Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963)

Martin Rittin Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963) oli yleisö- ja arvostelumenestys. Oscar-kisassa elokuva oli ehdolla seitsemässä ja voitti kolmessa kategoriassa. Ensi-iltansa Hud sai Venetsian elokuvajuhlilla. Teos perustui Larry McMurtryn romaaniin Horseman, Pass By (1961), joka kertoi teksasilaisen karjatilan elämästä nuoren Lonnie Bannonin kertomana. Romaani sijoittui vuoteen 1954. Sodan jälkeen öljybisnes oli keskeinen tulonlähde, ja tähän myös tarina viittaa. McMurtryn romaani ja Rittin elokuva kuvaavat väistyvää elämänmuotoa. Käsikirjoittajat Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. muovasivat tarinaa siten, että epämiellyttävä, itsekäs sivuhenkilö Hud nostettiin keskiöön. Rooli tehtiin mittatilaustyönä Paul Newmanille, joka on tässä kaikkea muuta kuin sympaattinen päähenkilö.

Toisin kuin romaanissa, elokuvalla ei ole kertojaa. Katsoja kuitenkin samastuu nuoreen Lonnie Bannoniin (Brandon de Wilde), joka elokuvan alussa saapuu hiljaiseen teksasilaiseen kaupunkiin. Vasta myöhemmin paljastuu, että kyse on aamuvarhaisesta. Lonnie on tullut etsimään Hudia (Paul Newman), joka on ollut yötä poissa kotoa, omilla teillään. Aloitusjakso on ylipäätään loistava, ja James Wong Howen mustavalkokuvaus hivelee silmää. Myös Elmer Bernsteinin musiikki alkutekstien aikana jää mieleen. 

Kun tarina varsinaisesti alkaa, katsoja tutustuu Hudin isään Homer Bannoniin (Melvyn Douglas) ja talon kodinhoitajaan Almaan (Patricia Neal). Molemmat näyttelijät saivat Oscarin suorituksistaan. Homer on periaatteen mies, kun taas Hud on, kuten isä toteaa, ”unprincipled man”. Hud on antisankari, joka ei elokuvan aikana muutu. Tässä on varmasti myös käsikirjoittajien ja ohjaajan pessimistisen tulkinnan lähtökohta. Hud vihjaa jossakin kohtaa siihen, miten öljy voisi olla uusi elinkeino, mutta tähän Homer ei suostu. Hud edustaa orastavaa kapitalismia, mikä elokuvassa näyttäytyy periaatteettomuutena, arvomaailman kriisinä. Hudin ja Homerin välille ei synny sovintoa. Homer kuolee, Alma ja Lonnie lähtevät, ja Hud jää yksin elämään uutta arvaamatonta tulevaisuutta. Homerin kohtaloksi koituu suu- ja sorkkatauti, minkä vuoksi karja on lopetettava. En muista yhtäkkiä elokuvaa, jossa olisi tällainen eläimien massateurastus. Se jättää hyytävän tunnelman vielä lopputekstien jälkeenkin. Erinomainen elokuva – vaikkei millään tavalla miellyttävä!

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958)

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) oli Martin Rittin läpimurto-ohjaus, lavea Faulkner-filmatisointi, jossa myyttinen etelä natisee liitoksissaan. Käsikirjoituksen laativat yhteistyössä Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. Yhtenä lähtökohtana oli Faulknerin Kylä (The Hamlet, 1940), mutta he yhdistivät aineksia muistakin kirjailijan teoksista. Olennaista on kuitenkin, että käsikirjoittajat pitivät esikuvanaan Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla -näytelmää, josta Richard Brooks oli parhaillaan tekemässä elokuvaa. Hehkuvan kesän patriarkasta Will Varnerista tuli toisinto Williamsin Big Daddystä. Will Varnerin rooliin Martin Ritt tahtoi Orson Wellesin, tuotantoyhtiön varoituksista huolimatta. Welles on roolissaan barokkimaisen ylitsepursuava, ja tarina kertoo, että hän oli kuvaustilanteissa erittäin hankala. Välillä Welles vaati, että repliikit dubattaisiin jälkeenpäin, ettei hänen tarvitsisi opetella roolia. Lopulta yhteistyö kuitenkin sujui, ja Ritt sai Hollywoodissa lempinimen The Orson Tamer.

