Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939)

Kun on olympiavuosi, oli tietenkin pakko katsoa Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939). Kuumeessa Suomessa todella elettiinkin 1930-luvun lopulla, sillä olympialaisten piti toteutua kesällä 1940. Toisin kävi, niin kuin tiedämme. Stadion oli rakennettu valmiiksi, mutta toisen maailmansodan puhkeaminen muutti tulevaisuuden suuntaa. Nimimerkki Valentin, eli Ensio Rislakki, laati käsikirjoituksen jo vuonna 1938, mutta kuvaukset toteutettiin kesä- ja heinäkuussa 1939. Kun elokuvaa kuvattiin, kansainvälinen tilanne oli erittäin kireä. On selvää, että synkkiä pilviä oli jo noussut olympiaunelmaa varjostamaan, ja kesän jälkeen todellisuus jyräsi lopullisesti haaveet murskaksi. Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa sai ensi-iltansa 3. syyskuuta 1939. Silloin tilanne oli jo aavistettavissa, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Saksan joukot olivat vyöryneet Puolaan. 

Aku Korhonen ja Kaarlo Kartio ovat elementissään Lapatossuna ja Vinskinä, parivaljakkona, joka onnistuu totuttuun tyyliin välttämään turhaa työntekoa. Olympialaisiin he eivät sentään osallistu, mutta urheilukärpänen on purrut Suomea siinä määrin, että Kiperän Karamellitehdas Oy haastaa Saron Suklaa Oy:n jaloon kilpaan. Myös Lapatossu ja Vinski pestautuvat mukaan, tosin molemmat käyttävät kepulikonsteja, eikä rehdistä urheiluhengestä ole tietoakaan. Elokuvassa huomio kiinnittyy erityisesti Yrjö Nortan ohjaukseen. Norta käyttää paljon nopeita kameranliikkeitä, muun muassa zoomausta, mikä tuntuu virkistävältä. Taustaltaan hän olikin kokeilija, ja olisi kiinnostavaa tietää, miten tuottaja Särkkä näihin omintakeisiin ratkaisuihin suhtautui.

Eteenpäin – elämään (1939)

Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaama Eteenpäin – elämään (1939) perustui Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen näytelmään Justiina, joka oli saanut ensiesityksensä Helsingin Kansanteatterissa syyskuussa 1937.  Suomen Filmiteollisuudelle elokuva merkitsi heittäytymistä kilpailuun Suomi-Filmin kanssa siinä mielessä, että Tervapää-filmatisoinnit olivat jo ehtineet tulla Suomi-Filmin kautta yleisölle tutuiksi. Käsittääkseni Wuolijoen alkuperäinen Justiina sijoittuu nykyhetkeen, kuvitteelliseen Harmaalahden kartanoon, mutta SF:n tulkinnassa aihetta on kiinnostavasti historiallistettu. Eteenpäin – elämään alkaa sortokausista, Robert Harmeliuksen, myöhemmän Harmaalahden (Tauno Palo), kiihkeällä puheella suomalaisuuden puolesta. Robert ihastuu setänsä kartanon piikaa Justiinaan (Regina Linnanheimo), ja heille syntyy avioton lapsi. Poliittista särmää aloitukseen tuo viittaus sisällissotaan, mikä oli 1930-luvun suomalaisessa näytelmäelokuvassa harvinaista. Justiina estää punaisten pääsyn kartanoon ja siten asetetaan edustamaan yhteiskuntarauhaa.

Eteenpäin – elämään alkaa kuvaamalla yhteiskunnan jakaantumista ihmissuhteiden kautta. Robert päätyy kansanedustajaksi, kansakunnan kaapin päälle, mutta lapsensa hän on unohtanut. Justiina kasvattaa poikansa Olavin (Leo Lähteenmäki) ylpeästi ja haluaisi tämän tulevan taistelijaksi. Tällä välin Robert etenee maaherraksi ja asettuu lopulta puolisonsa Hildan (Emmi Jurkka) kanssa asumaan kartanoon. Sanomattakin on selvää, että tilanne käy sietämättömäksi. Hildasta rakentuu dekadentin sivistyneistön ruumiillistuma, jonka hekumallisuudella ei ole rajaa. Lopulta hän viettelee Olavin suudelmaan, jota elokuvatarkastamo joutui leikkaamaan kansalle sopimattomana. Olavi yrittää itsemurhaa mutta säilyy ihmeen kaupalla hengissä. Elokuvan loppumetreillä poliittinen jakaantuneisuus ylittyy, kun Robertin ja Justiinan astuvat yhdessä eteenpäin, elämään. Särkän ja Nortan ohjaus on melodramaattista, mutta lopun tiivis tunnelma toimii ennen kaikkea Tauno Palon ja Regina Linnanheimon yhteistyön tuloksena.

