Kipparikvartetti (1952)

Lauluyhtye Kipparikvartetti syntyi vuonna 1950, kun elokuvaan Kaunis Veera tarvittiin reippaita laulajia. Olavi Virta nähtiin sisävesilaivalle sijoittuvassa komediassa, mutta muut laulajat Auvo Nuotio, Kauko Käyhkö ja Teijo Joutsela esiintyivät vain ääniraidalla. Tilapäinen kokoonpano ei aluksi herättänyt laulajissa erityisempää innostusta, mutta yleisön uteliaisuudella ei ollut rajaa. Pian Kipparikvartettia kuultiin myös konserteissa, joista ensimmäinen oli Karkkilassa lokakuussa 1951. Radiossa Kipparikvartettia oli ehditty soittaa jo keväällä 1951. Toivo Särkkä halusi tietysti hyötyä sattumalta syntyneestä menestyksestä ja pyysi Reino Helismaata kirjoittamaan käsikirjoituksen yhtyeen synnystä. Lopputuloksena oli Ville Salmisen ohjaama Kipparikvartetti (1952), kepeä komedia, joka kertoo kuvitteellisen tarinan ryhmän alkutaipaleelta.

Kipparikvartetin alussa säveltäjä Harri Vuorivirta (Eero Roine) johtaa surkeasti menestyvää ohjelmatoimistoa, jolla ei tahdo töitä riittää. Olavi Joki (Olavi Virta) tuo köyhälle toimistolle ruokaa, ja Kauko (Kauko Käyhkö) norkoilee leipeillä odottamassa työtä. Pian ilmaantuu paikalle vuorineuvoksetar Rahala (Kaisu Leppänen), joka tarvitsisi taiteellista esitystä, mielellään oopperalaulajista koostuvaa kvartettia. Eipä aikaakaan, kun Vuorivirran ovelle saapuvat pianoa kantavat Apo Rovio (Auvo Nuotio) ja Teikka Ankkanen (Teijo Joutsela) ja, kas, kvartetti onkin koossa. Kipparikvartetti on ollut televisioesitysten kestosuosikkeja, joka on nähty lukemattomia kertoja. Se ei ole ihme, sillä tarina on napakka. Kiinnostavaksi elokuvan tekee tietysti myös se, että Kipparikvartetti on ollut suomalaisen populaarimusiikin suosituimpia yhtyeitä. Täysin särötön tämä historia ei ollut. Olavi Virta lähti omille teilleen jo vuonna 1953, ja hänen tilalleen tuli Eero Väre. Elokuvassa kvartettia kuullaan täydessä loistossaan.

Toukokuun taika (1948)

Ville Salmisen ohjaus Toukokuun taika (1948) sopii ajankohtaan hyvin, vaikkei erityistä taikaa toukokuun 2017 viileydessä olekaan. Ville Salmiselle teos oli viides näytelmäelokuvaohjaus. Suomen kansallisfilmografian tietojen mukaan elokuva perustuu tunnistamattomaan ulkomaalaiseen, mahdollisesti ruotsalaiseen, teokseen. Säilyneet käsikirjoitusluonnokset osoittavat, että Salminen muutti joidenkin roolihenkilöiden nimiä, muun muassa Vicanderin Nikanderiksi. Katsoin pikaisesti Svensk filmdatabas -sivustoa, erityisesti kuinka monessa ruotsalaisessa elokuvissa on Vicander-niminen roolihahmo. Tuloksia oli kaksi, joista Toukokuun taian alkulähteen täytyy olla Thor Brooksin ohjaama ja Torsten Flodénin käsikirjoittama Hennes melodi (1940). Elokuva oli nähty Suomessakin vuonna 1942 nimellä Hänen sävelmänsä. Kun ruotsalaisessa alkuteoksessa nähtiin muotisalongissa työskentelevä Sonja Larsen (Sonja Wigert), suomalaisessa vastineessa päähenkilönä on Tuija Suvi (Eeva-Kaarina Volanen), joka ihastuu muusikko Asko Kariin (Ekke Hämäläinen). Suomen Filmiteollisuus oli tehnyt käsikirjoituksen luonnoksen jo vuonna 1944 nimellä Sävel sinulle, mikä on melkein suora suomennos ruotsalaisesta teoksesta.

