Sali on hiljentynyt

Sain eilen kuulla, että Matti Piuhola on menehtynyt 31.12. Seinäjoen keskussairaalassa. Piuhola oli intohimoinen suomalaisen elokuvakulttuurin kerääjä ja tallentaja, ja hänen kokoelmistaan löytyi aina kiinnostavia johtolankoja. Kun tein Kadonnut perintö -kirjaa, hän soitti säännöllisesti ja kannusti jatkamaan. Sitä tukea en unohda koskaan. Piuhola oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin ymmärtänyt esimerkiksi Pohjanheimojen perheen panoksen autonomian ajan suomalaisen näytelmäelokuvan tekijänä, vaikka ruutuakaan filmiä ei ollut tallella. Tiedän, että Piuhola yritti kaikin keinoin jäljittää Lyyra Filmin varhaista tuotantoa, mutta onni ei ollut myötä. Sen sijaan hän teki monta muuta sensaatiomaista löytöä, jotka ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Piuhola löysi varhaiset Lahyn-filmin levyäänimenetelmällä vuonna 1929 tekemät äänielokuvat, joissa Rafu Ramstedt esittää kuplettejaan. Suomalaisiin löytöihin kuuluivat myös Toivo Hämerannan elokuva Pajasta palatsiin (1946) ja Aarne ja Eino Kivimäen melodraama Miehen vankina (1943). Muistan tilanteen Seinäjoella: Piuhola oli juuri löytänyt Miehen vankina -elokuvan ja nosti vanhat nitraattirullat esiin. Yksi keloista oli erityisen pahasti tärveltynyt, koska se oli ollut lappeellaan. Katsoimme yhdessä sairaalakohtausta valoa vasten. Maagista! Tunnetta on vaikea kuvata, kun itse olin vuonna 1993 kirjoittanut Kansallisfilmografiaan turkulaisista kadonneista elokuvista - ja nyt kaikki olivat kuin ihmeen kaupalla löytyneet.

Mutta tietenkään ihmeestä ei ollut kyse vaan taidosta ja asiantuntemuksesta. Vanhana kiertävän elokuvateatterin vetäjänä Piuhola tiesi, miten vanhoja elokuvia piti jäljittää. Oli löydettävä niitä ihmisiä, jotka aikanaan välittivät, levittivät ja esittivät elokuvia, paikannettava heidän perikuntiaan ja jäämistöjään. Ymmärsin niin, että Piuhola kävi läpi myös vanhoja Nuori voima -lehden osto ja myynti -palstoja ja etsi 8-millisten elokuvien harrastajia vuosikymmenien takaa. Tämän ansiosta hän teki ainutlaatuisen määrän kansainvälisiä löytöjä. Saksalainen mykkäelokuva, Hans Werckmeisterin Etelätuuli (Föhn, 1920), löytyi Suomesta, kun kaikkialla muualla sitä pidettiin tuhoutuneena. Vielä hämmästyttävämpää oli filippiiniläisen Zamboangan (1937) löytyminen. Eduardo de Castron ohjaama elokuva tuotiin Suomeen jatkosodan alussa nimellä Moro-tytön hääyö ja esitettiin helmikuussa 1942. Filippiineillä kaikki kopiot tuhoutuivat toisessa maailmansodassa.

Piuholalla oli myös ainutlaatuinen etikettien, julisteiden ja valokuvien kokoelma, ja kiitollisena muistan aina sen, miten paljon tukea sain paitsi harvinaisesta kokoelmasta myös sen uutteralta kokoajalta, joka omisti elämänsä hauraan, katoavan taiteen taltioimiseen. Liitän tähän muistoksi kuvan, jonka sain viisi vuotta sitten. Vaasassa sata vuotta sitten, vuonna 1908, otetussa valokuvassa legendaarinen elokuvaaja Frans Engström kohottautuu yleisön yläpuolelle taltioimaan puhetilaisuutta Atelier Apollolle.

