31. elokuuta 2013

Muukalainen lähestyy (1967)

Tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja Burt Kennedy (1922–2001) muistetaan varmaankin parhaiten hänen Budd Boetticherille kirjoittamistaan käsikirjoituksista, ja sellaisista elokuvista kuin Seitsemän miestä jäljellä (Seven Men from Now, 1956), Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957), Hän ratsasti yksin (Buchanan Rides Alone, 1958), Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959) ja Kuoleman asema (Comanche Station, 1960). Tämän jälkeen Kennedy kunnostautui myös ohjaajana, ja napakan replikoinnin rinnalle alkoi vähitellen nousta entistä komediallisempia aineksia. Ohjaajan uran alkutaipaleen parhaisiin kuuluu vuonna 1967 valmistunut Muukalainen lähestyy (Welcome to Hard Times), jossa spagettiwesterin vaikutus on kouriintuntuva. Kiinnostavaa on myös Henry Fondan päärooli, vain hieman ennen Sergio Leonen Huuliharppukostajaa (Once Upon a Time in the West, 1968). Muukalainen lähestyy alkaa lähes eksistentialistisissa tunnelmissa, kun pientä Hard Timesin kaupunkia terrorisoi tuntematon muukalainen (Aldo Ray), eikä paikkakunnan pormestari ja lainvartija Will Blue (Henry Fonda) pysty kuin vetäytymään taka-alalle. Kuoleva kaupunki on kuin länsimaiden kriisin mikrokosmos: usko avoimen preerian rajattomiin mahdollisuuksiin on kaukana takana. Erinomainen on kohtaus, jossa rähjäiseen pukuun sonnustautunut virkamies saapuu keräämään tietoja valtakunnan rekisterejä varten. Kaupunkeja syntyy kuin sieniä sateella, edistyksen illuusion vallassa, mutta yksi toisensa jälkeen ne autioituvat.

Welcome to Hard Times perustuu E. L. Doctorowin vuonna 1960 julkaisemaan esikoisromaaniin. Kennedyn elokuvatulkinta alkaa vahvasti, mutta puolivälin jällkeen ote mystisesti hiipuu. Samalla vertauskuvallinen tyyli muuttuu psykologisoivaksi, eikä loppuratkaisu oikein vakuuta. Onnistuneita kohtauksia elokuvassa on silti: mieleen jää joulun vietto, jota katsoessa havahtuu tosiasiaan, etteivät lännenelokuvissa joululaulut useinkaan raikaa.


25. elokuuta 2013

Kuoleman pataljoona (1935)

Ohjaaja Julien Duvivier ja käsikirjoittaja Charles Spaak yhdistivät vuonna 1935 voimansa Pierre Mac Orlanin (oik. Pierre Dumarchey) romaaniin perustuvassa elokuvassa Kuoleman pataljoona (La Bandera). Teos oli merkityksellinen niin Duvivierin oman uran kuin pääroolissa nähtävän Jean Gabinin tähteydenkin kannalta. Duvivier ja Gabin oli edellisenä vuonna tehneet yhdessä Kanadaan sijoittuvan elokuvan Suurten aavikkojen kansa (Marie Chapdelaine, 1934), joka odottaa vielä katsomista. Kuoleman pataljoonan tekijäryhmä on kiinnostava: Mac Orlanin romaaniin perustui sittemmin Marcel Carnén Sumujen laituri (Le Quai des brumes, 1938), ja Charles Spaak puolestaan teki yhteistyötä 30-luvulla mm. Jacques Feyderin, Jean Grémillonin ja Jean Renoir'n kanssa. Jos Spaakin käsikirjoittama, Grémillonin Naistenhurmaaja ((Gueule d’amour, 1937) päättyy päähenkilön poistumiseen kohti Afrikkaa, ja samana vuonna valmistunut Duvivierin Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937) kuvaa Casbahin uumeniin piiloutunutta rikollista, Kuoleman pataljoona on kuin Afrikka-suhteen puuttuva rengas. Kaikissa kolmessa elokuvassa päähenkilönä on Gabin. Nyt hän on Pierre Gilieth, joka elokuvan alussa tekee murhan ja pakenee Espanjan kautta Pohjois-Afrikkaan. Rikos on kuvattu nopeasti mutta vaikuttavasti: päihtynyt pariskunta kävelee Pariisin öisillä kujilla, kunnes vastaan ryntää tuntematon mies. Murhasta ei koskaan saada tietää muuta kuin tosiasia, että se on tapahtunut. Veriset jäljet jäävät öisen kulkijan vaatteisiin odottamattoman kohtaamisen tuloksena.

