Kullanryöstäjät (1958)

Budd Boetticherin ohjaama Kullanryöstäjät (Westbound, 1958) valmistui osana Randolph Scottin tähdittämien westernien sarjaa, mutta tällä kertaa käsikirjoitusta ei saatu Burt Kennedyltä, eikä edes Charles Lang Jr:ltä. Berne Gilerin kynäilemä tarina alkaa sisällissodan rintamalinjalta ja siirtyy Julesberg-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa etelävaltioiden kätyrit yrittävät estää Kalifornian kultaa pääsemästä jenkkien käsiin, mutta kiinnostavasta alusta huolimatta lopputulos jää melko tavanomaiseksi. Randolph Scott esittää kapteeni John Hayesia, joka pukeutuu siviiliksi ja lähtee kultakuljetuksia valvomaan. Hahmo tuo mieleen aiemmat Boetticher-Scott-elokuvat, mutta nyt päähenkilö ei ole yhtä traumatisoitunut tai arvoituksellinen kuin aiemmissa elokuvissa. Kiinnostavuutta tuo kätensä sodassa menettänyt Rod Miller (Michael Dante), joka palaa Julesbergiin vaimonsa Jeanien (Karen Steele) luo, mutta kovin paljoa käsikirjoitus ei saa irti sivuhenkilöistä. Rajaseudun kostajan (Decision at Sundown, 1957) tapaan tärkeässä osassa nähdään Andrew Duggan, joka on tällä kertaa etelävaltioiden puolesta vehkeilevä Clay Putnam. Taistelu saa lopulta terrorisodan piirteitä, kun Putnamin apuri Mace (Michael Pate) alkaa surmata viattomia sivullisia. Tätä anarkiaa hän ei enää kestä, ja lopulta tavalliset etelävaltiolaisetkin lähtevät tukemaan jenkki-Hayesin taistelua.

Kuoleman asema (1960)

Budd Boetticherin ohjaama ja Burt Kennedyn käsikirjoittama Kuoleman asema (Comanche Station, 1960) alkaa tutuilla maisemilla: samassa kivikkoisessa kalifornialaisessa maastossa Randolp Scott on ratsastanut myös muissa Boetticher-westerneissä. Alku on jälleen kerran loistava, sanaakaan ei vaihdeta. Scottin esittämä Jefferson Cody ryhtyy käymään kauppaa intiaanien kanssa, levittää tavaransa, kunnes hänet ohjataan leiriin. Vasta nyt paljastuu, että Cody on yrittänyt pelastaa intiaanien vangiksi joutuneen Nancy Lowen (Nancy Gates). Codyn pyyteettömyys asettuu kyseenalaiseksi, kun vastaan tulee Ben Lane (Claude Akins), joka tietää Nancy Lowen aviomiehen luvanneen palkkion puolisonsa löytäjälle. Asetelmaa monimutkaistavat Lanen mukana seuraavat nuoret, Frank (Skip Homeier) ja Dobie (Richard Rust), jotka tuntuvat vain ajautuneen lainsuojattoman elämään. Muiden Boetticher/Kennedy-elokuvien tapaan Kuoleman asema hämärtää tietoisesti lännenelokuvien tavanomaisia mustavalkoisia asetelmia. Oikeastaan Frank ja Dobie osoittautuvat pohjimmiltaan sympaattisiksi, mutta samalla he ovat tarinan uhreja. Jos elokuvaa ajatellaan 1950-luvun nuorisokysymystä vasten, on tietysti ikävää, ettei uudella sukupolvella ole sijaa yksinäisyyden hallitsemassa Villissä Lännessä, mutta toisaalta elokuvassa nuoret eivät kuitenkaan ole uhka niin kuin niin monessa muussa aikakauden westernissä. Lopulta Kuoleman asemassa viehättää myös rakkauden teema. Jefferson Cody on menettänyt vaimonsa, ja hän ilmaisee yhä rakastavansa puolisoaan. Hän ei silti tunnu yhtä traumatisoituneelta kuin elokuvan Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959) Ben Brigade. Hän on pelastanut Nancyn rakkauden tunteen vuoksi, ja vaikka hän hetken epäröi, lopussa hän ymmärtää pyyteettömyyden merkityksen.

