Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

Valerian and the City of a Thousand Planets (2017) on ohjaaja Luc Bessonin pitkäaikainen haave. Ajatus syntyi jo 20 vuotta sitten, kun Besson teki tieteiselokuvaansa Puuttuva tekijä (Fifth Element, 1997), jonka visuaalista ilmettä olivat suunnittelemassa Jean ”Moebius” Giraud ja Valerianin piirtäjänä tunnettu Jean-Claude Mézières. Suunnitteluvaiheessa Mézières oli tiettävästi kysynyt Bessonilta, miksi tämä ei tehnyt elokuvaa Valerianista. Nyt teos on vihdoin valmistunut, mutta samalla se on ollut taloudellisesti musertava Bessonin yhtiölle. Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ohjaajan omaan käsikirjoitukseen, ja se ammentaa vaikutteita useista Mézièresin ja Christinin albumeista. Nimensä puolesta se viittaa Tuhannen planeetan valtakuntaan (L'Empire des mille planètes, 1971), mutta en kyllä näe suurtakaan yhteyttä tähän. Sen sijaan tarinassa on samoja elementtejä kuin albumissa Varjojen lähettiläs (L'ambassadeur des ombres, 1975), mutta lopulta kokonaisuus on Bessonin oma tulkinta Mézièresin ja Christinin pitkästä saagasta.

Valerian-elokuvassa parasta on sen ensimmäinen puolituntinen. Ensimmäinen jakso tarjoaa kekseliään, kuvitteellisen avaruusmatkailun historian, joka rakentuu kohtaamisten varaan. Jakso kurkottaa 1970-luvulta kohti 2700-lukua ja esittää sivilisaatioiden kohtaamiset kättelytilanteina. Erinomainen on myös jakso Mül-planeetalla, minkä merkitys paljastuu vasta paljon myöhemmin. Valerian-harrastaja tunnistaa välittömästi transmutaattorin ja salaperäisen helmien kopioinnin. Tuntuu, että juuri tässä aloituksessa Besson on lähinnä Mézièresin visuaalista maailmaa. Valitettavasti, kun Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne) tulevat estraadille, elokuvan jännite notkahtaa. Tämä on osin casting-ongelma, mutta kytkeytyy myös käsikirjoitukseen: ensimmäinen Valerianin ja Laurelinen kohtaus nojautuu lisätyn todellisuuden ja virtuaalilasien varaan, mikä tuntuu edeltävään fantasiaan nähden hiukan liiankin ”nykyaikaiselta”. Tämän jälkeen elokuvan visuaalinen anti paranee, ja juuri se jaksaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Tarinaan jäin kaipaamaan vähän enemmän mutkikkuutta.

Valerine ja Laureline 6

Valerian-projektini on edennyt viimeisiin 2000-luvun albumeihin. Jo nimensä puolesta kertomus Epävarmoina aikoina (Par des temps incertains, 2001) viittaa siihen todellisuuteen, jonka keskellä vuosituhannen kynnyksellä elettiin. Yhtä keskusta ei ole, eikä sitä ole myöskään Valerian-sarjakuvissa. Epävarmoina aikoina alkaa traumalla. Valerian istuu uppoutuneena menneeseen: maan historia vuodesta 1986 2500-luvun alkuun on kadonnut. Wagner-harrastajana mieleeni tulee Götterdämmerungin alku, jossa elämänlangat ovat puuroutuneet, eikä menneen ja nykyisen perusteella enää näe tulevaisuuteen. Epävarmoina aikoina jatkuu kuvaamalla tapahtumia neljässä eri pisteessä. Vähitellen tarinoiden linjat yhtyvät, ja mukaan astuvat myös Hypsiksen salamista (1985) tutut Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ajankohtaisena teemana käsitellään geenimanipulaatiota, ja Valerian ja Laureline pistäytyvät myös 2000-luvun alussa ja tutustuvat Internetin läpimurtoon...

Näyttää siltä, että 2000-luvun alussa Christin ja Mézières joutuivat pohtimaan saagansa tulevaisuutta ja väistämätöntä päätöstä. Tässä vaiheessa kypsyi ajatus trilogiasta, joka saattaisi kertomuksen päätökseen. Ratkaisu oli siinä mielessä onnistunut, että yksittäisten albumien tekeminen vailla päätepistettä olisi ollut ongelmallista, varsinkin kun uudet tarinat saivat kritiikkiä. On totta, että 1990- ja 2000-luvun albumeissa esimerkiksi kuvakoko on suurentunut, eikä lukija enää uppoudu yhtä syvälle kuvitteelliseen maailmaan kuin varhaisemmissa teoksissa. Tuntuu, että Valerianin ja Laurelinen maailmankaikkeus myös jollakin tapaa lakkasi laajenemasta, ja uudet tarinat ajautuivat kierrättämään jo aiemmin esiteltyjä henkilöhahmoja, usein ironisen humoristisessa valossa. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että Christin ja Mézières halusivat lopettaa projektinsa suureen kertomukseen. Trilogian ensimäinen osa  Suuren tyhjyyden reunalla (Au bord du grand rien, 2004) alkaa vaikuttavasti: Valerian ja Laureline ovat menettäneet työnsä avaruusagenttina, sillä maapalloa ei enää ole, ja he joutuvat elättämään itseään torikauppiaina suuren tyhjyyden reunalla. Usein aikaisemminkin Valerian-tarinoissa on viitattu liike-elämään, mutta nyt tuntuu, että bisneksestä vain pirstaleet ovat jäljellä. Vieressä väikkyy suuri tuntematon, josta ehkä voi syntyä myös jotakin uutta.

Kivien järjestyksen (L’Ordre des pierres, 2007) alussa Valerian ja Laureline ovat suuressa tyhjyydessä, jossa ei ole mitään, ei edes tähtiä, ei reittejä, joita kulkea. Mukana on joukko väkeä, ja kaikki kuvittelevat, millainen parempi maailma voisi olla. Hugo Prattin Corto Malteseen viittaava hahmo on luutnantti Molto Cortès, joka kuvittelee kiviarkkitehtuurin harmonisen kokonaisuuden. Tohtori Chal’Darouine kuitenkin tyrmää ideaalisen maailman mahdottomana ja maalaa painajaismaisen kuvan ajan turbulensseista, joissa elämän rippeet ovat vain hiekanjyväsiä. Kivien järjestys on kaikista Christinin ja Mézièresin luomuksista eksistentialistisin. Luomakunta on heitetty tyhjyyden keskelle, ja jokainen projisoi fantasioitaan pohjattoman mustuuden keskellä. Avaruusaluksessa matkaava ryhmä joutuu lisäksi tunnistamattoman uhan kohteeksi, kun wolochit, hämmentävät kivipaadet, ilmaantuvat tuhoamaan kaiken eteensä sattuvan. Lopussa toivo kuitenkin pilkahtaa, kun mystinen aika-avaaja väläyttää maapallon hetkeksi näkyviin.

