Hiihtopartio (1940)

YLE Teema esitti joulukuussa Lew Landersin ohjaaman ja Paul Hustonin käsikirjoittaman sotaelokuvan Hiihtopartio (Ski Patrol, 1940), joka keräilijä Jarmo Raition ansiosta nousi päivänvaloon yli seitsemän vuosikymmenen jälkeen. Elokuva esitettiin Ruotsissa vuonna 1940 nimellä Jägarpatrullen, mutta Suomeen tämä Universalin tuotanto ei saapunut. Suomen ensi-ilta oli vasta vuonna 2011 elokuvateatteri Orionissa. Hiihtopartio kytkeytyy siihen kansainväliseen mediahuomioon, jota talvisota herätti. Paavo Nurmi ja Taisto Mäki lähtivät tammikuussa 1940 Yhdysvaltoihin ”juoksemaan Suomelle myötätuntoa ja rahaa”. Saikohan Hiihtopartio alkunsa siitä julkisuudesta, jota Nurmi ja Mäki onnistuivat kokoamaan, varsinkin kun elokuvan keskeisiin hahmoihin kuuluu Paavo Luuki -niminen henkilö?

Pienen Suomen taistelu ylivoimaista vihollista vastaan herätti paljon huomiota lehdistössä, ja se sai aikaan muitakin kulttuurintuotteita kuin Lew Landersin Hiihtopartion. Kirjailija ja urheilutoimittaja Paul Gallico oli suuri Paavo Nurmi -fani ja kirjoitti talvisodan innoittamana novellin ”Stop Watch”, jossa yhdysvaltalainen toimittaja kohtaa pikajuoksijan talvisodan jäätävässä helvetissä. Kymmeniä nuorten romaaneja kynäillyt Roy J. Snell puolestaan julkaisi vuonna 1940 poikakirjan The Ski Patrol, jolla ei nimestään huolimatta ole yhteyttä Universalin tuottamaan elokuvaan. Snellin romaanissa joukko amerikkalaisia nuoria on hiihtoretkellä Suomessa mutta päätyykin metsästämään karhuja ja natseja... Innostuin tilaamaan kirjan antikvariaatista, mutta se ei ole vielä saapunut. Kiinnostavaa nähdä, minkälainen kuva talvisodasta siinä rakentuu.

Hiihtopartio alkaa vuoden 1936 talviolympialaisista, jotka todellisuudessa käytiin Garmisch-Partenkirchenissä. Oli yleisesti tiedossa, että suomalaiset ovat talviurheilukansaa. Johdanto-osuus onkin Hiihtopartion paras jakso: katsoja tutustuu suomalaiseen mäkihyppääjään Paavo Luukiin (Edward Norris) ja hiihtäjä Viktor Ryderiin (Philip Dorn). Viktor kisailee 18 kilometrin hiihdossa neuvostoliittolaista Ivan Dubrovskia (Reed Hadley) ja yhdysvaltalaista Dick Reynoldsia (John Arledge) vastaan. Viktor pelastaa Ivanin rotkosta ja antaa naapurimaan edustajalle mahdollisuuden voittaa kultamitalin. Dick puolestaan lausuu kauniita sanoja olympia-aatteesta ja kansojen veljeydestä. Eipä aikaakaan, kun kaikki muuttuu, sota puhkeaa, Dick saapuu vapaaehtoiseksi talvisotaan ja Ivankin saa lopulta maksaa velkansa Viktorille.

Näyttää selvältä, että Hiihtopartion idea syntyi kevättalvella 1940 ja elokuva pyrittiin saamaan nopeasti valmiiksi. Ensi-ilta koitti toukokuussa, jolloin talvisota oli jo ehtinyt päättyä. Henkilöiden nimet on aivan kuin revitty tietosanakirjasta, sillä tarinassa seikkailee tuttuja nimiä, Engel, Simberg, Vallgren, Gallen... Suomalaisesta metsämökistä löytyy niin olympiamitalisti kuin nobelistikin. New Yorkissa Hiihtopartio esitettiin elokuvateatteri Rialtossa 20.5.1940, ja seuraavana päivänä New York Timesin kriitikko totesi, että teos on todellakin ”studio-made rush job”. Kriitikko kiinnitti huomiota myös siihen, että elokuva on toisinto Karl Hartlin ja Luis Trenkerin elokuvasta Tuomittu pataljoona (Berge in Flammen, 1931), jossa itävaltalaiset joukot taistelevat Alpeilla italialaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Hartlin ja Trenkerin elokuva löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta ja, toden totta, paljon on kopioitu suoraan, muun muassa joukkojen sotaanlähtö kansan hurratessa. Ehkäpä itävaltalainen lähtökohta selittää sitä, miksi Hiihtopartion Suomi muistuttaa alppimaata ja miksi – kanteleen soitosta huolimatta – elokuvan kansa on etnografinen risteytymä suomalaisista ja itävaltalaisista. Jo New York Timesin kriitikko kiteytti vaikutelman, jonka varmasti moni katsoja jakoi vuonna 1940: ”The heroic defense of the Finns certainly deserves a better cinema memorial than this.”