Hehkuva kesä alkaa liekehtivillä kuvilla: lato on syttynyt palamaan. Tulipalosta syytetään Ben Quickiä (Paul Newman). Todisteita ei löydy, mutta pieni mississippiläinen paikkakunta häätää hänet kotikonnuiltaan, kuin varmuuden vuoksi. Quick työllistyy Will Varnerin tilalle. Ennen kuin isäntä itse ehtii paikalle, Quick tutustuu Willin tyttäreen Claraan (Joanne Woodward), poikaan Jodyyn (Anthony Franciosa) ja tämän puolisoon Eulaan (Lee Remick). Tyrannimainen isäntä on tottunut manipuloimaan perhettään ja koko yhteisö, ja tuota pikaa hän alkaa naittaa Quickiä tyttärelleen Claralle. Juoni on epäilemättä saippuaoopperamainen, mutta siinä viehättää se armollisuus, joka lopulta luo sovinnon. Myös Ben Quickin traumaattinen menneisyys paljastuu, ja hänen levottomuutensa asettuu.

Martin Ritt käyttää CinemaScope-kuvaa hienosti, mutta lopulta vahvemmin kuin ohjaajan panos katsojan mieleen jäävät loistavat näyttelijäsuoritukset. Tosin tässäkin Rittillä oli ratkaiseva rooli. Hän oli työskennellyt Elia Kazanin assistenttina Actors Studiolla, jonka oppilaita hän värväsi elokuvaan. Paul Newmanin lisäksi tähän ryhmään kuuluivat Joanne Woodward (joka avioitui Newmanin kanssa samana vuonna), Anthony Franciosa ja Lee Remick. Kerrotaan, että Newman muutti Louisianaan jo hyvissä ajoin ennen kuvausten käynnistymistä omaksuakseen etelän aksentin, ja lopputulos on erinomainen. Newman palkittiinkin Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta miesroolista.

Miehen mitta (Edge of the City, 1957)

Martin Ritt (1914–1990) ohjasi esikoiselokuvansa Miehen mitta (Edge of the City) 42-vuotiaana vuonna 1956, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavan vuoden tammikuussa. Ritt oli joutunut vuosikymmenen kuluessa mustalle listalle, mutta kommunistijahdin laannuttua ura elokuva-alalla tuli mahdolliseksi. Hänellä oli jo kokemusta satojen näytelmien ohjaajana, ja hän oli luonut uraa myös televisio-ohjaajana ja -tuottajana. Robert Alan Aurthurin käsikirjoittama televisionäytelmä teki Rittiin vaikutuksen, vaikkakin tekstissä oli paljon samaa kuin Elia Kazanin menestyselokuvassa Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Myös Miehen mitta sijoittui New Yorkin satamaan, jonka korruptoituneessa ympäristössä päähenkilö yrittää selviytyä. Televisuaalisuus tulee mieleen jo Rittin elokuvien ensimmäisistä kuvista: hän käyttää poikkeuksellisen paljon lähikuvia, jotka tuovat tapahtumat ja tilanteet lähelle katsojaa.

Miehen mitan päähenkilö on Axel Nordmann (John Cassavetes). Heti alussa ilmenee, että hän on lähtenyt kotikonnuiltaan ja etsii työtä New Yorkista. Axel saa töitä, mutta joutuu heti satamayhteisön oudon hierarkian pelinappulaksi. Hän joutuu Charlie Malickin (Jack Warden) ryhmään, jossa palkasta pitää maksaa provisio työnjohtajalle. Pian Axel ystävystyy Tommy Tylerin (Sidney Poitier) kanssa, muuttaa tämän naapurustoon ja tutustuu myös Tommyn puolisoon Lucyyn (Ruby Dee). Tommylle Axel lopulta paljastaa syyn pakoretkeensä: hän kokee olevansa vastuussa veljensä kuolemasta ja on vielä tämän lisäksi lähtenyt asepalveluksesta omille teilleen. 