Trilogian viimeinen albumi Aika-avaaja (L’Ouvre temps, 2010) saattaa koko Valerianin ja Laurelinen 1960-luvulta alkaneen tarinan päätökseen. Aika-avaaja on enemmän kertomus historiasta kuin tulevaisuudesta. Valerian ja Laureline kohtaavat niitä henkilöitä, joiden kanssa he vuosikymmenien mittaan ovat toimineet, niin tukijoita kuin vastustajiakin. Aika-avaajaa on hankala selittää, mutta albumissa vaatimaton väline antaa mahdollisuuden palata takaisin ajassa ja yhteisvoimin torjua uhkaava vaara. Samaan aikaan kun wolochit uhkaavat kaikkia maailmankaikkeuden sivilisaatioita, aika-avaajan ympärille rakentuvan rituaalin kautta kivien tuhovoima palautuu takaisin tyhjyyteen ja maapallokin ilmaantuu uudelleen esiin pimeyden kätköistä. Tarinan päätöksessä Valerian ja Laureline palaavat alkuun, mutta Galaxityn maailma ei heitä enää miellytä. He ovat valmiita riskiin ja syöksymään menneeseen. Viimeisillä sivuilla Valerian ja Laureline ovat lapsia, jotka aloittavat uuden elämän 2000-luvun Pariisissa.

Kaiken piti päättyä Aika-avaajaan mutta viime vuonna Christin ja Mézières palasivat vielä hetkeksi sarjaan albumilla Muistoja tulevaisuuksista (Souvenirs de futurs, 2013), joka ilmestyi hiljattain suomeksi. Se ei pura Aika-avaajan rakentamaa päätöstä vaan on pikemminkin eräänlainen homage pitkälle saagalle. Se nostaa esiin episodeja Valerianin ja Laurelinen taipaleelta, heidän menneistä tulevaisuuksistaan. Christinille ja Mézièresille historia on prosessi, joka kattaa niin menneen ja nykyisen kuin tulevankin. Samaan tapaan kuin tulevaisuus on haarautuvien polkujen puutarha, sitä on myös menneisyys. Tähän viittaa albumin ensimmäinen sivu, jonka kuvitteellinen sitaatti kertoo universumin historian olevan kuin ”Arfalin elävä kivi”: sen muoto muuttuu silmiemme edessä, mitä enemmän sitä tutkimme ja kääntelemme. Kun nyt katson koko sarjaa, tuntuu, että tekijöiden kiinnostus on siirtynyt tulevaisuuden uumoilusta menneisyyden muistamiseen. Ehkä tämä kuvastaa laajempaa kulttuurista muutosta 1960-luvun lopulta tähän päivään. Samalla ei voi olla ajattelematta myös Christinin ja Mézièresin omaa elämänhistoriaa. Heidän maailmankaikkeutensa oli ekspansiivinen 1970-luvulla. He kuvittelivat yhä uusia kansoja ja kulttuureja. Ennen pitkää heidän maailmankaikkeutensa siirtyi supistumisvaiheeseen. Tietyt henkilöt, kulttuurit ja planeetat vakiintuivat tarinankerronnan lähteiksi, eikä lopussa ole enää muuta vaihtoehtoa kuin palata suuren tyhjyyden ääreltä lapsuuden kaipaukseen. Minulle Valerianin ja Laurelinen seikkailut eivät kerro vain muuttuvasta kulttuurista vaan myös siitä, miten oma suhteemme aikaan muuttuu ajassa.

Valerian ja Laureline 5

Sain heinäkuun lopussa luettua 1980-luvun Valerian ja Laureline -tarinat, ja yli kuukausi meni seuraavan vuosikymmenen parissa, albumi per lauantai -tahdilla. Vuonna 1988 valmistunut Rajoilla asettui oman aikana poliittiseen ympäristöön ja kuljetti Valeriania Neuvostoliitosta Pohjois-Suomen kautta Norjaan. Aikakauden tunnelmat olivat läsnä kaiken päättymisen teemana. Vuonna 1990 valmistuneen albumin Elävät aseet (Les armes vivantes) alussa päähenkilöt ovatkin ypöyksin, sillä Galaxityä ei enää ole. Tarina alkaa ajan ja avaruuden suhteellisuuden kuvauksella vahvemmin kuin aiemmissa tarinoissa, sillä aikaharppaus vääristää Valerianin ja Laurelinen ruumiit. Koordinaatit ovat hukassa. Valerian ja Laureline yrittävät epätoivoisesti rahoittaa avaruusaluksensa korjaukset ja päätyvät Orferin tähtikuvion kolmannelle planeetalle. Siellä he kohtaavat paitsi kolme salaperäistä taiteilijaa myös blokipilaisten kansan ja näiden johtajan Rompfin. Tarinan kuljetus tuo mieleen klassisen Star Trek -sarjan, jossa päähenkilöt saapuvat tuntemattomalle planeetalle ja lähtevät lopussa jälleen kohti kaukaisuutta. Ajan henkeä on upotettu loppukohtaukseen, jossa Valerian ja Laureline siirtyvät takaisin ”entisaikojen maapallolle”, vuoden 1990 Neuvostoliittoon. Perestroikakin tulee mainittua viimeisten sivujen puhekuplissa, ja ilmassa on muutoksen tuulia. Christin ja Mézières ovat ajoittaneet Elävien aseiden piirrostyön vuodenvaihteeseen 1989–90.

Seuraava albumi Vallan piirit (Les cercles du pouvoir, 1994) valmistui muutaman vuoden tauon jälkeen. Sen urbaani ympäristö tuo mieleen Fritz Langin Metropoliksen ja Ridley Scottin Blade Runnerin: tulevaisuuden maailma on jättiläismäinen megalopoli. Toisin kuin Metropoliksessa, Vallan piireissä yhteiskunta on jakaantunut viiteen osaan. Ensimmäisessä piirissä vallitsee täydellinen kaaos, toinen piiri on organisoidumpi, mutta mystiset räjähdykset tekevät elämän epävarmaksi. Ensimmäisen piirin anarkia palvelee kapitalismin tavoitteita, kun taas toisessa piirissä elävät liike-elämän laskelmoijat. Näiden kahden dynamiikka vetää Rubaniksen planeettaa eteenpäin, mutta yhteiskunta on monisyisempi: kolmannessa piirissä huvitellaan, neljäs piiri on ylipappien ja aristokraattien salaperäinen tyyssija, mutta kaiken ylle levittäytyy viides piiri, jonne kukaan ei ole koskaan astunut. Valerian ja Laureline ovat tässä sarjakuvassa yksityisyrittäjiä, joiden täytyy saada avaruusaluksensa korjattua. He ottavat Rubaniksen poliisipäällliköltä Tlocilta tehtävän selvittää viidennen piiriin salaisuus, ja juuri tämä antaa albumille Blade Runner -henkistä film noir -sävyä. Vallan piirit on 1990-luvun albumeista ehein kokonaisuus, jossa on kaiken lisäksi hauska viittaus valmistumisajankohdan videobuumin herättämiin manipulaatiokeskusteluihin.