Kalifornian keisari (1936)

Der Kaiser von Kalifornien (1936) tunnetaan saksalaisen lännenelokuvan pioneerityönä. Se ei aikanaan saanut Suomen ensi-iltaa, mutta nimen voisi kääntää Kalifornian keisariksi. Olen aiemmin nähnyt Luis Trenkerin (1892–1990) elokuvista vain Tuhlaajapojan (Der verlorene Sohn, 1934) ja Condottierin (1937). Jälkimmäinen nähtiin tuoreeltaan myös Suomessa nimellä Vapauden ja isänmaan puolesta. Trenker oli erikoinen persoonallisuus, vuorikiipeilijä, näyttelijä, ohjaaja ja kirjailija. Vuorien läsnäolo ja kotiseutu, Heimat, olivat Trenkerille tärkeitä. Tuhlaajapojasta on jäänyt mieleen alkuosan tukkilaishenkisyys ja sen vastakohtana Yhdysvaltoihin muuttaneen päähenkilön kurjuus New Yorkin kaduilla. Tyylillisesti robusti elokuva liikkui Heimatfilmin tunnelmista melkein neorealistisen tuntuisiin kuviin – vaikka elokuva olikin tehty jo vuonna 1934.

Myös Kalifornian keisari on tyylillisesti muuntuva, särmikäs. Alkujakso Saksassa tuntuu erinäköiseltä kuin loppuosa Yhdysvalloissa. Kalifornian keisari on lähtökohdiltaan biografinen: se kuvaa saksalaisen Johann August Sutterin (1803–1880) elämää. Alku tapahtuu Napoleonin alistamassa Saksassa, jossa kirjanpainaja Sutter tuottaa vallankumouksellisia pienpainatteita ja joutuu pakenemaan. Korkeat paikat ovat Trenkerille tärkeitä: epätoivoissaan Sutter juoksee goottilaisen katedraalin torniin ja on jo hyppäämässä alas, kunnes Jumala tai enkeli, riippuu tulkinnasta, näyttää maailman rikkauden. Montaasijakso on hengästyttävä, ja avautuva maailma on nimenomaan Yhdysvallat, sen mittaamattomat preeriat, valtameret ja vuoristot. Trenker esittää itse Sutterin roolin, affektiivisesti. Alkaa vaellus uuteen maailmaan, Sutter saa Kalifornian kuvernööriltä laajat alueet ja rikastuu, mutta kultaryntäys tuo odottamattomia intohimoja. Lopulta perhekin saapuu Kaliforniaan, mutta tyrmäävässä kohtauksessa molemmat Sutterin pojat saavat surmansa. Vaikuttava on kohtaus, jossa ruumiit tuodaa sisään Suttereiden kotiin. Avautuva ovi levittää valon huoneeseen, ja pitkät varjot seuraavat kantajia.

Kalifornian keisari on arvoituksellinen elokuva. Olisi kiinnostavaa tietää, miten saksalaiset kriitikot tähän suhtautuivat vuonna 1936 ja miten he lännenelokuvaa tulkitsivat? Nyt katsoja kuulee vähän väliä kansallissosialistisen Saksan kajastuksia esimerkiksi kohtauksessa, jossa Sutter vaatii maata ja karjuu: ”Wir brauchen Land!” Myös elokuvan sankaruus on poikkeuksellisen voimakkaasti rakennettua, patsasmaista. Kalifornian keisari on sijoitettu odottamattomasti Yhdysvaltoihin, mutta tilallisuuden jano saa saksalaisen kaiun. Toisaalta elokuvan lopussa enkelihahmo palaa ja näyttää tulevaisuuden maailman, suurenmoiset kaupungit, modernisaation hedelmät, nykyajan – ja samaan aikaan katsoja näkee nimenomaan oman aikansa Yhdysvallat. Oma kiinnostava piirteensä on suhde intiaaneihin: alkuperäisiin amerikkalaisiin suhtaudutaan tässä myönteisemmin kuin saman ajan amerikkalaisissa elokuvissa. Olisiko tämä Karl Mayn romaanien perintöä? Erikoisia ovat myös Sutterin visiot viljavasta Kaliforniasta. Kuvat tuovat mieleen Alexander Dovženkon Maan (Zemlja, 1930), jossa viljapellot lainehtivat.