Valkoinen rapsodia (1934)

Busby Berkeleyn ohjaama backstage-musikaali Valkoinen rapsodia (The Gold Diggers of 1935, 1934) oli kolmas lenkki Warnerin Gold Diggers -sarjassa. Talouslaman kurimuksessa rahan fantasiat menestyivät, ja Warner jatkoi hyväksi havaitulla linjalla. Tällä kertaa ohjaimiin pääsi Busby Berkeley, joka oli tullut tunnetuksi sensaatiomaisista koreografioistaan. Valkoinen rapsodia oli Berkeleyn ensimmäinen kokonaan ohjaama näytelmäelokuva, sillä aiemmissa produktioissa hän oli ottanut vastuun vain musiikkinumeroista.

Valkoinen rapsodia alkaa luksushotellissa nimeltä Wentworth Plaza, joka sijaitsee Waxapahachie-järven rannalla. Vauhdikas alku toimii erinomaisesti. Hotellia laitetaan kuntoon tanssillisen täsmällisesti, ja pienet kekseliäät yksityiskohdat tukevat toisiaan. Erityisen herkullinen on hotellin työnjohdon kuvaus. Joka portaalla vakuutetaan alaisille, etteivät he saa palkkaa siksi, että juomarahoja valuu rikkailta asikkailta niin vuolaasti. Tarinan keskiössä on upporikas rouva Prentiss (Alice Brady), joka on myös äärimmäisen saita. Rouvan tytär Ann (Gloria Stuart) ja poika Humbolt (Frank McHugh) elävät niukkuudessa äitinsä alaisuudessa. Annin sulhanen on miljonääri T. Mosley Thorpe (Hugh Herbert), joka mielummin keskittyy kirjoittamaan kirjaa nuuskasta kuin seurustelemaan. Niinpä rouva Prentiss lopulta suostuu päästämään tyttärensä irti. Hän palkkaa hotellissa työskentelevän lääketieteen opiskelijan Dick Curtisin (Dick Powell) tyttärensä partneriksi, kohtalokkain seurauksin.

Backstage-musikaaliksi Valkoinen rapsodia kääntyy, kun hotellissa toteutetaan vuosittainen hyväntekeväisyysrevyy. Virkaheittoimpressaario Nicoleff (Adolphe Menjou), venäläisemigrantin karikatyyri, saa tehtäväkseen näyttämöteoksen toteutuksen. Paradoksaalisessa loppukohtauksessa amatöörimäinen show muuttuu surrealistiseksi, näyttämötilan tuolle puolen venyväksi koreografiseksi spektaakkeliksi, jonka helmenä on laulu ”Lullaby of Broadway”. Berkeleyn visiot ovat uskomattomia. Erityisen työläs oli numero ”The Words Are In My Heart”: 56 valkoista flyygeliä rahdattiin studioon, ja mustiin pukeutunet avustajat siirtelivät niitä huomaamattomasti, jotta flyygeleiden koreografia saatiin toteutettua.

42. katu (1933)

Lloyd Baconin ohjaama 42. katu (42nd Street, 1933) sai Suomen ensi-iltansa nimellä 42:nen katu tuoreeltaan syyskuussa 1933. Televisiossa backstage-musikaalin klassikko on nähty säännöllisesti kymmenen vuoden välein 1970-luvulta alkaen. Äänielokuvan läpimurto 20- ja 30-lukujen taitteessa muokkasi elokuvatuotannon lajityyppejä, ja musikaali oli teknologisen muutoksen menestysartikkeleita. Samalla elokuva välineenä kiinnittyi uusin tavoin niin musikaaliteatteriin kuin iskelmämusiikkiinkin. Säveltäjä Harry Warrenin ja sanoittaja Al Dubinin kädenjälki kulkee elokuvan läpi, ja varsinkin nimikkokappale ”Forty-Second Street” soi taustalla säännöllisin väliajoin. Monien backstage-musikaalien tapaan 42. katu kuvaa show'n valmistelutyötä ja huipentuu esitykseen, joka on tietenkin menestys. Tällä kertaa keskiössä on menestynyt Broadway-ohjaaja Julian Marsh (Warner Baxter), joka heikosta terveydestään huolimatta päättää ryhtyä vielä kerran koitokseen. Baxterin ohella elokuvan tähtikaartiin kuuluvat Bebe Daniels, Ruby Keeler, Una Merkel, Dick Powell ja Ginger Rogers.

42. katu on kuuluisa ennen kaikkea koreografi Busby Berkeleyn abstrakteista, hämmentävistäkin ideoista. Siegfried Kracauer viittasi kirjoituksessaan Das Ornament der Masse (1927) tanssityttöihin modernin kulttuurin oireena, jossa yksilö muuttuu suuren koneiston yksityiskohdaksi. Näin käy väistämättä myös Berkeleyn koreografioissa, ja muistaakseni Andrew Bergman viittaakin Kracaueriin kirjassa We're in the Money: Depression America and Its Films (1971). Toisaalta yksilöllisyyden katoaminen liittyy ehkä joihinkin koreografian visuaalisiin ideoihin mutta lopulta vain osaan niistä. Kokonaisuutena 42. katu on oikeastaan hyvin yksilöllisyyttä rakentava ja korostava, sillä Julian Marshin show mahdollistaa Peggyn (Ruby Keeler) tähteyden syntymän. Kiinnostavaa on myös se tapa, jolla backstage-musikaali irtoaa ”stagesta”, ja lopun näyttämöteoksesta tulee elokuvallinen, imaginaarinen kokonaisuus.