Christin ja Mézières tekivät 1990-luvulla vielä kaksi albumia, jotka muodostavat yhden tarinakokonaisuuden. Näistä Ultralumin panttivangit (Otages de l'Ultralum) valmistui vuonna 1996 ja Tähtitarhojen orpo (L'Ophelin des astres) vuonna 1998. Pidin enemmän tarinan ensimmäisestä osasta, ehkä siitäkin syystä, että loppua kohden humoristiset yksityiskohdat kaappaavat yhä enemmän tilaa. Ultralumin panttivangit alkaa koko sivun marginaalittomalla kuvalla, jossa Valerian ja Laureline ovat turistiryhmän mukana tutustumassa eksoottisten maailmojen ihmeellisyyksiin. Ravintolakohtauksessa introdusoidaan albumien päähenkilöt, Iksaladamin suurkalifi ja tämän poika, joka myöhemmin jää Valerianin ja Laurelinen hoteisiin, sekä neljän kopla, joka nimetään Kalman kvartetiksi. Minua viehtättää ennen kaikkea paluu vuoden 1988 Rajoilla-albumiin, jonka komeassa aloituksessa Jal kohtelee kaltoin Kistna-nimistä neitoa. Ultratumin panttivangeissa tiet kohtaavat, ja Christin ja Mézières antavat Jalille mahdollisuuden katua tekemäänsä rikosta. Albumin vaikuttavimpia hetkiä on Kistnan anteeksianto, joka tuo tarinaan oopperallista potkua. Vaikka Christin ja Mézières liikuttavat päähenkilöitään ajassa, tuntuu, etteivät menneisyyden rikosten käsittely ja anteeksiantaminen ole useinkaan esillä. Tässä se toimii hienosti.

Tähtitarhojen orpo jatkaa Ultralumin panttivankien tarinaa. Suurkalifin poika on Valerianin ja Laurelinen käsissä, poika kiintyy Laurelineen, mutta lopussa ”ottovanhemmat” jättävät lapsen sisäoppilaitokseen. Kalifin perillisestä on luvattu palkkio, ja kintereillä liikkuu palkkionmetsästäjien porukka, Kalman kvartetti, joka viljelee humoristisesti musiikillista terminologiaa. Minulle 90-luvun viimeinen albumi oli pettymys, sekä piirrostyylin että tarinan kuljetuksen puolesta. Ultralumin panttivangeissa ja Tähtitarhojen orvossa maailma tuntuu olevan äärimmäisen kapitalismin pauloissa. Energiabisnes hallitsee kaikkea, tieto on kauppatavaraa ja mediateollisuus tuottaa halpaa huvia. Valerian ja Laureline törmäävät elokuvatuottajaan, joka suoltaa liukuhihnalta romantiikkaa. Studiossa tehdään tyhjänpäiväistä viihdettä, jonka lyhytkestoisuuden merkkinä on sekin, ettei ohjelmia edes säilytetä yhtä päivää pidempään. Audiovisuaalinen kulttuuri ei tuota muistoja vaan unohdusta. Tästä tulee mieleen Fredric Jamesonin teesi televisiosta muistinmenetyksen välineenä.

Valerian ja Laureline 4

Valerian ja Laureline -projektini jatkui 1980-luvun albumeilla. Christin ja Mézières toteuttivat kaiken kaikkiaan viisi albumia vuosikymmenen kuluessa: Pariisista Kassiopeiaan (Métro Châtelet direction Cassiopée, 1980), Brooklynistä kosmokseen (Brooklyn station terminus cosmos, 1981), Inverlochin aaveet (Les Spectres d'Inverloch, 1984), Hypsiksen salamat (Les Foudres d'Hypsis, 1985) ja Rajoilla (Sur les frontières, 1988). Yhteistä näille teoksille on sitoutuminen entistä vahvemmin nykyhetkeen, eikä vain siinä mielessä, että ajankohtaiset teemat nousisivat käsittelyyn etäännytetysti. Christin ja Mézières sijoittavat Valerianin ja Laurelinen albumien ilmestymishetken maapallolle, vaikkakin kaikissa teoksissa on tapahtumia myös kaukaisen avaruuden perukoilta. Vaikutelmana on kaiken väistämätön yhteenkuuluvuus. Periaatteessa tämä liittyy sarjakuvan lähtökohtaiseen ajatukseen matkustamisesta ajassa ja tilassa, mutta yhteenkuuluvuus tuntuu erityisen tilalliselta 1980-luvun teoksissa. Tähän viittavaat jo nimet Pariisista Kassiopeiaan ja  Brooklynistä kosmokseen. Yhtenäisyyttä luovat myös henkilöhahmot, Albert, joka on Galaxityn kontakti 1980-luvun maapallolla, ja veijarimaiset kaupantekijät shinguzit, jotka Christin ja Mézières esittelivät jo Varjojen lähettiläässä.

Pariisista Kassiopeiaan ja  Brooklynistä kosmokseen muodostavat hienon tarinallisen kokonaisuuden. Samalla esiin nousee aiheita, jotka kantavat tuleviin albumeihin. Esimerkiksi Hypsis-planeetan salaperäinen rooli taustavaikuttajana tulee esille jo Brooklynistä kosmokseen -teoksen lopussa. Jännitettä rakentaa myös Valerianin ja Laurelinen etäisyys toisistaan, mikä jatkuu myös seuraavissa tarinoissa. Kun Pariisista Kassiopeiaan alkaa, Laureline on kaukana maailmankaikkeudessa, Valerian taas vuoden 1980 Pariisissa. Ensimmäisten sivujen aikana kumpikin henkilö kertoo omalla äänellään, mistä antaa keronnalle muistelevan otteen. Valerianin kertojanääni puolestaan tuo mieleen film noir -elokuvan. Lopulta ilmenee, että Laurelinen ja Valerianin mielet kommunikoivat keskenään, vaikkakin Valerianilla on jatkuvia vaikeuksia pysyä linjalla ja yhteydenpito tuottaa suurta tuskaa. Kerronnalliset ratkaisut korostavat simultaanisuutta, samanaikaisten tapahtumien välistä riippuvuutta, mutta Christin ja Mézières kuvaavat myös parisuhteen ongelmia. Valerian tuntuu olevan poissa tolaltaan, ja hän tekee tekoja, joita on vaikea perustella.