Sven Hirn, Fennia ja Sylvi

Sven Hirn piti perjantaina 30.11.2007 Veikko Litzen -luennon, joka järjestettiin jo viidennentoista kerran. Veikko oli paikalla muutaman vuoden tauon jälkeen, mikä lisäsi juhlatunnelmaa. Hirnin nimi on ollut jo vuosien ajan tulevien luennoitsijoiden listalla, mutta nyt vierailu toteutui. Hirn, joka tänä vuonna täytti 82 vuotta, piti ilmiömäisen luennon, ilman papereita, asiat loogisessa järjestyksessä, vuosiluvut ja päivämäärät kohdallaan - ja kaikki kuorrutettuna humoristiseen tyyliin. Luennossa oli vain yksi kömmähdys, Karl Fagerin nimen unohtaminen, mutta sehän oli pelkkää teatteria ja harkittu osa dramaturgiaa. Hotelli Fenniasta puhuttaessa nousi esiin myös ensimmäinen suomalainen pitkä näytelmäelokuva Sylvi, joka kuvattiin Teuvo Puron johdolla. Sylvi on autonomian ajan ainoa näytelmäelokuva, josta on filmiaineistoa tallella. Tämäkin on vain sattuman ansiota, sillä vuonna 1933 helsinkiläisen romukauppiaan hoteisiin päätyi rullallinen niin huonolaatuista filmiä, ettei se kelvannut pikkupojille polttofilmiksi. Kauppias otti yhteyttä Ahon ja Soldanin elokuvafirmaan, joka totesi, että kelalla on ainutlaatuista suomalaista aineistoa. Aho ja Soldan ottivat yhteyttä Sylvin kuvaajaan Frans Engströmiin, jonka avustuksella kuvat tunnistettiin hotelli Fennian "katolla" kesällä 1911 kuvatuiksi. Aho ja Soldan tekivät aineistosta lyhytelokuvan, joka antoi yleisölle makeat naurut: tuuli heilutteli frakin liepeitä ja savupiipusta tuprusi sakeita huuruja keskelle näyttämöä. Itse olen ollut sitä mieltä, että otokset olivat pelkkiä leikkauspoistoja. Engström oli niin raudanluja ammattilainen, ettei moisia kuvia olisi ensi-iltakopioon kelpuutettu. Sven Hirn oli samaa mieltä. Samalla hän tarkensi käsitystä kuvauspaikasta. Ajatus siitä, että kuvaus tapahtui "katolla", perustuu moniin muistikuviin ja Ahon ja Soldanin lyhytelokuvan väliteksteihin, mutta Hirnin mukaan kuvauspaikka oli neljännen kerroksen terassi. Mutta kaiken kaikkiaan voi vain ihmetellä, miksi elokuvaa piti mennä kuvaamaan niin tuuliseen paikkaan ja huonoisiin olosuhteisiin, kun vaikeuksia oli varmaan muutenkin.

Sven Hirnin tuotanto on hämmästyttävä. Hän on vastustanut valtavirtauksia ja kirjoittanut kadonneen suomalaisen viihdekulttuurin historiaa vuosikymmenien ajan. Ilman hänen panostaan kuva esimerkiksi autonomian ajan Suomesta olisi olennaisesti kuivempi, poliittisempi, harmaampi. Sven on nostanut esiin valokuvaajat ja elokuvaajat, sirkustirehtöörit ja taikurit, mekaanisten soittolaitteiden kauppaajat ja tuoreimpien polkkanuottien kustantajat, taikalyhtyesitykset ja kuriositeettikabinetit, matkailijat ja kiertelevät näyttelijät.

Muuten: Jukka Kemppinen oli myös luentoa kuuntelemassa ja ehti jo kirjoittaa siitä blogissaan.

