Tämä meinasi unohtua: Sheriffi McCloudina tunnetuksi tullut Dennis Weaver tekee elämänsä roolin neuroottisena yövartijana.
28. lokakuuta 2007
Pahan kosketus (1958)
21. lokakuuta 2007
Keskusasema (1958)
Pari vuotta sitten ostin egyptiläisen elokuvan klassikoita arabfilm.com:sta ja ainakin muutamien filmien perusteella egyptiläiset elokuvat näyttivät aika erilaisilta kuin mihin oli tottunut. Keskusasema on kuitenkin hyvin eurooppalainen: siinä on Vittorio de Sican Umberto D.:n henkeä. Visuaalisesti Keskusasema on aivan loistava. Kuvat jäävät mieleen: Inawi katsomassa maanisesti raiteiden keinuntaa, junan mukana etääntyvä kamera, Inawin epätoivoinen taistelu pimeällä ratapihalla...
20. lokakuuta 2007
Kuilu (1910)
Kuilu valmistui Tanskassa ensi-iltaan syyskuussa 1910. Helsingissä se nähtiin jo tammikuussa 1911. Ensimmäiset suomalaiset pitkän näytelmäelokuvat kuvattiin seuraavana kesänä, ja Sylvistä, joka sai tosin ensi-iltansa vasta 1913, on säilynyt filmiaineistoa. On helppo uskoa, että Sylvin aktiivit Teuvo Puro ja Teppo Raikas näkivät Kuilun Helsingin esityksessä. Todennäköisesti elokuvan näki myös Aili Rosvall, Sylvin esittäjä, joka myöhemmin kertoi pitäneensä Asta Nielseniä esikuvanaan. Sylvin olemus tuo mieleen Magdan. Ehkä Puro ja Raikas pohtivat, millainen aihe Suomessa voisi sopia pitkän "kinematografisen näytelmäkappaleen" aiheeksi.
Kun kirjoitin Kadonnut perintö -kirjaa vuonna 2002, en pystynyt näkemään Kuilua, joka julkaistiin dvd:nä vasta vuonna 2004. On selvää, että Sylvissä on samanlaisia raaka-aineita kuin Kuilussa: Sylvi on avioliittonsa vanki samaan tapaan kuin Magda on sekä säädyllisen sulhasensa että paheellisen sirkustaiteilijan vanki. Sylvi joutuu häilymään holhoojaisänsä Akselin ja nuoruuden lemmittynsä Viktorin välillä, ja lopuksi Sylvi surmaa Akselin päästäkseen vapaaksi. Magdan tarina päättyy yhtä tuhoisasti. Kun Kuilun viimeisissä kuvissa poliisi kuljettaa Magdaa tyrmistyneiden ihmisten ohi, myös Sylvi päätyy lopuksi oikeuden eteen. Puro ja Raikas tunsivat näyttelijöinä Minna Canthin tuotannon ja varmaankin totesivat, että Sylvi sopisi erinomaisesti elokuvan aiheeksi.
18. lokakuuta 2007
”Uudistus on tarkoitus toimeenpanna nopealla aikataululla”
Kuulostaa juhlalliselta. Kukapa ei haluaisi olla itsenäinen? Silti jää miettimään muutoksen vaikutuksia, kun kovin ruusuisia näkymiä ”itsenäisyyden” osoittamisen mahdollisuuksista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Mistäpä rahaa yhtäkkiä tulisi – ellei sitten yliopistojen julkisoikeudellinen asema todellakin ole ollut este onnen toteutumiselle…
Muistio herättää huolen työyhteisön tulevaisuudesta, sillä yliopistolakiuudistus vaikuttaisi dramaattisesti henkilöstön asemaan. Kun yliopistot lakkaavat olemasta valtion laitoksia, palvelussuhteet muuttuvat virkasuhteista työsopimussuhteiksi. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta totesikin hiljattain kannanotossaan, että nyt pitäisi nopeasti kiirehtiä hälventämään työntekijöiden pelkoja.
Ehkäpä muistion viime rivien sanakäänteiden onkin tarkoitus herättää luottamusta muutoksen kynnyksellä: yliopistoja kehotetaan muistamaan ”koko henkilöstön osallistuminen valmistelutyöhön mahdollisuuksien mukaan” ja panostamaan ”muutoksen hyvään johtamiseen”. Sanamuodot muistuttavat kovasti niitä kiertoilmaisuja, joita yksityinen sektori käyttää irtisanomisistaan.