Inverlochin aaveet valmistui kolme vuotta Brooklynistä kosmokseen -teoksen jälkeen, ja se muodostaa dramattisen kokonaisuuden vuonna 1985 valmistuneen Hypsiksen salamat -sarjakuvan kanssa. Koin, että nimenomaan tässä kohtaa Valerianin ja Laurelinen seikkailujen kiinnostavuus laskee, mikä osin johtuu siitä, että samat henkilöhahmot alkavat toistua. Samalla käy myös ilmeiseksi, että Valerian on pysyvämmin 1980-luvulla. Toisaalta, kehitystä voi pitää loogisena, sillä albumi albumilta Galaxityn, ja siten maapallon, kohtalo nousee vahvemmin esiin. Jo aiemmin lukija on saanut tietää, millainen muistinmenetys ihmiskuntaa – sarjakuvan maailmassa – kohtasi vuoden 1986 katastrofin jälkeen. Lukiessa tulee mieleen myös se, että mitä lähemmäs sarjakuvan tekijät tulivat asettamaansa (vrt. Liikkuvien vetten kaupunki, 1968) vuotta, sitä olennaisemmaksi tuli, miten Valerian ja Laureline voisi sarjakuvana toimia taitekohdan yli. Tuntuu, että kahden vuosikymmenen kuluessa sarjan aikakäsitys on monimutkaistunut. Jos vielä 60-luvun lopussa aikamatkailun teemaa käsiteltiin melko tavanomaisesti, nyt myös mahdolliset ja vaihtoehdoiset menneisyydet ja tulevaisuudet saavat enemmän painoarvoa. Inverlochin aaveet alkaa yllättävästi Skotlannin ylängöillä, ja sinne se myös päättyy. Kylmän sodan konteksti on aiempaa vahvempi, varsinkin ydinteknologian kautta, ja tämä linja jatkuu seuraavissa kahdessa albumissa. Lopun hätkähdyttävyys on siinä, että Valerian ja Laureline ovat jäämässä eräänlaisiksi aaveiksi, hahmoiksi, jotka eivät kuulu minnekään, eivät tulevaisuuteen sen paremmin kuin menneisyyteenkään.

Hypsiksen salamat jatkaa Inverlochin aaveiden jalanjäljissä. Skotlannista siirrytään arktisille vesille ja edelleen mielikuvituksekkaan aika-avaruusmatkan jälkeen mystiselle Hypsis-planeetalle. Vaikuttavimmillaan tarina on tilanteessa, jossa Valerian näkee painajaista, joka voi olla vaihtoehtoisesti menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Kaupunki hukkuu tulvaveteen, jonka jäljet lukija näki jo Liikkuvien vetten kaupungissa. Eloonjääneet kerääntyvät korkeille paikoille välttääkseen vesimassojen pyörteen, ja Valerian on itse putoamassa korkeuksista pohjattomaan kuiluun. Menneisyyden muisto ja tulevaisuuden odotuksen pelko ovat albumin mieleenjäävintä antia. Sen sijaan loppuratkaisu tuntuu turhan Erich von Däniken -henkiseltä. Kaiken taustalta löytyvät Isä, Poika ja Pyhä henki. Isä muistuttaa Orson Wellesiä Pahan kosketuksessa, Poika on pesunkestävä hippi ja Pyhä henki vaikuttaa hedelmäpelikoneelta. Tämä on tietysti ironiaa, mutta tarinan muistillinen viritys olisi vaatinut vähän ylevämmän lopetuksen.

Christin ja Mézières jatkoivat saagaa kolmen vuoden tauon jälkeen albumilla Rajoilla (1988), joka jäi 80-luvun viimeiseksi. Tarina on 62-sivuinen ja alkaa erittäin hienolla 18-sivuisella jaksolla, jossa ollaan monikulttuurisella risteilijäaluksella. Uhkapelikohtaus on kuin Sternbergin Uhkapeliä Shanghaissa -elokuvasta. Jakson lopussa lukija tutustuu Jal-nimiseen henkilöön, joka – kuten ilmenee – yrittää epätoivoisesti pelastaa Galaxityn: nykyisen maailman tuhoaminen on hänen mukaansa ainoa keino synnyttää se Galaxity, jota hän, kuten Valerian ja Laurelinekin, ovat palvelleet. Nimensä mukaisesti albumi liikkuu rajoilla: Valerian pakenee Neuvostoliitosta Suomen läpi Norjaan. Lukijalle käy selväksi, että eletään Tšernobylin ydinkatastrofin jälkeisessä maailmassa, jossa tuho on minä hetkenä hyvänsä mahdollinen. Lopussa Valerian, Laureline ja Jal käyvät Keskusyksikössä, johon lukija tutustui jo Varjojen lähettiläässä. Nyt Galaxityn alukset ovat tipotiessään, aivan kuin tulevaisuudessa maan asukkaita ei enää olisi. Tästä huolimatta loppu on toiveikas, kun Laureline toteaa: "Minä haluan elää. Missä tahansa, juuri nyt. Etkö sinäkin halua?"

Valerian ja Laureline 3

Jean-Claude Mézières ja Pierre Christin toteuttivat 1970-luvun lopulla kolme Valerian ja Laureline -albumia, joissa Laurelinen näkökulma on erityisen vahva. Niiden tarinoissa on myös selkeä leikillinen tai pelillinen elementti. Vuonna 1975 ilmestynyt Varjojen lähettiläs (L'ambassadeur des ombres) on vuosikymmenen kohokohtia ja aivan kuin tehty todisteeksi eksobiologisen mielikuvituksen runsaudesta. Albumin ensimminen sivu on puhutteleva. Aloituskuva on pelkkä musta ruutu, ja suomennoksessa Kalervo Palsan tekstitys on hentoudessaan kuin vastakuva sille, mitä lukijalla on edessään: ”Kenties kosmos oli menneitten aikojen äärettömyydessä elämää vailla...” Ensimmäisten sivujen aikana tyhjyydestä kasvaa monimutkainen teknologinen kokonaisuus, Keskuspisteeksi kutsuttu kohtaamispaikka kaikille maailmankaikkeuden kulttuureille. Valerian ja Laureline ovat saapuneet keskukseen avustamaan suurlähettilästä. Hänen on tarkoitus johtaa keskusneuvostoa, jossa maapallolla on ensi kertaa puheenjohtajakausi. Jos haluaisi, tarinan voisi tulkita profetiana Euroopan Unionin kohtalosta, mutta viittauksen kohteena on sumeasti kansainvälinen organisaatio, joka on kasvattanut ympärilleen suunnattoman byrokratian. Käsikirjoituksessaan Christin tuntuu viittaavan myös länsimaiseen ylimielisyyteen, sillä maan suurlähettiläs uhoaa haluaan saattaa leväperäisemmät kulttuurit järjestyksen piiriin. Tarina saa yllättävän käänteen, kun suurlähettiläs kaapataan ja Valerian seuraa perässä kuin uskollinen koira. Jatkossa tarina seuraa Laurelinen näkökulmaa. Christin on haastatteluissa kertonut saaneensa vaikutteita Simone de Beauvoir'lta. Tätä on vaikea albumien perusteella päätellä, mutta joka tapauksessa Laurelinen päättäväisyys ja itseluottamus kasvavat samalla, kun Valerian alkaa näyttää pelkältä pelinappulalta. Tätä Valerianin selkärangattomuutta korostetaan jo Paluu Alflololille -albumissa, ja sama pätee kahteen seuraavaankin albumiin. Varjojen lähettiläässä on niin ikään vahvaa korruption kritiikkiä: Keskuspiste on lahjonnan läpitunkema, melkein farssinomaisuuteen asti. Laureline joutuu maksamaan jokaisesta tiedonmurusta yrittäessään jäljittää Valeriania ja suurlähettilästä.