Pariisista Kuoleman pataljoona siirtyy Barcelonaan. Erityisen rohkea ja hämmästyttävä on kohtaus paikallisessa transvestiittikapakassa, jossa alaston tanssija pyörii pöytien välissä ja suurin osa naisista on miehiä. Tätä kohtausta tuskin nähtiin Suomen ensi-iilassa lokakuussa 1936. Pierre näkee ilmoituksen Espanjan muukalaislegioonasta ja pestautuu mukaan. Loppuelokuva sijoittuu Espanjan Marokkoon, jossa Pierre tutustuu berberitanssija Rabatiin (Annabella). Toinen hämmästyttävä kohtaus liittyy Pierren ja Rabatin suhteen ruumiillisuuteen. Molemmat tatuoivat rakastettunsa nimen kehoonsa, mitä ei 30-luvun elokuvissa useinkaan tapaa.

Kuoleman pataljoonan yllä leijuu kiehtova, eksistentialistinen tunnelma. Rabat on pakolainen, joka haluaisi palata takaisin kansansa luokse. Pariisin poliisin lonkerot ulottuvat Espanjan Marokkoon asti, mutta rangaistavaksi Pierre ei koskaan päädy, eikä katsojalle koskaan selviä, mikä on se rikos, johon alussa viitataan. Pierre jää häilymään Afrikan ja Euroopan välillä, kodittomaksi. Duvivier kuvaa lopussa pitkään taistelussa surmansa saaneita muukalaislegionaalaisia, joille varmaankaan kenellekään ei ole paikkaa maan päällä. Kiinnostavuutta lisää se, että Kuoleman pataljoona valmistui vain vähän ennen Espanjan sisällissotaa. Aavistuksenomaisesti on läsnä myös siirtomaavallan romahdus, vaikkakin suurin osa kuvauksista tehtiin Välimeren tällä puolen.


24. elokuuta 2013

Naiset, jotka minulle annoit (1962)

Katsoin sivusilmällä Aarne Tarkaksen käsikirjoittaman ja ohjaaman melodraaman Naiset, jotka minulle annoit (1962). Vähän toispuoleisesti elokuva taisi valmistuakin, sillä Tarkas teki samaan aikaan parhaimpiinsa kuuluvaa rikosdraamaa Hän varasti elämän (1962). Nimensä puolesta Tarkaksen elokuva muistuttaa Hjalmr V. Pohjanheimon ja Lyyra Filmin tuottamaa lyhytelokuvaa Nainen, jonkas minulle annoit (1914), mutta muuta yhteyttä teoksilla ei ole kuin että molemmat käsittelevät uskottomuutta ja että elokuvien nimet asemoivat keskiöön miehen näkökulman. Kun Lyyran komedia oli lapsille sallittu, Tarkaksen melodraama oli kielletty alle 15-vuotiailta, mikä on tietysti yllättävää, sillä Tarkaksen nimi yhdistetään yleensä leppoisiin koko perheen komedioihin.