Miehen mitta käsittelee teemoja, jotka tulivat myöhemmin tutuiksi Martin Rittin elokuvista: hän käsittelee rasismia, korruptiota, yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan yksilöön kohdistamaa painostusta. Axel ja Tommy ovat ystäviä etnisten rajojen yli, mutta lopulta Charlie Malickin patologinen rasismi koituu myös ystävyyden kohtaloksi. Elokuvan loppu ei kuitenkaan ole täysin vailla toivoa, sillä Axel uskaltaa uhmata satamatyöntekijöiden hierarkiaa ja ennakkoluuloja. Erityisen vaikuttavia ovat mielestäni Axelin puhelinkeskustelut vanhempiensa kanssa. Alussa Axel vain soittaa kotiin kuullakseen vanhempiensa äänen, mutta lopussa hän rohkenee avata suunsa. Vaikka elokuva käsittelee raskaita kysymyksiä, vanhempien osoittama armollisuus ja hyväksyntä luo toivoa paremmasta. Kaikille John Cassavetesin ja Sidney Poitier'n ystäville tämä on välttämätöntä katsottavaa!

Hombre (1967)

Paul Newman teki ohjaaja Martin Rittin kanssa intensiivistä yhteistyötä elokuvasta Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) lähtien. Vuonna 1967 valmistunut, Elmore Leonardin romaaniin perustuva lännenelokuva Hombre oli jo heidän kuudes yhteinen elokuvansa. Tässä vaiheessa Ritt oli tullut tunnetuksi yhteiskunnallisista aiheistaan, ja Hombressa hän tarttui lännenelokuvaan, lajityyppiin, jonka tuotannollinen painopiste oli jo Sergio Leonen läpimurron jälkeen siirtynyt Eurooppaan. Hombrea pidetään revisionistisena westerninä, joka toi klassiseen lajityyppiin uudenlaisia, kriittisiä sävyjä. Selvää tietysti on, ettei aikakausien muuttuessa mitään muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Lajityyppi voi elää vain, jos se uudistuu. 

Hombren päähenkilö on John Russell (Paul Newman), joka on elänyt ja kasvanut apassien parissa. Elokuvan alkujakso on vaikuttava: näyttämölle asettuu ensimmäisenä villihevosten lauma, jota Russell tarkkailee äänettömästi. Laumaa johtaa musta ori, joka käy etsimässä vettä, menee edeltä epävarmasti ja vaaraa ennakoiden, kunnes se lopulta johdattaa ”kansansa” lähteelle. Yhtäkkiä paljastuu, että kyse on ansasta, ja hevoset joutuvat aitaukseen vangiksi. Varmaankin Ritt viittaa tällä alkuperäisten amerikkalaisten alistettuun asemaan, kansat on teljetty reservaatteihin. Aloitus tuo mieleen monia muistakin ajatuksia, kuten luonnonvoimien valjastamisen valkoisen miehen suunnitelmien ja tulevaisuudenhaaveiden palvelukseen. Ehkä aloituksen voi tulkita myös elokuvan tarinallisena enteenä: myöskään Russellilla ei ole lopulta mahdollisuutta elää vapaana, kun kerran on joutunut alistuksen kohteeksi.

Paul Newmanin näyttelijäsuoritus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että Russellin rooli ei sisällä juuri lainkaan repliikkejä. Samaan aikaan muut elokuvan henkilöt puhuvat lakkaamatta, liikaakin. Keskiössä on matka vankkureilla, joiden kyytiin sekalainen seurakunta päätyy, erityisesti Alexander Favor (Frederic March) puolisoineen. Favor on kavaltanut reservaatin varoja, mistä puolestaan rosvojoukko Cicero Grimesin (Richard Boone) johdolla on saanut vihiä. Ennakkoluulot etnisiä vähemmistöjä kohtaan nousevat matkan aikana esiin, ei vain suhteessa apasseihin vaan myös meksikolaisiin. Tarinassa on kaksikin meksikolaishahmoa, jotka ovat toisensa vastakohtia. Lopulta tarinassa on vain vähän sijaa Russellille, ja hänen ajattelunsa jää selittämättömäksi. Konflikti ilmenee kommunikoimattomuutena, haluttomuutena ymmärtää toisenlaista ajattelua.