Seuraava albumi Väärennetty maailma (Sur les terres truquées, 1977) oli minulle tähänastisista teoksista suurin pettymys. Mézièresin piirrosjälki tuntuu hätäiseltä, ja Christinin tarinassakin on hämmentävää osoittelevuutta. Väärennetyn maailman perusajatus on kuitenkin kiehtova, sillä aiemmissakin albumeissa vilahtanutta lumemaailmojen ajatusta kehitetään pidemmälle. Ensimmäisessä kohtauksessa Valerian on 1800-luvun Intiassa, ikään kuin osana historiallista tietokonepeliä, ja pyrkii muuttamaan ohjelmointia kesken kaiken. Muutaman sivun jälkeen Valerian ammutaan hengiltä, mutta onneksi varastossa on lisää käyttämättömiä elämiä... Wachowski-veljesten Matrixiä (1999) pidettiin äärimmilleen vietynä pelillisyyden ja ohjelmoitavuuden kuvana, ja oikeastaan jo Tron (1982) oli kehitellyt pelin sisäisen elämän kuvausta. Samoilla jäljillä oli Christinin ja Mézièresin Väärennetty maailma vuonna 1977. Science fiction -konteksti on kuitenkin sikäli erilainen, että Väärennetty maailma muistuttaa myös niitä alkuperäisen Star Trek -sarjan (1966–69) jaksoja, joissa vieraat sivilisaatiot tuntevat itsepintaista kiinnostusta maapallon historiaa kohtaan. Väärennetyssä maailmassa tuntematon muukalainen kerää tietoja maan historiasta ja rakentaa niistä pelillisiä kopioita. Valerian ja Laureline on lähetetty tätä tutkimaan yhdessä historioitsija Jadnan kanssa. Jadna on samalla feministin karikatyyri, joka on valmis uhraamaan Valerianin yhä uudelleen. Itse asiassa Valeriania on kloonattu, jotta joka peliin löytyisi uusi hahmo. Loppuratkaisussa Jadna heittää peliin kiihkossaan myös alkuperäisen... Laureline näyttäytyy tässä tarinassa vahvana koossapitäväjä ja realistisena voimana. Hän esittää lopussa kritiikkiä kanonisoitua historiakäsitystä kohtaan, sillä kaikki rekonstruktiot ovat viittauksia maapallon väkivaltaiseen menneisyyteen. Loppukohtaus on sijoitettu ensimmäisen maailmansodan tantereelle. Laureline huudahtaa: ”Intian valloitus on kolonialismia! Gladstonen Englanti on imperialismia! Kultakuumeen ajan Amerikan länsirannikko on kapitalismia! Ja ensimmäinen maailmansota... Käykää vain ulkona katsomassa mitä se oikein muistuttaakaan!!” Kun seikkailu on päättynyt, Laureline johdattaa Valerianin sellaiseen menneisyyteen, jota hän pitää tärkeänä. Viimeinen kuva on viittaus Auguste Renoir'n maalaukseen Le Déjeuner des canotiers (1881).

Vuosikymmenen viimeinen albumi oli Päiväntasauksen sankarit (Les Héros de l'équinoxe, 1978). Myös tässä on kyse leikistä, mutta eri mielessä kuin Väärennetyssä maailmassa. Päiväntasauksen sankarit muistuttaa satua, jossa sankarit vuoron perään yrittävät lunastaa prinsessan suosion urotöillään. Ensimmäinen sivu kuvaa allekkain neljä tilannetta, joissa ollaan valitsemassa edustajia kilpailuun. Vain alimmassa on tunnistettavaa tekstiä, ja Valeriania ollaan lähettämässä matkaan. Muissa kuvissa puhekuplissa näkyy tunnistamatonta kieltä... Avaussivu ennakoi myöhempää kerronnallista ratkaisua, jossa Mézières piirtää rinnakkain neljää paralleelila tapahtumakulkua. Kilpailu vie Valerianin ja Laurelinen vanhusten planeetalle, jossa odotetaan uuden sukupolven synnyttäjää. Kilpailun voittaja ei siis sadun tapaan saa valtakuntaa vaan tulee tuhansien lasten siittäjäksi. Kilpailuun osallistuvia voimamiehiä voi tulkita ironisiksi viittauksiksi amerikkalaiseen supersankarisarjakuvaan, mutta sankaruuteen liittyy myös ideologinen väritys. Tämä paljastuu aivan tarinan lopussa, kun sankareiden kohtaama arvoituksellinen neljäs tehtävä pyytää kilpailijoita kertomaan visionsa planeetan tulevaisuudesta. Germaanisen oloinen Irmgaal unelmoi Nürnbergin puoluekokousta muistuttavista sotilasriveistä, kun taas juureva Ortzog puhuttelee työläistovereita ja esittää näkemyksen tieteen ja teknologian voittokulusta: ”Hyödyttömät ylellisyysrakennukset tuhotaan, luodaan raskasta teollisuutta, maanviljelyä kehitetään voimaperäisesti.” Blimflim taas visioi väkivallattomasta tulevaisuudesta, paluusta maalle ja mietiskelyn luomasta henkisestä jalostumisesta. Mézières ironisoi hippikulttuuriin viittaavaa hahmoa näyttämällä samalla kuvia auringon paahtamista kuolleista pelloista ja maanviiljelijöiden tuloksettomasta raadannasta. Neljäntenä pääsee visionsa esittämään Valerian, jonka vintti on vaikean taipaleen jäljiltä niin pimeänä, että hän pystyy sanomaan vain: ”Toivon, että nämä ihmiset olisivat omalla planeetallaan onnellisia omalla tavallaan...” Vaatimaton visio on kuitenkin riittävä, sillä planeetan ”ylhäinen äiti” valitsee Valerianin juuri siksi, että tämä jätti tulevaisuuden avoimeksi. Kahden aiemman albumin tapaan Päiväntasauksen sankarit päättyy Laurelinen toimeliaisuuteen. Kun Valeriania ei kuulu, hän käy hakemassa rakastettunsa. Sankarista on tullut tuhansien lasten isä, mutta rangaistukseksi hän on kutistunut peukaloisen kokoiseksi. Viimeisellä kuvarivillä Laureline starttaa aluksen ja tokaisee: ”Sinulla on ikuisuus aikaa miettiä tekosesi seurauksia!”