Toukokuun taika ei ole tarinankuljetukseltaan vetävin mahdollinen, mutta teosta tehtiin niukkuuden keskellä. Säännöstely asetti ehtoja materiaalisen kulttuurin esittämiselle, ja Salminen säästi myös filmiä pitkillä otoksillaan. Minulle Toukokuun taika on ennen kaikkea Eeva-Kaarina Volasen (1921–1999) elokuva. Vaikka tarinassa olisi kuinka epäuskottavia tilanteita tahansa, Volasen jokainen repliikki toimii erinomaisen herkästi. Juuri 1940-luvun lopun vuodet olivat Volaselle läpimurto elokuvanäyttelijänä: hän voitti parhaan naispääosanäyttelijän Jussi-patsaan kolmena vuonna peräkkäin, 1948, 1949 ja 1950. Muuten: Ekke Hämäläinen muisteli 1970-luvulla, että pyöräilykohtauksessa Volasta tuurasi Aira Samulin.

Taas tyttö kadoksissa! (1957)

Ohjaaja Ville Salminen kutsui vuonna 1957 valmistunutta teostaan Taas tyttö kadoksissa! ”hirvittäväksi elokuvaksi”. Salmisen mukaan elokuva oli ”mitä mauttomin juttu”. Muistikuva on helppo ymmärtää, sillä Fennada-Filmi oli tarttunut arkaluontoiseen aiheeseen, Kyllikki Saaren murhaan, joka tapahtui toukokuussa 1953, ja vaikka elokuvassa kadonnut tyttö onkin nimeltään Annikki Niemi, yhteys on ilmeinen. Epäilemättä Ville Salminen oli tästä itsekin hämmentynyt. Kyllikki Saaren tapaus herätti Suomessa valtavasti julkisuutta: siunaustilaisuuteen Isojoella osallistui yli 25000 henkeä, ja murhan selvittelyä seurattiin tarkoin. Monenlaisia spekulaatioita oli liikkeellä, ja ehkäpä Fennadan elokuvan kuvitteellisen Sivujoen pitäjän epäluulot kuvastavat sitä, millaisia tunteita murhenäytelmä herätti.

Taas tyttö kadoksissa! ei ehkä ole aivan niin ”hirvittävä” kuin Ville Salminen itse muisteli, mutta omituinen se on. Elokuva alkaa pitkällä kohtauksella nimismiehen (Heikki Savolainen) toimistossa, jonne pääkaupunkilehden, Totuuden Sarven, journalisti (Leo Jokela) saapuu räpsimään kuvia. Komediallinen sävy saa vielä railakkaampia piirteitä huoltamokohtauksessa korjaamon aputytön Mary Monosen (Leni Katajakoski) ympärille sukeutuu musiikkikohtaus kuin 30-luvun modernissa komediassa. Tuota pikaa elokuva kääntyykin trilleriksi, joka saa film noir -piireitä öisessä takaa-ajokohtauksessa. Annikki Niemi löytyy lopulta täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta rikoksen nimismies löytää, kun paikkakunnalta paljastuu salakuljetusvyyhti.

Epäilemättä Taas tyttö kadoksissa! kuvattiin pikavauhtia. Ainakin kuvaustyöt aloitettiin ennen lopullisen käsikirjoituksen valmistumista, mikä selittää sen, etteivät näyttelijät ole varmaankaan tienneet, mihin suuntaan tarina on kulkemassa. Pikaisesta valmistamisesta kielivät myös olosuhteet. Yleensä suomalaiset elokuvat kuvattiin kesällä, mutta tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat kevättalven sohjoisille keleille, siis olosuhteisiin, jotka ovat Suomessa tuikitavalliset, mutta valkokankaalla sitäkin harvinaisemmat.

Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950)

Juhlistimme juhannusta katsomalla kotimaisen klassikon, Ville Salmisen musiikkipitoisen komedian Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950). Olen aina ajatellut, että elokuvan alussa on ehkä liikaakin musiikkinumeroita, sillä juoni ei tahdo lähteä käyntiin. Saimaalla seilaavan Prinsessa Armadan kankea miehistö joutuu jopa tanssiesityksiin toinen toisensa perään, ennen kuin näkökulma siirtyy mustalaisleirille. Kipparikvartetti on lainannut äänensä Prinsessa Armadan miehistölle: Hannes Häyrinen kajauttelee Auvo Nuotion äänellä, mutta sopiihan se, ja Kalle Viherpuu mörisee Teijo Joutselan tahtiin. Hauska ristiriita on se, että Kauko Käyhkön ääntä kuullaan playback-kohtauksissa, mutta myöhemmin hän ilmaantuu myös valkokankaalle santarmipäällikön sivuroolissa. Musiikin painottamienn on tietysti selviö, sillä elokuva pohjautuu Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen balladiin ”Kaunis Veera”, jonka Jurva levytti 1942. Pekkarinen kirjoitti aiheesta vielä näytelmän pian sodan jälkeen. Se nähtiin Saimaan rannalla Lappeenrannassakin vuonna 1949.

Jos suomalaisesta elokuvasta etsitään peilailukohtauksia, silloin Kaunis Veera on ehdoton katsottava. Elokuvan alussa laivan kahvinkeittäjä Susanna (Tuija Halonen) valitaan Saimaan kauneimmaksi, ja hän saa palkinnoksi peilin. Eipä aikakaan, kun Susanna peilailee hytissään ja kahvinkeitto saa jäädä. Peiliä – ja ennen kaikkea peilailevaa naista – on länsimaisessa kulttuurissa käytetty turhamaisuuden symbolina. Susanna saa jäädä, ja Prinsessa Armadan kahvinkeittäjäksi pestataan vanhempiensa hoteista karannut romanityttö Veera (Assi Nortia). Kauniin Veeran etniset stereotypiat ovat rajuja, varsinkin viiksekkään Zingalin (Veikko Uusimäki) veren kiehunta jää mietityttämään. Toisaalta, Veeran ottovanhempina, Daariana ja Salomona, nähdään Elna Hellman ja Eero Roine, jotka ovat vastustamaton pari.

Tarinan tasolla Kaunis Veera seuraa Prinsessa Armadan matkaa puutavaralastissa Pietariin ja takaisin. Lopputuloksen perusteella on ilmeistä, että trafiikkia on enemmän Pietarista Suomen suuntaan. Kun tervahöyry lähtee paluumatkalle, masinistin tilalla on komea upseeri (Rolf Labbart), joka ei ole alistunut Venäjän armeijan kovaan kuriin ja joka Armadan miehistön harmiksi hurmaa Veeran. Eipä aikakaan, kun ruumasta löytyy toinen miespuolinen karkuri (Eino Kaipainen), joka lopulta paljastuu Veeran oikeaksi isäksi – mikä samalla osoittaa Veeran valkolaiseksi. Lopulta laivasta löytyy vielä kolmas pakolainen, ruhtinatar Tolka (Elsa Turakainen), jonka uskomaton hurmauskohtaus on elokuvan parasta antia. Elokuvan viime metreillä kansallispukuinen Susanna palaa nöyrtyneenä laivalle, jolloin tarinan tasapaino palautuu. Prinsessa Armada on kuin suomalaisen kulttuuri 1940- ja 1950-lukujen taitteessa: vieraat vaikutteet on torjuttu, ja tervahöyry jatkaa puksuttamistaan Saimaan aalloilla.