Rajaseudun kostaja (1957)

Kiirastorstaina pyhitimme lepopäivän aattoa katsomalla Budd Boetticherin lännenelokuvan Rajaseudun kostaja (Decision at Sundown, 1957). Boetticherin yhteistyö käsikirjoittaja Burt Kennedyn kanssa on arvostettua, mutta Rajaseudun kostajan teksti on Charles Lang Jr:n kynästä, samaan tapaan kuin vuotta myöhemmin valmistunut Hän ratsasti yksin (Buchanan Rides Alone). Jos Kennedyn westernit sijoittuvat erämaan yksinäisyyteen melkein eksistentialistissa mittasuhteissa, Langin käsikirjoitukset sijoittuvat kaupunkiin. Rajaseudun kostajan keskiössä on Sundown-niminen pikkukaupunki, jonka valtiaaksi on noussut Tate Kimbrough (John Carroll). Muiden Boetticher-westernien tapaan Rajaseudun kostaja alkaa napakasti: Bart Allison (Randolph Scott) pysäyttää postivaunut, ja vaikka katsoja odottaisi ryöstöä, Allison vain nousee vaunuista ja lähtee ystävänsä Samin (Noah Beery Jr.) mukaan. Kun kaverukset saapuvat Sundowniin, tarina tuntuu tutulta. Tate Kimbrough on menossa naimisiin Lucy Summertonin (Karen Steele) kanssa, kun kostaja – Bart Allison itse – asettuu esteeksi.

Sundownissa tapahtumat tuntuvat etenevän reaaliaikaisesti. Replikoinnissa vilahtaakin arvio siitä, että syntyvä selkkaus kestää ”tunnin”, mikä sopii hyvin yhteen elokuvan keston kanssa. Allison keskeyttää hääseremoniat mutta ei suorita kostoaan kirkon seinien sisällä: uhkauksen jälkeen hän vetäytyy läheiseen ruoka-aittaan odottamaan ratkaisua. Sundown osoittautuu tyypilliseksi Villin Lännen korruptoituneeksi kyläksi, jonka sheriffi Swede Hansen (Andrew Duggan) on vain isäntänsä kätyri. Tämä kaikki on lopulta arvattavaa eikä kovin yllätyksellistä. Silti Rajaseudun kostaja onnistuu hätkähdyttämään. Bart Allison on sisällissodan veteraani, jonka traumana on vaimon itsemurha. Syyllisenä hän pitää Tate Kimbrough'ta. Boetticher riisuu myös Kimbourgh'n stereotyyppisestä roolistaan näyttäessään hänet pelokkaana, kädet täristen, ennen viimeistä kohtaamista. Mustavalkoinen asetelma monimutkaistuu muutoinkin. Allisonin kuva menneestä on illuusio, kuten Sam hyvin tietää, ja kosto on oikeastaan vain Allisonin tapa torjua menneisyys. Viimeisessä kohtauksessa verikosto ei toteudu, sillä Allison ymmärtää, ettei hän voi päästä eroon traumastaan tappamisen kautta, ja Kimbrough, joka paljastuu säälittäväksi ihmispoloksi, saa lähteä kaupungista. Vielä säälittävämpi on Bart Allison, joka niin ikään lähtee. Jos elokuvan alussa Sam tuli noutamaan Bartia hevosen kanssa, nyt – Samin kuoltua – Bart on vielä yksinäisempi ja häipyy mukanaan hevonen, jolla ei enää ole ratsastajaa. Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952) Rajaseudun kostaja muistuttaa siinä mielessä, että voittaja on kaupunkiyhteisö, joka asettuu oikeudenmukaisuuden puolelle.