Valerian ja Laureline 2

Valerian ja Laureline -projektini jatkuu albumeilla Auringoton planeetta (Le Pays sans étoile, 1972, suom. myös nimellä Karannut planeetta), Paluu Alflololille (Bienvenue sur Alflolol, 1972, myös nimellä Alflolol, vallattu planeetta) ja Isännän linnut (Les oiseaux du maître, 1973). Näitä kolmea teosta on mielekästäkin tarkastella yhdessä, sillä ne kaikki valmistuivat tiiviissä tahdissa vuosina 1972–73, ja seuraava albumi tuli ulos vasta kaksi vuotta myöhemmin. Tarinat saavat kerta kerralta poliittisempaa särmää, ja lisäksi Valerianin ja Laurelinen suhde muodostuu juonteeksi, joka rakentaa laajemman kaaren erillisten albumeiden välille.

Auringoton planeetta alkaa humoristisella jaksolla, jossa Valerian ja Laureline ovat Ukbarin aurinkokunnassa jättämässä hyvästejä kolmen planeetan uudisasukkaille. Valerian naukkailee maljoja jokaisessa jäähyväisjuhlassa, ja albumin battle between the sexes -aihe saa vauhtia alusta alkaen. Yhtäkkiä sankarit havaitsevat, että tuntematon kohde on syöksymässä kohti Ukbaria ja tekemässä lopun siirtolaisten elämästä ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaakaan. Ennen pitkää paljastuu, että tuntematon kohde on planeetta, jonka kuoren alla on eristäytynyt maailma. Jättiläismäisten hyönteisten päälle rakennetut asunnot tuovat mieleen Hayao Miyazakin elokuvat. Köyhät nomadit keräävät luonnontuotteena syntyvää räjähdysainetta, jota he sitten myyvät planeetan sotaa käyville osapuolille. Ensin näyttää, että tarina kohdistaa piikkinsä asekauppaan ja siihen maailmanpoliittiseen eskalaatioon, joka oli pinnalla kylmän sodan maailmassa 1970-luvulla. Eipä aikaakaan, kun asetelma muuttuu. Sotaa käyvätkin miesten ja naisten valtakunnat. Planeetalla on kaksi kaupunkia, Malka ja Valsennar. Toisessa hallitsevat naiset, jotka orjuuttavat miehiä, toisessa miehet, jotka ovat alistaneet naiset valtaansa. Valerianin ja Laurelinen tiet erkanevat, ja molemmat päätyvät valtakuntien alimpaan kastiin. Auringottoman planeetan voi tulkita kommentiksi aikakauden tasa-arvokeskusteluun, mutta samalla näkökulma yhdistyy kylmän sodan vastakkainasetteluun: taistelevat osapuolet ovat autuaan tietämättömiä siitä maailmankaikkeudesta, joka planeetan kuoren tuolla puolen avautuu. Valerian ja Laureline saavat osapuolet ymmärtämään maailman suhteellisuuden, ja viimeisellä sivulla Laureline toteaa, miten planeetalla ”mennään naimisiin kovalla kiireellä”. Kovin radikaalia tulkintaa tarina ei esitä, mutta toisaalta Valerianin ja Laurelinen suhdetta ei myöskään idealisoida. Itse asiassa seuraavassa albumissa heidän välilleen syntyy ensi kertaa skismaa, sanaharkkaa sukupuolirooleista.

Paluu Alflololille ammentaa edeltäjänsä tavoin ajankohtaisesta teemasta. Nyt lukijalle esitellään planeetta nimeltä Teknorog, jota maan asukkaat pitävät autiona ja josta on tullut teollisen kulttuurin kehto. Mineraaleja kaivetaan maaperästä ja tehtaat jyskyttävät mammonaa Galaxityn asukkaille. Valerian ja Laureline tutustuvat kiertoradalla outoon perheeseen, jonka jäsenet ovat tuhansien vuosien ikäisiä. He kertovat olevansa palaamassa kotiin, Teknorogille, jonka he tuntevat nimellä Alflolol. Valerian ja Laureline auttavat sympaattisia muukalaisia, mutta asia ei olekaan ongelmaton, kun perhe ilmoittaa sadan muunkin perheen olevan matkalla kotiinsa. Paluu Alflololille viittaa samanaikaisesti useaan teemaan. Juuri albumin julkaisuaikaan avaruuden valloituksen ensi askeleet olivat menossa, ja julkisuudessa keskusteltiin siitä, kenen omaisuutta maapallon ulkopuolelta tehtävät löydöt ovat. Teknorogin tapauksessa on kyse juuri siitä, että maapallon asukkaat ovat katsoneet oikeudekseen omistaa löytämänsä alueet. Toisaalta tarina viittaa ympäristökysymysten ajankohtaisuuteen 1970-luvun alussa, sillä Teknorogin teollisuudessa on kyse nimenomaan luonnonvarojen ryöstönomaisesta hyväksikäytöstä. Vähitellen ilmenee, miten voimakkaasti ihminen muokkaa planeetan ekosysteemiä. Kolmentana juonteena on viittaus alkuperäiskansojen asemaan. Kun paljastuu, että Teknorog ei olekaan tyhjä, alkuperäiset asukkaat on sijoitettava jonnekin. Ratkaisuksi Galaxity tarjoaa reservaattien perustamista. Seuraavassa vaiheesssa viranomaiset antavat ymmärtää, ettei pelkkä toimettomuus riitä vaan alflololilaiset on pakotettava työhön. Dramatiikkaa tarinaan tuo juopa Valerianin ja Laurelinen välillä. Valerian näyttäytyy käskyjä toteuttavana välikappaleena, kun taas Laureline muuttaa asumaan alflololilaisten luokse. Lopuksi sovinto toki syntyy, mutta loppu on ristiriitainen. Planeetta on niin pilalla, että alflololilaisten on pakko lähteä muualle. Humoristinen viimeinen kuva näyttää heidän lähtevän maapallolle, testaamaan Galaxityn vieraanvaraisuutta...