Aloituskohtauksessa tutustutaan kaupunkilaisperheeseen, jossa puolisoiden keskinäinen luottamus on kokonaan kadonnut. Asetelmasta voisi hyvin lähteä liikkeelle kaupungistumisen tai lähiöistymisen problematiikkaa käsittelevä teos. Suunta kuitenkin muuttuu, kun katsojalle selviää, että Erkki Sora (Stig Fransman) on näyttelijä, jonka puoliso Laura ent. Luotola (Rauha Rentola) on luopunut urastaan perheensä hyväksi. Samaan aikaan Erkillä on suhde nuoreen Kati Korpeen (Elina Salo). Tarkas ja kuvaaja Esko Nevalainen tavoittelevat paikoitellen noir-henkistä melodraamaa vastavaloilla ja sälekaihtimien varjoilla, mutta lopputulos jää puolittaiseksi. Kiinnostava Naiset, jotka minulle annoit on siksi, että se käsittelee teatterimaailmaa, ja elokuvassa nähdään paljon näyttämökohtauksia, erityisesti Emmerich Kálmánin Mustalaisruhtinattaresta. Erkki ja Kati pääsevät myös televisioon, joka Suomessa otti parhaillaan ensiaskeleitaan. Elokuva-alakin saa osansa, sillä Åke Lindman nähdään koekuvausten ohjaajana. Toivo Mäkelä puolestaan esittää teatterinjohtaja Leo Luotolaa, vaikka katsojalle Toivo on tietysti aina Toivo.



23. elokuuta 2013

Pinsiön parooni (1962)

Edvin Laine ohjasi Suomen Filmiteollisuudelle vuonna 1962 Pinsiön paroonin, joka perustui Leena Härmän kaksi vuotta aiemmin valmistuneeseen menestyskomediaan. Härmä oli kuvannut Virtasissa ja Lahtisissa keskiluokkaista elämää, mutta nyt ytimessä oli työläisyhteisö, joka elää modernisaation kourissa. Pinsiön paroonin voimahahmo on Eero Roine (1904–1966), jonka ura alkoi Turun työväen teatterissa, mutta 30-luvulta lähtien hän vaikutti Tampereen työväen teatterissa ja oli sen kantavia voimia. Roine esittää Taavetti Nurmea, joka siirtyy kaupunkiin sukulaisiaan katsomaan. Pojan Heikki Nurmen (Eino Kaipainen) perhe on rakentamassa omaa kotia, mutta kun aravalaina jää saamatta, unelma on vaarassa kariutua. Samaan aikaan Taavetin kotikunta haluaa ostaa maalle jääneen isoisän tilukset, ja sovinnollisena lopetuksena Taavetin rahojen avulla työläisperheen sosiaalinen nousu mahdollistuu.

Eero Roine on Taavettina vastustamaton, ja Pinsiön parooni elää muutoinkin erinomaisista näyttelijäsuorituksista. Mieleen jäävät erityisesti Elsa Turakaisen esittämä Holopaiska ja Elna Hellmanin Moisioska. Epäilemättä Edvin Laine on ohjaajana ollut elementissään tällaisen näyttelijäkaartin kanssa: hänen vahvuutensa on aina henkilöohjauksessa. Varsinaisia kuvallisia juhlahetkiä Pinsiön paroonissa ei sitten olekaan. Leena Härmän näytelmä ja Edvin Laineen ohjaus voidaan asettaa laajempaan toisen maailmansodan jälkeisen modernisaation kommentoinnin perinteeseen. Sen asetelma tuo vahvasti mieleen René Clairin viimeisiin elokuviin kuuluneen komedian Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961), joka nähtiin Helsingin Maximissa maaliskuussa 1962 ja jonka keskushahmona oli Bourvilin näyttelemä maalaismies. Pinsiön parooni nähtiin kuukautta myöhemmin, ja se oli astetta positiivisempi modernisaation kuvaus. Elokuva päättyy tilanteeseen, jossa Taavetti muuttaa kaupunkiin poikansa perheeseen, eikä maaltamuutto näytä särkevän yhteisöllisyyttä. Televisiokin on jo tullut, mutta vain orastavana tulevaisuuden kajastuksena. René Clairin elokuvassa mediamaailma on peruuttamattomasti muuttunut.