Häväisty (1964)

Martin Rittin ohjaus Häväisty (The Outrage, 1964) on kunnianosoitus Akira Kurosawan klassikolle Rashomon – paholaisen portti (Rashômon, 1950), joka kuvaa raiskauksen ja murhan neljästä eri näkökulmasta. Hollywoodissa ideaa monista totuuksista oli hyödyntänyt jo George Cukorin Tytöt (Les Girls, 1957), mutta Martin Rittin teos perustuu suoraan Kurosawan elokuvan käsikirjoitukseen. Tulkintojen väliin mahtuu tosin Fay ja Michael Kaninin toteuttama näyttämöversio, jossa Claire Bloom oli esittänyt Nina Wakefieldin roolin. Bloom oli itseoikeutettu Nina myös Martin Rittin elokuvaversioon, johon Michael Kanin teki käsikirjoituksen. Alkuperäisessä Kurosawan elokuvassa kolme miestä on kerääntynyt temppeliin sadetta pitämään. Puunhakkaaja alkaa kertoa löytämästään ruumiista ja poliisiaseman kuulusteluista. Tämän jälkeen kiotolainen roisto Tajômaru (Toshirô Mifune) tilittää oman versionsa, samoin roiston uhreiksi joutunut pariskunta. Aviomies on murhattu, mutta hänen kommenttinsa kuullaan meedion välityksellä.

Martin Rittin tulkinnassa kehyskertomukseen osallistuu kolme miestä, saarnaaja (William Shatner), köyhä kullankaivaja (Howard Da Silva) ja ikääntynyt huijari (Edward G. Robinson), jotka kohtaavat juna-asemalla. Ulkona salamoi, ja James Wong Howen kuvaus rakentaa painajaismaisen näkymän sateen vihmomasta erämaasta. Takana on oikeudenkäynti, johon sekä saarnaaja että kullankaivaja ovat osallistuneet. Saarnaaja on pettynyt ihmiseen, pikkukaupungin ahtaaseen ilmapiiriin, mutta samalla tuntuu, että kaupunki on muutoinkin rappion vallassa. Suuruuden ajat ovat takana. Oikeudenkäynnissä on kuultu meksikolaista bandiittia Juan Carrascoa (Paul Newman), joka avoimesti kertoo raiskanneensa Ninan ja surmanneensa tämän miehen, konfederaation everstin (Laurence Harvey). Juan antaa ymmärtää, että everstin kuolema tapahtui rehellisessä kaksinkamppailussa. Ninan kertomuksessa Juan on ympäripäissään, ja Nina pitää itseään miehensä surmaajana. Kolmantena kuullaan kuolleen aviomiehen näkökulma, jonka välittää vanha intiaanitietäjä (Paul Fix). Tällä kertaa aviomiehen kuolema on itsemurha, harakiri. Takautumarakenne seuraa pääpiirteissään Kurosawan elokuvaa, ja jokaisessa tarinassa kertoja rakentaa omaa minuuttaan, oman totuutensa kautta. Tosin tämä abstrakti identiteettityö ei ole yhtä vahvasti esillä kuin Kurosawalla.

Häväistyn heikoin lenkki on viimeinen todistajalausunto, jonka tarjoaa köyhä kullankaivaja. Jakso on aavistuksen verran liian pitkä ja tuntuu aluksi parodiselta kuvatessaan sitä tapaa, jolla Nina manipuloi molempia miehiä. Tässä versiossa aviomies kompastuu puukkoon ja päättää päivänsä vahingossa, kunniattomasti. Silti viimeinen kertomus palvelee olennaista tarkoitusta. Kaikissa puheenvuoroissa huomio kiinnittyy naisen asemaan, jota valotetaan monesta näkökulmasta. Erityisesti painottuu se, ettei Juan edes huomaa Ninan hyväksikäyttöä, sillä hänen tarinansa kulminoituu aviomiehen kanssa kamppailuun. Claire Bloom on erinomainen tulkitsessaan Ninan tunneskaalaa. Myös Paul Newman on hämmästyttävän uskottava bandiitti. Albert Salmi (ei sukua) nähdään pienessä roolissa sheriffinä.