Isännän linnut poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei se noudata Star Trekin kaltaisten avaruussarjojen konventiota, jossa joka jakson alussa saavutaan uuden planeetan äärelle. Isännän linnut alkaa keskeltä tarinaa. Valerian ja Laureline ovat tuntemattomalla valtamerellä. He ovat haaksirikkoutuneet, menettäneet aluksensa ja jääneet aaltojen heiteltäväksi. He ehtivät jo painua pohjaan, kun paikalle kyntänyt purjealus nostaa heidät esiin. Valerian ja Laureline liittyvät orjamaisesti työskentelevien työläisten nääntyneeseen joukkoon. Ylhäällä partioivat mielenviejälinnut, jotka tekevät kapinallisista mielipuolia. Jossakin kaukana elää isäntä, jonka ruokapöytää työläiset täyttävät. He joutuvat myös seuraamaan rituaalista ruokailuhetkeä ja saavat palkkioksi vain tähteitä. Surrealistinen tarina huipentuu, kun sankarit joutuvat samaan kuoppaan hullujen kanssa. Seurakunta on sekalainen, ja mukana on sekä kommunisti että filosofi. Kun toinen väittää, että isäntä ”on olemassa vain sen kautta (...) että myönnämme hänen olemassaolonsa”, toinen vastaa: ”Idealismia! Hän on olemassa (...) koska tuotantovälineet toimivat hänen hyväkseen.” Valerianin johdolla vähäväkiset käyvät kapinaan isäntäänsä vastaan ja onnistuvat karkottamaan tämän, mutta hetken aikaa orjat haluavat itse asettua herran paikalle. Isännän linnut on vaikuttavasti piirretty. Erityisen hieno on päätös, jossa isäntä palauttaa uhkaajiensa mieleen kaikki ne kauheudet, joita heidän oma rotunsa on saanut aikaan. Valerianin tarttuessa aseeseen, hänen mieleensä tulvivat teloitukset, kansanmurhat ja toisen maailmansodan kauheudet. Myös Paluu Alflololille sisälsi viitteen toisen maailmansodan kokemuksiin, sillä mitäpä muuta Valerian tarinassa oli kuin kollaboraattori – joka tosin lopulta tulee järkiinsä.

Valerian ja Laureline 1

Pierre Christinin kirjoittama ja Jean-Claude Mézièresin piirtämä Valerian ja Laureline -sarja, joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Avaruusagentti Valerianin seikkailuja, on pitkäikäisimpiä science fiction -sarjakuvia. Tutustuin sarjaan ensimmäisen kerran Zoom-lehdessä vuonna 1973, ja 12-vuotiaan lapsen mieleen jäivät hämmästyttävät näkymät, yllätykselliset käänteet, jännityksen ja huumorin yhdistelmä. Kun noita mielikuvia pohtii jälkeenpäin, tuntuu, että Valerianin ja Laurelinen maailmassa oli jotakin ennennäkemätöntä. George Lucasin Tähtien sotahan tuli vasta neljä vuotta myöhemmin. Christinin ja Mézièresin ensimmäinen tarina ilmestyi vuonna 1967, ja ajallinen kaari tuoreimpaan albumiin Souvenirs de Futurs (2013) on laaja. Sarja antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden pohtia sekä tieteisfiktion vaiheita että muuttuvien tulevaisuuskuvien historiaa. Suomessa Valerianin ja Laurelinen seikkailuja ovat julkaisseet Zoomin lisäksi Ilta-Sanomat, Otava, Tammi ja Jalava. Nimenomaan Jalavan merkitys pitkäjänteisenä kustantajana on ollut tärkeä. Viime vuonna ilmestyi kokoelma Surullinen planeetta, jossa julkaistiin viimeisetkin aiemmin suomentamattomat kertomukset. Nyt Valerianin ja Laurelinen elinkaaren voi hahmottaa ensi kertaa suomeksi. Yritän lukea tarinan alkuperäisessä ilemstymisjärjestyksessä, mutta tällä kertaa ei vielä pääse alkua pidemmälle.

Kaikkien aikojen ensimmäinen Valerian-tarina oli Pahat unet (Les mauvais rêves, 1967), joka alun perin ilmestyi ranskalaisessa Pilote-lehdessä. Suomeksi tarina julkaistiin vuonna 1991 Jalavan samannimisessä albumissa, jossa mukana oli kaksi muuta lyhyttä tarinaa, Suuri keräilijä (Le grande collectionneur, 1969) ja Merkillisiä näytteitä (Drôles de specimens, 1970). Pahat unet onnistuu erinomaisesti vaikeassa tehtävässä, johdattelussa tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat alkavat vuonna 2720 Galaxityssä, jonka kerrotaan olevan ”maan ja maan hallitseman linnunrataimperiumin pääkaupunki”. Vaikkei asiaa tarkemmin kerrotakaan, 753 vuotta tarinan ilmestymisvuoden jälkeen, maasta on tullut koko galaksin keskus. Ratkaisevaksi taitekohdaksi mainitaan vuosi 2314, jolloin ihmiskunta oli oppinut siirtämään ainetta ajan ja avaruuden halki, eli matkustamaan sekä ajassa että avaruudessa. Pahojen unien ensimmäinen sivu tuo vahvasti mieleen ne keskustelut, joita 1960-luvun lopussa käytiin tulevaisuudesta. Suomessakin pohdittiin, miten ihmiset saisivat käytettyä kaiken sen vapaa-ajan, joka syntyi työelämän mekanisoitumisen sivutuotteena. Pahojen unien alussa tämän kehityksen seuraukset ovat nähtävillä: kaukaisen tulevaisuuden maailmassa töitä tekee vain ”muutama sata avaruusaikapartion agenttia ja avaruusaikapalvelun teknokraattia”, sillä ”muu osa ihmiskunnasta heittäytyy unien nautintoihin, joita valvoo ja ohjelmoi unipalvelu”. Christinin ja Mézièresin näkökulmaa voi pitää dystooppisena: Valerian on niitä harvoja onnellisia, joilla on työtä... Pahat unet esittelee Xombul-nimisen roiston, joka havittelee valtaa. Valerian saa tehtäväkseen palata vuoden 1000 maailmaan etsimään kuritonta ilkimystä. Samalla Valerian tutustuu Laurelineen, josta tulee hänen työparinsa.