”Koko henkilöstön osallistuminen” ja ”hyvä johtaminen” ilmaisevat toki suunnittelijoiden aidon huolen, mutta silti moni asia kummastuttaa. Huolellisen harkinnan sijaan todetaan ykskantaan, että ”uudistus on tarkoitus toimeenpanna nopealla aikataululla”. Tämäkin kuulostaa tutulta. Kiire on valtava, ratkaisut on tehtävä nopeasti, pikaisesti, niin pian kuin mahdollista.
Nykyisessä valtionhallinnon puheessa korostetaan tavan takaa tehokkuutta, rakenteellista kehittämistä ja joustavuutta, ja samalla yhä useammat asiat toteutetaan yhä kiireisemmin. Aivan kuin kiireen ylläpitäminen olisi itse tarkoitus. Tehokkuutta on se, että aikataulutus toimii, deadlinet napsahtelevat kuin itsestään ja palaverit seuraavat toistaan. Suomi uskoo tänä päivänä rakenteiden tuomaan tehokkuuteen vakaammin kuin 1960-luvun modernisaation huumassa: rakenteiden katsotaan synnyttävän tehokkuutta, säästöjä, luovuutta, laatua…
Kiire syntyy aikataulujen ylenpalttisuudesta ja päällekkäisyydestä. Kukaan ei ehdi pysähtyä ja katsoa, minne ollaan menossa. Kiireen taustalla on näköalaton suhde nykypäivään. Nykyhetki näyttäytyy poikkeustilana, kriisinä, joka pitää ratkaista niin nopeasti kuin mahdollista. Nykyhetki ei ole menneen ja tulevan jatkumolla vaan jotakin, josta pitäisi kiireen vilkkaa paeta muistioiden ja strategiapapereiden visioihin.
Kiire syntyy jatkuvasta uudistamisen vimmasta. Yliopistolakityöryhmän muistiossa uudistamiseen viitataan monessakin kohtaa: johtajuutta on kehitettävä ja nimitysmenettelyjä uudistettava – mutta miten? Uudistaminen ja kehittäminen ovat ikään kuin itsestään selviä ja välttämättömiä toiminnan tarkoituksia. Mutta mikä lopulta on uutta, onko ”uusi” oikeastaan uutta, ja mikä vanhassa olikaan vinossa?
YLE Teema näytti hiljattain englantilaista tv-sarjaa marisevista miehistä. Tällä kirjoituksella olen varmaankin liittynyt tuohon kunniattomaan joukkoon, mutta tänään jos koskaan marinalle on tilausta. Ehkä on jopa niin, että edistyksen sokea pikajuna hylkii kritiikkiä ja torjuu vastalauseet nimenomaan pelkkänä marinana. Lohdullista on kuitenkin ajatella, etteivät todella tärkeät asiat koskaan ole päiväperhoja eikä pitkäjänteistä työtä voi hetken mielijohteesta kiireen puuskassa tuhota. Roomaakaan ei poltettu päivässä.
(ilmestynyt Turun Sanomissa 18.10.2007)
13. lokakuuta 2007
Ristiaallokko (1949)
11. lokakuuta 2007
Pakenemisen kulttuurihistoria ja eskapismi
Milloin onkaan syntynyt ajatus siitä, että olisi mahdollista paeta kokonaan toiseen maailmaan - tai fantasioihin? Eskapismista alettiin puhua vasta 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin sillä viitattiin viihdekirjallisuuden kielteisiin vaikutuksiin. Eskapistinen kirjallisuus leimattiin nautinnonhaluisten lukijoiden pakopaikaksi, vaikka - tutkijoiden mukaan - lukijoiden olisi pitänyt mieluummin perehtyä yhteiskunnan epäkohtiin.
Eskapismi on pakenemisen kulttuuria, ja sitä on paheksuttu juuri siksi, että se fantasiaa korostaessaan kieltää ympäröivän todellisuuden. Eskapismia käsitellään vieläkin 30-lukulaisen pejoratiivisen tulkinnan kautta, vaikkei pakoa voi olla ilman, että samalla oltaisiin tietoisia siitä, mistä oikeastaan ollaan pakenemassa. Eskapismi leikittelee pois lähtemisen ajatuksella enemmän kuin perille saapumisella.
Miten tähän päädyinkään? Pitäisi oikeastaan kirjoittaa kaksi historiaa, pakenemisen ja pakotarinoiden historia - ja eskapismin historia, jossa pako muuttuu symboliseksi oman elämän ehtojen ja rajojen testaukseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)