SF-paraati (1940)

Tapio Pihan ja Toivo Särkän käsikirjoittama SF-paraati (1940) on suomalaisen musiikkielokuvan klassikoita. Yrjö Norta on ohjannut teoksen vauhdikkaasti, ja ainakin minua Nortan nopeat zoomaukset viehättävät: niitä ei muiden aikakauden ohjaajien teoksissa juurikaan näe. Ilmeisesti elokuvan nimeäminen oli poikkeuksellisen vaikeaa, koska SF:n arkistojen mukaan projektilla oli lukemattomia työnimiä, ainakin Lauluvillitys, Tapahtuipa Helsingissä, Laulu tulee kaupunkiin, Laulava Helsinki, Helsinki laulaa, SF-Revyy 1939-40 ja SF-paraati 1939. Ehkäpä nimeämiseen vaikutti myös se, että talvisota katkaisi elokuvan tuotannon täydellisesti: kuvaukset tehtiin kesän 1939 aikana, aurinkoisessa Helsingissä, mutta ensi-iltaan teos pääsi vasta sodan jälkeen toukokuussa 1940. Elokuva itsessään on musiikillinen paraati, jossa laulu tarttuu ja raikaa, kun taksiautoilija Tanu Paalu (Tauno Palo) ja turistiopas Ansa Koskeli (Ansa Ikonen) päätyvät mittelemään voimiaan, ja yhdistämään niitä, tanssiravintolan estradille. Elokuva kuitenkin alkaa kokonaan toisenlaisella paraatilla, jossa Georg Malmsténin iskelmien sijasta kuullaan marssi ”Maantie on kova kävellä”. Sotajoukot marssivat, ja aloituskohtauksessa katsoja näkee lippujen liehuvan, natsi-Saksan ohella pohjoismaiden, kansanyhteisön ja Yhdysvaltojen liput. Elokuva kuvaa myöhemmin musiikin tarttuvuutta ja tartuttavuutta, mutta ensimmäinen rytmillinen isku kansan musiikkisuoneen tulee nimenomaan marssivilta sotilailta.

Sanomalehtimainoksissa SF-paraatia kuvattiin sanoin ”laulua, soittoa, iloa ja kauneutta ’Helsingin kattojen yllä ja alla’”. Koska ”Helsingin kattojen yllä ja alla” on lainausmerkeissä, se ei voi viitata muuhun kuin René Clairin varhaiseen äänielokuvaan Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930). Myöhemmin SF-paraati näyttääkin kuvia kattojen yltä, ja kokonaisuuden olisi voinut leikata Clairin elokuvan järjestyksessä, laskeutumalla Helsingin kattojen tasalta aurinkoiselle Esplanadille. Vuonna 1939 ilmassa väreili kuitenkin sodan uhka, joka on jättänyt jälkensä valoisaan musiikkikomediaan. Sotilasparaatin ohella myöhemmin kuvataan, miten Tanun veljen Leon (Leo Lähteenmäki) edustamat polyteekkarit keräävät metalliromua lentokoneiden materiaaliksi.

SF-paraati on epäilemättä saanut vaikutteita myös saksalaisesta modernista musiikkikomediasta, ja alun taksihallit, huoltoasemat ja turistibussit tuovat mieleen Wilhelm Thielen elokuvan Rakkautta ja bensiiniä (Drei von der Tanktstelle, 1930). SF-paraatin ytimessä on laulu ja sen tarttuvuus. Elokuvan maailmassa julkinen hyräily on hyväksyttyä, mutta uusien iskelmien äänekäs kailottaminen tärvelee julkista rauhaa. Radio ja ravintola käyvät laulamisen areenaksi, mutta katupoikien laulu vie poliisikamarille. Musiikin tarttuminen tuo mieleen Rouben Mamoulianin loistavan äänielokuvan Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932). Infektiosta tulee lopulta elokuvan yhteiskunnallisia ryhmiä, johtajia ja työntekijöitä, maalaisia ja kaupunkilaisia, miehiä ja naisia yhdistävä voima.

Kuin uni ja varjo (1937)

Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaama Kuin uni ja varjo (1937) perustui Eino Railon kaksi vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin. Alussa körttiläisen kyläyhteisön elämä järkkyy, kun insinööri Yrjö (Jorma Nortimo) pyöräilee pihaan. Ylitalon isännällä (Yrjö Tuominen) on kaksi tytärä, rampa Eliina (Ansa Ikonen) ja vanhempi vakavampi Johanna (Ester Toivonen). Johannan ympärille kehkeytyy kolmiodraama, kun häntä kosivat niin Huhdan Akseli (Eino Kaipainen) kuin vauraampi Talvitien isäntäkin (Joel Rinne). Kosijat ottavat mittaa toisistaan ja painivat vähän väliä. Samaan aikaan Yrjön ja Eliinan välille muodostuu suhde. Elokuvan voima on kahden rakkaussuhteen kuljettamisessa, vaikka kolmiodraama kohoaakin pateettisiin mittasuhteisiin, kun Talvitien isäntä sokeutuu pelastaessaan Yrjön ja Akselin palavasta talosta. Dramaattisessa kohtauksessa Talvitien isäntä tunnustaa tulleensa uskoon ja oppineensa näkemään vasta sokeana. Tämä tuo mieleen Oidipuksen loppukohtauksen, vaikkei elokuvaa kovin oidipaaliseksi voikaan sanoa. Akseli saa lopulta Johannansa, mutta Eliinan ja Yrjön tiet eroavat: insinöörin on palattava kaupunkiin, ja rampa tyttö jää viettämään elämää, joka on vain uni ja varjo.

Kuin uni ja varjo on 30-luvun elokuvaksi pitkä, lähes kaksi tuntia, ja siinä on outoja epäjatkuvuuskohtia. Theodor Lutsin kuvaus on kuitenkin paikoitellen erinomaista, ja mieleen jää myös helsinkiläisnäyttelijöiden ilmaisu, joka taiteilee Pohjanmaan murteen ja suurieleisen teatraalisuuden välimaastossa.