alkuperäisen Minna Canth -filmatisoinnin henkeä mutta toisaalta ohjaajat ovat laittaneet mukaan myös omia kommenttejaan, joilla yleisön huomio kohdistetaan lapsenkengissään olevan kotimaisen elokuvan kömmähdyksiin. Sylvihän kuvattiin pääasiassa hotelli Fennian "katolla" Helsingissä, ja olosuhteet vaihtelivat dramaattisesti: auringonvalon suunta vaihtui ja lavasteita piti siirtää, välillä navakka tuuli heilutteli verhoja ja vaatteita, toisinaan taas hotellin savupiipusta pöllähti pilviä keskelle näyttämöä. On selvää, että Ahon ja Soldanin elokuvassa käytetty aineisto on työkopiomateriaalia, eikä epäonnistuneita otoksia tietenkään nähty vuonna 1913 ensi-iltansa saaneessa alkuperäisteoksessa.

Joka tapauksessa säilynyt aineisto kertoo paitsi vuoden 1913 elokuvaestetiikasta myös kuvausolosuhteista. Oli hienoa istua Thalia 1:n ensimmäisessä rivissä ja nähdä kuva mahdollisimman suurena. Lähikuvia elokuvassa ei juuri ole, mutta kun tarkkaan katsoo, näkee näyttelijätyössä (Aili Rosvall, Teuvo Puro, Teppo Raikas) myös nyansseja. Esitystä säesti Janne Kuusinen haitarillaan, ja toteutus oli loistava!

Juhlanäytöksessä nähtiin myös kaksi esimerkkiä varhaisesta suomalaisesta äänielokuvasta. Rafu Ramstedtin esitys "Kesä-ilta" oli toteutettu levyäänimenetelmällä. Pohjana oli Ramstedtin tammikuussa 1929 levyttämä laulu, ja gramofonilevy vain synkronoitiin yhteen kuvan kanssa. Seuraavaksi nähtiin säilynyt katkelma Sano se suomeksi -elokuvan materiaalista. Ture Ara lauloi "Tuoll' on mun kultani" Tapio Ilomäen säestämänä. Valoäänimenetelmällä tehty katkelma antoi erinomaisen kuvan siitä, miten teknisesti laadukasta Lahyn-filmin työ oli.

100-vuotisnäytöksen kruununa oli vastikään restauroitu kopio Teuvo Puron melodraamasta Vaihdokas (1927). Elokuvassa oli historian siipien havinaa siinä mielessä, että juuri Puro oli ollut tekemässä ensimmäistä elokuvaa vuonna 1907. Vaihdokas jäi hänen viimeiseksi ohjauksekseen. Elokuvan käsikirjoituksesta ja lavastuksesta huolehti Carl Fager, joka oli myös ollut mukana niin Salaviinanpolttajissa kuin Sylvissäkin. Tanssikohtauksessa nuori löytölapsi Oras (Ilmari Unho) joutuu sosiaalisten paineiden uhriksi samaan tapaan kuin Sylvi (Aili Rosvall) Sylvissä.

Erikoista Vaihdokkaassa on miljöö. Se on harvoja kotimaisia mykkäelokuvia, jotka on kuvattu modernin Suomen ytimessä, Kuusankosken paperitehdasympäristössä. Fiktiivinen Ruuhkakoski kertoo Suomen muuttumisesta, ja muutoksessa ovat selvästi myös sosiaaliset suhteet. Vaihdokkaan voi tulkita päätepisteeksi sille mykkäelokuvamelodraamalle, joka oli 1910-luvulta lähtien kuvannut mahdottomuutta ylittää säätyrajoja. Vaihdokkaan henkilöt eivät halvaannu, sokeudu tai heitä henkeään aviottoman lapsen löytyessä: he ylittävät rajan. Viimeisessä kohtauksessa syntyy suomalaisen elokuvan ensimmäinen uusperhe, kun pääjohtaja Lumiala (Sven Relander) hyväksyy vaimonsa aviottoman lapsen perheen osaksi.

Vaihdokas ei varmaankaan ole Puron parhaita ohjauksia - siinä on outoja käänteitä, ehkä kronologian epätarkkuuksiakin - mutta kiinnostava teos se on. Janne Kuusisen säestys oli jälleen kaunista.

Juhlanäytöksen jälkeen ilta jatkui vielä Kaj ja Jussi Chydeniuksen konsertilla ravintola Killassa, mutta se onkin jo toinen juttu.

11. huhtikuuta 2007

Historian mustat aukot

Connie Willis julkaisi vuonna 1987 novellin "The Schwartzschild Radius". Tarinan päähenkilö on suhteellisuusteorian kehittäjiin kuulunut Karl Schwartzschild (1873-1916), joka ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä yrittää lähettää viestiä juoksuhaudastaan Albert Einsteinille. Schwartzschildiä pidetään mustan aukon teorian kehittäjänä. Willisin nerokas ajatus on, että vuonna 1916 juoksuhauta oli eräänlainen musta aukko, joka nieli kaiken energian ja josta ei enää saanut yhteyttä ulkomaailmaan.