Pahojen unien jälkeen Christin ja Mézières julkaisivat ensimmäisen pitkän albuminsa, 56-sivuisen Liikkuvien vetten kaupunki (La cité des eaux mouvantes, 1968). Otava julkaisi sen suomeksi lyhennettynä vuonna 1974 ja Jalava alkuperäisessä laajuudessaan vuonna 1991. Tarinan aloitus pohjustaa uudelleen maailmaa: aikamatkustus on muuttanut yhteiskunnan rakenteet perusteellisesti. Eletään ”joutilaisuuden aikaa”, ja vain avaruusagentit, kuten Valerian ja Laureline, partioivat avaruudessa ja historiassa takaamassa ”maan ja sen imperiumin turvallisuutta”. Ilmenee, että Galaxityssä on ”vain yksi poliittinen vanki”, Pahoista unista tuttu Xombul, joka on paennut. Samalla tulee selväksi, että tulevaisuuden maailma ei todellakaan ole ihanneyhteiskunta, sillä Galaxityn asukkaita vaivaa historiatrauma: he eivät tunne menneisyyttään. Vuonna 1986 tapahtui täydellinen tuho. Sen jälkeen koitti ”pimeä kausi maan historiassa”, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui vuoden 1986 ja 2300-luvun välillä. Arkistot olivat tuhoutuneet, mutta samalla tarina viittaa menneeseen katastrofiin, jonka ympärillä vallitsee kollektiivinen muistinmenetys. Valerian ja Laureline saavat tehtävän seurata Xombulia vuoden 1986 New Yorkiin, joka on joutunut vedenpaisumuksen valtaan. Christin ja Mézières liittyvät New Yorkin totaalisen tuhon kuvittelijoihin. Jos Franklin J. Schaffnerin ohjauksessa Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) nähdään raunioitunut Vapaudenpatsas, saman vuoden Valerian-sarjakuvassa sankari aineellistuu patsaan huipulle juuri, kun se on tsunamin voimasta luhistumassa pirstaleiksi. Liikkuvien vetten kaupungissa New York on joutunut ahneen roskajoukon käsiin: rikolliset puhdistavat jalokiviliikkeitä ja pankkiholveja kuvitellen, että rikkauksilla voisi olla jotain arvoa tuhon jälkeisessä maailmassa. Vaikka Valerianin ja Laurelinen ei itse asiassa pitäisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun menneiyydessä, näin tietysti tapahtuu vähän väliä, ja Valerian antaa oivallisen neuvon paikalliselle rikollispomolle: todellinen valta ei tule rahasta vaan tieteestä. Tarinassa on myös tiedemies, joka muistuttaa  Jerry Lewisin hahmoa elokuvassa Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963). Albumin lopussa, kun maanjäristysten ja napa-alueiden sulamisen jälkeen maailman painopisteet ovat muuttuneet, tutkija löytää itselleen turvapaikan Brasilian yliopistosta...
 

Jalava julkaisi vuonna 2013 kokoelman Surullinen planeetta (alkuperäisnimeltään Par les chemins de l'espace, ”Avaruuden poluilla”). Siihen on koottu seitsemän 16-sivuista tarinaa, jotka Christin ja Mézières toteuttivat Liikkuvien vetten kaupungin jälkeen Piloten taskukirjasarjaan vuosina 1969–70. Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä ilmestyivät jo Pahat unet -albumissa. Tämän lisäksi mukana on neljä Ilta-Sanomissa 80-luvulla suomeksi julkaistua tarinaa, Tsirillitis-asteroidi (Tsirillitis l'asteroïde, 1969), Uxgloan kloonit (Les engrenages d'Uxgloa, 1969), Ystävyyden fflumgluff (Le fflumgluff de l'amitie, 1970) ja Tekniikan riemuvoitto (Triomphe de ka technique, 1970) sekä yksi aiemmin suomentamaton seikkailu Surullinen planeetta (La planète triste, 1969). Nämä sarjakuvat ovat kuin sormiharjoituksia, joista monessa pohditaan aikamatkustuksen ja eriaikaisuuden kysymyksiä.  Ystävyyden fflumgluff kuvaa Valerianin pyrkimystä pelastaa ystävänsä kohtalokkaalta virheeltä, ja hän joutuu menemään hetki hetkeltä taaemmas menneisyyteen. Merkillisiä näytteitä kuvaa planeettaa, jonka pinnalla aika kulkee eri suuntiin. Tekniikan riemuvoitto on ironinen kommentti tieteen saavutusten rajallisuudesta ja ihmiskunnan edistysuskon yksisilmäisyydestä. Uxgloan kloonit puolestaan esittelee kloonien armeijan jo kauan ennen Tähtien sodan kloonisotureita. Kiinnostavaa Surullisen planeetan tarinoissa on sen orgaaninen kuva tulevaisuuden mahdollisesta teknologiasta. Vaikka Galaxity on teknokraattien valtakunta, monet avaruuden ihmeellisyydet ovat orgaanisia. Tsirillitis-asteroidissa taivaankappaleen pinta on vain kuori, joka kätkee sisäänsä elollisen olennon. Albumin avainkertomus on Surullinen planeetta, jonka melankolinen sävy tekee vaikutuksen. Flammil-planeettaa tutkiessaan Valerian saa kuulla, miten ”sodan kiima” tuhosi kukoistavan yhteisön. Jäljelle jäi vanhus, joka sanoo: ”Minä kirjoitan tovereideni kanssa menneisyytemme ja odotuksemme historiaa.”

Lyhyiden tarinoiden jälkeen Christin ja Mézières palasivat albumimuotoon, ja tuloksena oli Tuhannen planeetan valtakunta (L'Empire des mille planètes, 1971). Seikkailu on 45 sivua pitkä, mutta tarinasta levittäytyy laajempi, melkein oopperallinen visio, jota lukiessa miettii, olisiko George Lucas kurkistanut myös tätä tarinaa ennen Tähtien sotaa. Tuhannen planeetan valtakunta vie lukijan kaukaiselle Syrtelle, jonka pääkaupunki kuhisee elämää, erinäköisiä ja -kokoisia avaruusolentoja. Syrten keskus on monikulttuurinen metropoli, jonka keskellä on keisarillinen palatsi. Vähitellen paljastuu, että valtakunnan todellisia haltijoita ovat papit. Uskonto asettuu tiedettä vastaan. Alun suurenmoisuuden jälkeen selviää, että Syrte elää rappion partaalla. Julkiset rakennukset rapautuvat ja vain tietäjien temppelit kohoavat loisteliaina kurjuuden keskeltä. Ennen kuin Valerian ja Laureline ehtivät tutustua Syrten monikulttuuriseen maailman, Laureline toteaa: ”Koska kulttuuri ei ole laajentunut aurinkokunnan ulkopuolelle, sen kehitys on jäänyt planeettojen välisen matkailun tasolle.” Avaruusagentit pitävät Syrteä kulttuurisesti umpioituneena siksi, että planeetan teknologinen kehitys ei ole mahdollistanut vuorovaikutusta aurinkokuntien välillä! Tarina päättyy ristiriitaisiin tunteisiin siinä mielessä, että Syrten papisto paljastuu maapallolta lähteneeksi avaruusmiehistöksi, jonka kaikki ovat unohtaneet. Syrten tyrannian suhteen maan asukkaat eivät siis ole ulkopuolisia vaan, päinvastoin, he ovat itse luoneet uskonnon ja teknologian välisen dikotomian ja kaiken lisäksi estäneet Syrteä kehittämästä pidemmälle monikulttuurisena keskuksena.