20. elokuuta 2013

Cimarron (1960)

Edna Ferberin romaaniin perustuva Cimarron (1960) oli aiheen toinen filmatisointi. Ensimmäinen syntyi jo vuonna 1931, kaksi vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen. Ferberin kynästä syntyivät niin ikään romaanit Teatterilaiva (Show Boat, 1926) ja Jättiläinen (The Giant, 1952), jotka molemmat tunnetaan myös elokuvaversioina. Tunnustan, ettei Cimarronia katsoessa Ferberin tuotanto ollut muistissa, mutta loppua kohden elokuva alkoi eeppisyydessään ja saagamaisuudessaan muistuttaa Jättiläistä, niin että piti tarkistaa krediittitiedot. Yhtäläisyyksiin voi vaikuttaa sekin, että kun MGM:n Cimarron valmistui George Stevensin Jättiläisen ensi-illasta oli neljä vuotta. MGM halusi varmasti hyötyä Warnerin menestyksestä.

Cimarron valmistui epäonnisissa merkeissä. Ohjaaja Anthony Mann ei saanut projektia luistamaan, ja MGM erotti hänet ennen kuvausten päättymistä. Hankkeen saattoi loppuun Charles Walters. Nyt katsottuna Cimarronista puuttuukin kaikki se, joka tekee Mannin 50-luvun westerneistä niin loistavia. Leikkausrytmistä ja luovasta tilankäytöstä ei ole tietoakaan. Oikeastaan Cimarronissa hämmästyttää se, ettei se enemmän hyödynnä maisemaa vaan joukossa on paljon studiolavasteissa tehtyjä täytekuvia.

Tarinan taustana on 1880-luvulla tapahtunut Oklahoma Land Rush, josta elokuva etenee ensimmäiseen maailmansotaan asti. Ytimessä on perheen kehitysdraama: alussa Sabra (Maria Schell) menee avioon Yancey Cravatin (Glenn Ford) kanssa. Lopussa Sabra menettää sekä miehensä että poikansa ja omistautuu lehtibisneksen rakentamiseen. Cimarron on yhdistelmä perhemelodraamaa, westerniä ja sukudraamaa, ja siinä on viittauksia niin 50-luvun nuoriso-ongelmaan kuin alkuperäisten amerikkalaisten muuttuvaan asemaankin.


9. elokuuta 2013

Mies ja hänen varjonsa (1938)

Jean Grémillon -katselmuksemme on jäänyt kiikastamaan siitä, että vuosien 1937–44 vahvasta viisikosta Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937), Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938), Myrskyöitä (Remorques, 1941), Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944) yksi, Mies ja hänen varjonsa, on ollut äärimmäisen vaikea hankkia. Nyt se vihdoin onnistui. On oikeastaan hämmästyttävää, ettei tätä loistavaa poeettisen realismin pioneerityötä ole saatavilla dvd:nä tai blurayna. Vanha video onneksi löytyi netistä. Julisteessa, ja videon kannessa, komeilee elokuvan ehdoton tähti näyttelijä Raimu, oikealta nimeltään Jules Auguste Muraire (1883–1946). Raimun suoritus on vaikuttava, lempeä sekatavaraliikkeen omistaja, joka on elokuvan alussa tulemassa isäksi, osoittautuu vähitellen varastetun tavaran diileriksi – ja murhaajaksi.

Raimu oli syntyisin Toulonista, Välimeren rannalta, ja Toulonissa elokuvaa myös kuvattiin. Tosin sisäkuvat toteutttiin Berliinissä UFA:n studioilla, mutta silti merellinen läsnäolo ja Afrikan mantereen läheisyys välittyvät. Välimerellinen valo on kuitenkin tipotiessään, sillä elokuvaa hallitsevat hämyisät kadut, pimeät nurkkaukset, ristikot, vastavalo ja varjot. Grémillon käyttää tässä elokuvassa paljon kamera-ajoja, yllättäviä kuvakulmia, varsinkin tilanteissa, joissa henkilöitä kuvataan ylhäältäpäin, ikään kuin kohtalon kuljettamina. Elokuvan tummia sävyjä katsoessa tulee mieleen kysymys siitä, olisiko Mies ja hänen varjonsa puuttuva rengas poeettisen realismin ja saksalaisen ekspressionismin välillä. Saksalaiset tekijät vaikuttivat merkittävästi elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, sillä kuvaajana toimi Werner Krien ja lavastajina Otto Hunte ja Willy Schiller. Hunte oli ollut Fritz Langin visualisoija jo 20-luvulla.