Lainsuojattoman jäljillä (1959)

Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959) on Budd Boetticherin ja Burt Kennedyn yhteistyön parhaita. Samalla se oli Boetticherin ensimmäinen CinemaScope-western. Elokuvan alkuperäisnimi kertoo päähenkilöstä, Ben Brigadesta (Randolph Scott), olennaisen: hän on yksin, yksinäinen. Voisi kuvitellä, että ahtaampi kuvakoko olisi tähän viestiin sopinut parhaiten, mutta itse asiassa laajakankaan tyhjä tila vain korostaa Brigaden yksinäisyyttä: aloituskuvassa kivisen maiseman keskellä ratsastava päähenkilö on kuin maiseman ornamentti, joka on tuomittu elämään yksin, erämaan keskellä. Ennen pitkää paljastuu myös syy yksinäisyyteen: vaikka Brigade on näennäisesti kyyninen palkkionmetsästäjä – ja hahmona epäilemättä vaikuttanut myöhempiin Sergio Leonen elokuviin – hänen toiminnallaan on motiivi. Boetticherin ja Kennedyn tyylille uskollisesti tämäkin elokuva alkaa keskeltä toimintaa: Brigade pidättää Billy John -nimisen (James Best) rikollisen, jonka pidätyksestä on luvattu palkkio. Billyn kaverit pääsevät karkuun, ja Brigade lähtee kuljettamaan vankiaan kohti Santa Cruzia. Myöhempiin Leone-elokuviin viittaa myös Billyn rikoskumppani Frank (Lee van Cleef), jonka kanssa Brigade ennen pitkää joutuu vastatusten.

Lainsuojattoman jäljillä viehättää ennen kaikkea siksi, ettei sen maailma ole niin mustavalkoinen kuin klassisessa lännenelokuvassa yleensä. Tarinaan punoutuu postivaunun asemanhoitajan leski Carrie (Karen Steele) sekä veijarimainen kaksikko Sam (Pernell Roberts) ja Whit (James Coburn debyyttiroolissaan). Myös Sam ja Whit ovat kiinnostuneita Billy Johnin pidättämisestä, sillä he haluaisivat armahduksen ja mahdollisuuden aloittaa elämänsä alusta, puhtaalta pöydältä. Lopulta paljastuukin, etteivät Ben Brigaden tavoitteet ole ristiriidassa Samin ja Whitin suunnitelmien kanssa.

Lainsuojattoman jäljillä on kostowestern, jossa päähenkilö onnistuu suunnitelmassaan. Silti loppu ei tuota minkäänlaista katharsista, päinvastoin. Kosto ei tuo sovitusta eikä poista traumaa. Lopussa Ben Brigade seisoo trauman syntysijoilla, hirsipuun äärellä. Hän sytyttää sen palamaan, mutta on vaikea uskoa, että hirsipuun poistuminen hävittäisi niitä ahdistavia kokemuksia, jotka siihen liittyvät. Harvassa lännenelokuvassa tullaan niin lähelle toisen maailmansodan jälkeistä muistamisen tuskaa: historian veriteot jäävät mieleen kuin tulenliekit elokuvan viimeisissä kuvissa.

Seitsemän miestä jäljellä (1956)

Seitsemän miestä jäljellä (Seven Men from Now, 1956) on Burt Kennedyn ja Budd Boetticherin yhteistyön keskeisiä hedelmiä. Päärooliin oli alunperin ajateltu John Waynea, mutta hän oli kiinni John Fordin Etsijöissä (The Searchers, 1956). Lopulta Waynen ja Robert Fellow'n Batjac Productions tuotti elokuvan, mutta päärooliin nousi Randolph Scott, jähmeä mutta sympaattinen näyttelijä, joka oli ehtinyt tehdä uran B-westernien tähtenä. Seitsemän miestä jäljellä kuvattiin Lone Pinen lähellä Kaliforniassa vuoden 1955 lopulla. Samat maisemat tulivat tutuiksi myöhemmissäkin Boetticher-westerneissä. Elokuvasta on ilmestynyt erinomainen dvd, jonka kommenttiraidalla Jim Kitses, Horizons West -kirjan kirjoittaja analysoi elokuvaa ja kertoo sen taustoista.