Itse asiassa historia on täynnä mustia aukkoja, aiheita, ympäristöjä ja tilanteita, jotka ovat nielleet tietonsa tai viestinsä. Historioitsijan täytyy tähtitieteilijän tavoin päätellä mustan aukon olemassaolo ympäristön perusteella, vihjeiden ja johtolankojen varassa. Willisin novelli tuli mieleen, kun viime viikolla keskustelimme seminaarissa mielisairaalasta historiallisena ympäristönä. Potilaat kirjoittivat kirjeitä kotiin, mutta kaikki viestit pysähtyivät sairaalan porteille. Sairaalan oloista ja hoitomenetelmistä ei saanut päästää tietoja julkisuuteen.

Historian näkymättömyys voi syntyä myös siitä tavasta, jolla jälkipolvet kohtelevat arvottomana pitämäänsä kulttuuria. Suomalaisesta autonomian ajan näytelmäelokuvasta ei ole säilynyt ainoatakaan teosta kokonaisena nykypäivään. Ensimmäisiä fiktioelokuvia ei pidetty säilyttämisen arvoisina, ja hauraat nitraattiselluloosafilmit tuhoutuivat aikojen saatossa. Musta aukko tulee kuitenkin näkyväksi, kun tietoja suomalaisesta tuotannosta verrataan ympäröivään kosmokseen, venäläisen ja skandinaavisen elokuvan perinteisiin, tai siihen, mitä tapahtui aiemmin ja myöhemmin. Eikö se mitä tapahtui autonomian ajan alussa ollut menneen mahdollistama?

Jos historiakuva on täynnä mustia aukkoja, se on myös tulvillaan kiintotähtiä, historiallisia ilmiöitä, jotka ovat oikeastaan itse synnyttäneet tulkintansa - vaikka tätä kohteen ja tutkimuksen kiinteää yhteyttä ei aina osatakaan nähdä. Myöhemmät historioitsijat vain toistavat ja vahvistavat sitä, mitä aikalaiset sanoivat. Täytyykö menneisyyttä aina uskoa? Miksi renessanssi olisi uudestisyntymä, vaikka Giorgio Vasari niin väittikin?

7. huhtikuuta 2007

Kaksi kärsimyshistoriaa (1953, 2004)

Pääsiäisenä televisio on esittänyt monenlaisia kärsimyshistorioita, kuten Idols-finaalin. Juhlapyhän teemaakin sivuttiin siinä mielessä, että kiirastorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä nähtiin ensimmäistä kertaa tv:ssä Mel Gibsonin Kristuksen kärsimyshistoria (The Passion of the Christ, 2004). Gibsonin teoksen jälkeen tuskin kukaan haluaisi olla vicarius Christi, niin raadollisia ovat kidutuskohtaukset. Silti Kristus-elokuvien "lajityyppiin" teos tuo uutta: tarinaa ei ole järjestetty lineaarisesti niin kuin George Stevensin elokuvassa Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965). Kristuksen kärsimyshistoriassa tarina käsittää vain viimeiset tunnit, ja niitä edeltäviä tapahtumia nähdään takautumina, piinatun mielen muistikuvina. Jos Jeesuksen saapuminen Jerusalemiin on yleensä kuvattu riemujuhlana, nyt ilon pilkahdus nähdään vain lyhyenä muistumana kärsimystien varrella. Gibsonin elokuva vie äärimmilleen ajatuksen passiosta, kärsimyksestä. Silti ei voi olla ihmettelemättä ohjaajan pyrkimystä naturalismiin. On hienoa kuulla dialogia aramean ja latinan kielellä, mutta se ei sinänsä tee kertomuksesta autenttisempaa - varsinkin kun väkivallan kuvaus on läpeensä estetitoitua ja hidastuksin ryyditettyä.

Katsoimme eilen vertailun vuoksi Henry Kosterin spektaakkelin Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953), joka on juuri ilmestynyt 20th Century Classics -sarjassa. Lloyd C. Douglasin romaaniin perustuva elokuva oli kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-leffa, jonka stereofoninen äänentoisto sai aikalaiset kutsumaan elokuvaa kolmiulotteiseksi. Suomessakin ensi-ilta pitkäperjantaina 16. huhtikuuta 1954 oli tapaus, jota ministeri Ralf Törngren pyhitti läsnäolollaan. Henry Kosterin ajatus oli, että kun kuva on laaja, leikkaustakaan ei tarvitse käyttää. Näin hänen kuolevan herkuttelee jättiläiskankaan avarilla näkymillä. Itse tarina on muunnelma Quo vadiksesta: päähenkilönä on roomalainen upseeri, jonka kääntymystä kertomus seuraa. Richard Burton esittää Marcellusta, joka päätyy Jerusalemiin ja saa tehtäväkseen valvoa kapinallisen ristiinnaulitsemista. Kun Kristuksen punainen kaapu valahtaa ristiltä maahan, vaate saa aikaan ihmeitä. Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee sen reliikkipainotteisuus, mutta tulkinta on erikoinen: roomalaiset pitävät kaapua noituuden välikappaleena, heidän pakanuudessaan on jotakin hyvin kristillistä...