Eksentrismiä: Jevgeni Bauerista Klaus Nomiin

Tutkimusryhmämme kokoontui katsotaan "kummallisia aineistoja". Kavalkadina seurasi Monty Pythonia, Jevgeni Baueria, Pink Floydin Live at Pompei -konserttielokuvaa, tv-sarjaa Glappet, kalkkunaelokuvaa Robot Monster - ja vielä annos eksentristä aineistoa Charles Laughtonista Nomiin. Bauerin melodraamasta Harhakuvia (Grezy, 1915) piti katsoa vain aloitus, mutta 37-minuuttinen teos tempasi mukaansa. Harhakuvia kertoo kuoleman jälkeisestä pakkomielteestä niin kuin moni muukin Bauer-filmi: puolisonsa menettänyt aviomies Sergei jää palvomaan vaimonsa Elenan muistoa. Alku on erityisen vaikuttava, hidas viipyilevä kerronta kunnioittaa Sergei surua. Hiuksianostattava on myös kohtaus Meyerbeerin oopperasta Robert Paholainen - samaa oopperaahan kuvataan myös Alexandre Dumas'n romaanissa Monte Criston kreivi.

Ilta jatkui muutamalla Night Gallery -sarjan episodilla sekä Joseph Pevneyn kauhu- ja seikkailuelokuvalla Strange Door (1951), jonka pääroolissa Charles Laughton on rehevimmillään. Illan vaikuttavin musiikkiesitys oli Klaus Nomin The Cold Song, joka löytyy myös YouTubesta:

Kuilu (1910)

Urban Gadin ohjaama ja Asta Nielsenin tähdittämä Kuilu (Afgrunden) oli varhaisen tanskalaisen elokuvan merkkiteoksia. Se oli pituudeltaan lähes 40-minuuttinen ja osoitti suuntaa pidemmille näytelmäelokuville. Mutta aikalaisten ihmetys ei kuitenkaan johtunut vain ylimääräisistä filmikeloista. Kuilu liikkuu aikakauden näyttämömelodraamojen tapaan siveellisyyden ja paheen rajamaastossa. Magda (Asta Nielsen) hylkää sulhasensa (Robert Dinesen) ja lähtee cowboy-asuun sonnustautuneen sirkusesiintyjän (Poul Reumert) mukaan. Valkeapukuinen Magda pukeutuu mustaan häipyessään salaperäisen rakastajansa mukaan. Elokuva leikittelee vangitsemisen teemalla: Magda on selittämättömin sitein kiinni cowboyssaan, kun taas näyttämöesityksessä hän rituaalisesti sitoo miehensä eroottiseen tanssiin, joka on elokuvan kuuluisimpia kohtauksia.

Kuilu valmistui Tanskassa ensi-iltaan syyskuussa 1910. Helsingissä se nähtiin jo tammikuussa 1911. Ensimmäiset suomalaiset pitkän näytelmäelokuvat kuvattiin seuraavana kesänä, ja Sylvistä, joka sai tosin ensi-iltansa vasta 1913, on säilynyt filmiaineistoa. On helppo uskoa, että Sylvin aktiivit Teuvo Puro ja Teppo Raikas näkivät Kuilun Helsingin esityksessä. Todennäköisesti elokuvan näki myös Aili Rosvall, Sylvin esittäjä, joka myöhemmin kertoi pitäneensä Asta Nielseniä esikuvanaan. Sylvin olemus tuo mieleen Magdan. Ehkä Puro ja Raikas pohtivat, millainen aihe Suomessa voisi sopia pitkän "kinematografisen näytelmäkappaleen" aiheeksi.