Seitsemän miestä jäljellä on taidokkaasti käsikirjoitettu. Se alkaa suoraan draaman keskeltä: Ben Stride (Randolph Scott) saapuu sateesta ja astuu luolaan, jossa kaksi miestä istuu nuotiolla. Vähitellen paljastuu, että Silver Springsissä on tapahtunut Wells Fargon ryöstö, ja seitsemän miestä on hajaantunut tahoilleen. Eipä aikaakaan, kun käy selväksi, että nuotion äärellä on kaksi karkulaista. Yllätyksellinen tarina päätyy vääjäämättömään välienselvittelyyn rosvokoplan viimeisen jäsenen Bill Mastersin (Lee Marvin) kanssa, mutta lopputuloksesta ei ole epäselvyyttä. Viimeinen kaksintaistelu on varmaankin tehnyt vaikutuksen myöhempiin italowesterin ohjaajiin. Boetticher ei edes näytä Striden asetta. Vain laukaus kuuluu. Kuvallinen tyyli on yhtä lakonista kuin Burt Kennedyn replikointi. Boetticherin ohjauksessa viehättää myös maiseman käyttö, tilan tuntu.

Pettämätön pistooli (1957)

Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957) on käsikirjoittaja Burt Kennedyn ja ohjaaja Budd Boetticherin yhteistyön parhaita hedelmiä. Dialogi on nasevaa ja tarina riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Päähenkilö Pat Brennan (Randolph Scott) on entinen karjanajaja, joka on hankkinut oman maatilkun. Hänen elämänsä ei vaikuta menestystarinalta, sillä siitoshärkää hankkiessaan hän menettää hevosensa ja joutuu palaamaan kotiin jalkaisin. Villi länsi näyttäytyy tässä elokuvassa yksinäisten miesten epätoivoisena vaelluksena. Pat on tilallaan yksin, ja alussa hän kulkee postivaunujen levähdyspaikalle, jossa elävät vain isä ja poika. Äitiä ei enää ole. Hevosensa menettänyt Pat poimitaan vaunuihin, eikä aikaakaan kun paremmasta elämästä unelmoineet isä ja poika ovat vainaana. Tarinan ainoa aviopari matkustaa vaunujen kyydissä häämatkalleen, mutta tämäkin liitto on joko huijausta tai epätoivoista yksinäisyyden pakenemista. Ilmeinen huijarityyppi Willard Mims (John Hubbard) on kosinut rikkaan kaivosomistajan tytärtä Dorettaa (Maureen O'Sullivan) ja saanut myöntävän vastauksen.

Postivaunut joutuvat rosvokoplan kynsiin, ja selviytymisdraama alkaa. Rosvokolmikkoa johtaa vanhempi mies Frank Usher (Richard Boone), joka tuntee hengenheimolaisuutta maapalstan hankkineeseen Pat Brennaniin. Usher unelmoi: ”I'm gonna have me a place someday. I thought about it, I thought about it a lot. A man should have somethin' of his own, somethin' to belong to, to be proud of.” Patilla on epäilemättä sama haave.

Usherin apurina on kaksi nuorukaista, Chink (Henry Silva) ja Billy Jack (Skip Homeier), joiden karikatyyrinomainen kuva muistuttaa 1950-luvun nuoriso-ongelmasta. Hermoherkkiä nuoria aikakauden westerneissä riittää. Pat ja Frank ovat väistyvän sukupuolen edustajia, joita sitoo mystinen yhteys. Ohut säie ei tosin pitkälle johda, sillä lopussa kaikki elokuvan henkilöt makaavat ruumiina, paitsi Pat ja Doretta. Näin armotonta tarinnaa näkee harvoin: kaikki katsojalle esitellyt henkilöt päättävät päivänsä, paitsi sankaripari, joka lopussa poistuu kohti kaukaisuutta. Epäilemättä tätä tylyä, maskuliinista maailmaa voi kritisoida, mutta samalla ei voi olla ihailematta Pettämättömän pistoolin selkeää tarinankerrontaa.