Mies ja hänen varjonsa liikkuu onnen ja epäonnen, sattuman ja kohtalon ääripäistä toiseen. Sympaattinen herra Victor Agardanne (Raimu) osoittautuu murhaajaksi, ja viaton suutari Bastien Robineau (Pierre Blanchar) joutuu kuritushuoneeseen. Dumas'n Monte Criston kreivi vilahtaa mieleen, kun Bastien pakenee ja saapuu Touloniin, mutta hän ei olekaan kostaja. Viaton suutari ei ymmärrä, mistä kaikki oikein sai alkunsa. Victor koettaa hyvittää syyttömän kärsimyksiä ja ottaa hänet kotinsa suojiin, mikä lisää päähenkilön ristiriitaisuutta. Grémillonin käsittelyssä henkilöt eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Vyyhtiä monimutkaistaa vielä Bastienin ja Victorin lasten rinnakkaiselo vankilavuosien aikana, ja Bastienin ja Victorin puolison Madeleinen (Madeleine Renaud) orastava rakkaus.

2. elokuuta 2013

L’Amour d’une femme (1953)

Jean Grémillonin viimeinen pitkä elokuva L’Amour d’une femme (1953) ei saanut Suomessa ensi-iltaa, mutta sen nimen voisi kääntää Naisen rakkaudeksi tai Erään naisen rakkaudeksi. Tämän ranskalais-italialaisena yhteistyönä valmistuneen fiktion jälkeen Grémillon ohjasi enää lyhytelokuvia. On selvää, ettei L’Amour d’une femme ole visuaalisesti niin onnistunut kuin aiemmat Grémillonin teokset, eikä käsikirjoituskaan ole paras mahdollinen. Teksti syntyi René Fallet’n, René Wheelerin ja Grémillonin yhteistyönä. Fallet ja Wheeler olivat edellisenä vuonna olleet kirjoittamassa Christian-Jacquen seikkailua Kultainen tulppaani (Fanfan la Tulipe, 1952).
 
L’Amour d’une femme jatkaa siinä mielessä Grémillonin aiempaa tuotantoa, että se kuvaa vahvaa naishahmoa, samaan tapaan kuin Madame X – uskoton nainen (L’étrange Madame X, 1951) ja Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949). Tälläkin kertaa itsenäinen elämä ja itsenäiset ratkaisut osoittautuvat mahdottomiksi. Jos Madame X tuntui kritiikiltä vallitsevaa sukupuolijärjestelmää kohtaan, samoja piirteitä on elokuvassa L’Amour d’une femme, mutta lopputulema on kuitenkin konventionaalinen. Elokuvan päähenkilönä on lääkäri Marie Prieur (Micheline Presle), joka alussa saapuu  pienelle saarelle Bretagneen. Hän kohtaa ennakkoluuloja, sillä edeltävä kunnanlääkäri on ollut harmaantunut herrasmies. Marie tutustuu rakennustyömaan insinööriin André Lorenziin (Massimo Girotti), ja vastusteltuaan aikansa Marie rakastuu. Elokuvassa on alusta lähtien surumielinen tunnelma. Marien lähin ystävä on opettaja Germaine Leblanc (Gaby Morlay), joka on elänyt kylässä hyvin yksinäistä elämää. Naisen rakkaus törmää lopulta sukupuolen ja työn ylittämättömään muuriin: Andrén rakennustyömaa siirtyy toisaalle, eikä hän voi ymmärtää Marien ammatillista kutsumusta.

L’Amour d’une femme on melankolinen melodraama, jossa vahvat tunteet eivät kuitenkaan purkaudu. Grémillon jatkaa tässä Pohjois-Ranskan kuvausta, mutta koska elokuva on ranskalais-italialaista yhteistyötä, välillä tuntuu kuin oltaisiin Sisiliassa. Paolo Stoppa tekee roolin kylän pappina, ja hetken tuntuu, että Pohjois-Ranskan vanhoillinen elämä muuttuu Etelä-Italian kuvaukseksi.