Kun kirjoitin Kadonnut perintö -kirjaa vuonna 2002, en pystynyt näkemään Kuilua, joka julkaistiin dvd:nä vasta vuonna 2004. On selvää, että Sylvissä on samanlaisia raaka-aineita kuin Kuilussa: Sylvi on avioliittonsa vanki samaan tapaan kuin Magda on sekä säädyllisen sulhasensa että paheellisen sirkustaiteilijan vanki. Sylvi joutuu häilymään holhoojaisänsä Akselin ja nuoruuden lemmittynsä Viktorin välillä, ja lopuksi Sylvi surmaa Akselin päästäkseen vapaaksi. Magdan tarina päättyy yhtä tuhoisasti. Kun Kuilun viimeisissä kuvissa poliisi kuljettaa Magdaa tyrmistyneiden ihmisten ohi, myös Sylvi päätyy lopuksi oikeuden eteen. Puro ja Raikas tunsivat näyttelijöinä Minna Canthin tuotannon ja varmaankin totesivat, että Sylvi sopisi erinomaisesti elokuvan aiheeksi.

Maailmanloppu (1916)

Tanskalainen näytelmäelokuva eli tähtihetkiään ensimmäisen maailmansodan aikaan. Nordisk Film Kompagni oli maailman suurimpia tuottajia, ja vuonna 1916 valmistunut Maailmanloppu (Verdens undergang, 1916) on erinomainen osoitus korkeista tuotantoarvoista. Tähän maailmanlopun kuvaukseen on rakennettu suurellinen lopetus meteorisateineen, tulipaloineen ja hyökyaaltoineen. August Blomin ohjaama varhainen katastrofielokuva perustui Otto Rungin käsikirjoitukseen, joka oli saanut inspiraatiota Halleyn komeetan vuonna 1910 herättämistä kauhun tunteista. Maailmanloppu yhdistää taloudellisen keinottelun kritiikkiä, uskonnollista vakaumusta ja kuoleman pelkoa vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. On selvää, että tuhon kuvaus on ensimmäisen maailmansodan herättämän ahdistuksen käsittelyä. Tarinan keskiössä on pohatta Frank Stoll (Olaf Fønss), kaivoksenomistaja, joka harrastaa myös osakekauppaa. Elokuvan alussa Stoll houkuttelee tehtaan johtajan tyttären Edithin (Johanne Fritz-Petersen) mukaansa kaupungin iloihin. Kuultuaan lähestyvästä komeetasta Stoll päättää käyttää hyväkseen pelkoa ja ostaa halvalla paniikissa myytyjä osakkeita. Stollin irvokkuus korostuu, kun hän kaivosyhteisöön palattuaan järjestää pirskeet juuri h-hetkellä eikä piittaa tulossa olevasta kärsimyksestä. Katastrofin kynnyksellä kaivoksen työläiset nousevat kapinaan - aivan kuin lokakuun vallankumousta ennakoiden. Verinen yhteenotto on vain kalpea aavistus siitä, mitä on tulossa. Niin kuin katastrofielokuvissa myöhemminkin, paha saa palkkansa. Stoll tukehtuu rakastettunsa rinnalle kaivoksensa uumeniin. Mutta saman kohtalon kokee myös kapinan johtaja, joka tukehtuu myrkyllisiin kaasuihin. Vain hyveelliset pelastuvat: Edithin sisar, uskonnollinen Dina (Ebba Thomsen) selviytyy kuin ihmeen kaupalla hyökyaallon ja tulvan peittämästä kylästä. Ja jotta tulevaisuuden Aatami ja Eeva voisivat jatkaa ihmissukua, onnettomuudelta säästyy myös Dinan sulhanen Flint (Thorleif Lund). Silti Dina on lopussa keskiössä: maailmanloppu on sukupuolittunut. Alussa toiminta keskittyy Frank Stollin ympärille, mutta komeetan törmäyksen hetkellä päärooliin nousee Dina.

Kun katsoin käsikirjoittaja Otto Rungin tuotantoa, silmiin pisti tieto, että hän julkaisi vuonna 1916 teoksen Paradisfuglen. Suomalainen ohjaaja-näyttelijä Konrad Tallroth ohjasi juuri samaan aikaan Ruotsissa elokuvan Paradisfågeln, jonka käsikirjoittajaksi mainitaan tanskalainen Marius Wulff. Olisiko kahden tanskalaisen kirjoittajan teksteillä jokin yhteys?