Erämaalinnakkeen petturi (1953)

Budd Boetticherin lännenelokuvista on jostakin syystä aina jäänyt näkemättä vuonna 1953 valmistunut Erämaalinnakkeen petturi (The Man from the Alamo). Elokuva sijoittuu vuoteen 1836. Meksikon armeijan komentaja Antonio López de Santa Anna on edennyt joukkoineen San Antonioon, ja pieni joukko Texasin puolustajia on vetäytynyt lähetysasemalle Alamoon, muun muassa Jim Bowie ja Davy Crockett. Meksikolaiset joukot löivat lähestyaseman puolustajat 13 päivää kestäneessä taistelussa. Seuraava yhteenotto koitti San Jacintossa, jossa Sam Houstonin johtamat joukot voittivat ja itsenäinen Texas syntyi. Alamon ja San Jacinton tapahtumien väliin Boetticherin tiivis western sijoittuu. Alamon piirityksen alkaessa sotilaat arpovat, kuka murtautuu ulos ja lähtee puolustamaan perheitä. John Stroud (Glenn Ford) ”voittaa”, mutta kaikki alkavat pitää häntä petturina, koska hän ei saanut surmaansa Alamon marttyyrien joukossa. Alamossa meksikolaiset jäävät identifioimattomiksi vihollisiksi, mutta kotirintamalla Stourd ottaa huostaansa orvoksi jääneet meksikolaispojan. Samalla hän joutuu niin paikallisen yhteisön kuin Texasin armeijankin hylkäämäksi. Yhdessä käsikirjoittajien, Steve Fisherin ja D.D. Beauchampin, kanssa Boetticher saa paljon irti asetelmasta, ja Glenn Ford tekee yhden parhaista westernrooleistaan vähäpuheisena, väärinymmärrettynä mutta oikeudentuntoisena päähenkilönä. 1950-luvun lännenelokuvissa kostoaihe oli tavallinen, ja tässäkin Stroud lopulta ajaa takaa perheensa surmaajia, mutta henkilökohtaisen koston teema jää sivuun, kun huomio kiinnittyy monimutkaisempiin kysymyksiin. Kun elokuvan lopussa kuljetetaan Franklinin kaupungin siviilejä turvaan, pelkuria kritisoineet sotilaat joutuvat itse pohtimaan käskyjen tottelemisen ja omien eettisten ratkaisujen suhdetta.

Hän ratsasti yksin (1958)

Hän ratsasti yksin (Buchanan Rides Alone, 1958) on Budd Boetticherin napakoiden westernien parhaita, Charles Langin käsikirjoittama ja Randolph Scottin tuottama tiivis kokonaisuus, joka muistuttaa seuraavalla vuosikymmenellä suosituksi tulleita spagettiwesternejä. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle, kaupunkiin, joka sisäänpäinlämpiävyydessään on kuin Yhdysvaltain poliittisen elämän karikatyyri. Agryn klaanin hallitsemassa pikkukaupungissa kalpeanaamojen vastavoimana ovat meksikolaiset, joiden puolelle paikkakunnalle tuleva Tom Buchanan (Randolph Scott) väistämättä ajautuu. Pitkän tauon jälkeen elokuvaa on hauska katsoa, ja aloitus (”A ten-dollar town...”) toimii. Nyt huomio kiinnittyy Lucien Ballardin kuvaukseen, jonka väriskaala tuo mieleen Remingtonin maalaukset. Ei ihme, että Amos Agryn (Peter Whitney) hotellin aula on täynnä Frederic Remingtonin maalausten jäljennöksiä. Muistaakseni kaikissa Boetticherin westerneissä interiöörejä ei ole lainkaan, ja tässä hotellin aula toimii suorana vihjeenä siitä, millaista kuvallista inspiraatiota tekijöillä on ollut.