Pakenemisen kulttuurihistoria ja eskapismi

Ajauduin tänään eskapistisiin ajatuksiin - kukapa ei ajautuisi, kun paperipinot kasvavat pöydällä... Ajatusketju lähti liikkeelle konkreettisesta pakenemisesta, kun käteen osui pitkään hyllyn kätköissä ollut kirja pakenemisen teemasta juutalaisessa kirjallisuudessa. Millaista olisi paeta työhuoneesta, hautautua epämääräiseksi ajaksi kirjavuorien keskelle ja kirjoittaa pakenemisen kulttuurihistoria? Siitä joutuisi kuitenkin edesvastuuseen eikä kriitikoiden tuomiota voisi paeta, paitsi fantasioissa. Pakenemisen kulttuurihistoriassa pitäisi tietysti käsitellä, miten Aeneas pakeni palavasta Troijasta isäänsä kantaen. Huikea pako puhutteli vielä Federico Baroccin kaltaisia kuvataiteilijoita (viereinen kuva) tai Berniniä, jonka veistos syöpyy kaikkien Galleria Borghesen kävijöiden mieleen. Baroccin aikalainen Benvenuto Cellini kuvasi omaelämäkerrassaan 1500-luvulla pakoaan Castel Sant'Angelosta. Jos Aeneaan pako oli suuri vapautumisen tarina ja uuden maailman - Rooman valtakunnan - siemen, Cellinille pakeneminen oli henkilökohtaisen taituruuden, veijarimaisuuden ja ylivertaisuuden merkki. Mutta ovatko pakokohtaukset silti enemmän vapautumisen tarinoita niin kuin Robert Bressonin elokuvassa Kuolemaantuomittu on karannut (1956), ovatko ne yksilöllisen vapaudentahton ilmauksia, joita vallan rakenteet eivät voi lannistaa? Aeneaan pako merkitsi ennen kaikkea uuden alkua, vanhan maailman jättämistä taakse: mennyt ei ollut yhtä tärkeää kuin se, mitä oli edessä.

Milloin onkaan syntynyt ajatus siitä, että olisi mahdollista paeta kokonaan toiseen maailmaan - tai fantasioihin? Eskapismista alettiin puhua vasta 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin sillä viitattiin viihdekirjallisuuden kielteisiin vaikutuksiin. Eskapistinen kirjallisuus leimattiin nautinnonhaluisten lukijoiden pakopaikaksi, vaikka - tutkijoiden mukaan - lukijoiden olisi pitänyt mieluummin perehtyä yhteiskunnan epäkohtiin.

Eskapismi on pakenemisen kulttuuria, ja sitä on paheksuttu juuri siksi, että se fantasiaa korostaessaan kieltää ympäröivän todellisuuden. Eskapismia käsitellään vieläkin 30-lukulaisen pejoratiivisen tulkinnan kautta, vaikkei pakoa voi olla ilman, että samalla oltaisiin tietoisia siitä, mistä oikeastaan ollaan pakenemassa. Eskapismi leikittelee pois lähtemisen ajatuksella enemmän kuin perille saapumisella.

Miten tähän päädyinkään? Pitäisi oikeastaan kirjoittaa kaksi historiaa, pakenemisen ja pakotarinoiden historia - ja eskapismin historia, jossa pako muuttuu symboliseksi oman elämän ehtojen ja rajojen testaukseksi.

Firenze ja Cellini

Jyrki Vuori kirjoitti tänään Turun Sanomiin kirjeen Firenzestä ja viittasi sekä Benvenuto Cellinin omaelämäkertaan että Italo Calvinon Halkaistuun varakreivin. Teksti kirvoitti mieleen viiden vuoden takaisen junamatkan Firenzeen. Lähdimme kesäkuun 16. päivä laivalla Tukholmaan, ja jatkoimem rautateitse Kööpenhaminan, Mainzin ja Milanon kautta Firenzeen. Ideana oli matkustaa päivällä ja yöpyä aina uudessa paikassa. Paluun teimme Veronan, Augsburgin ja Lyypekin kautta. Matkan tekeminen muodostui intohimoksi: junassa olisi voinut istua loputtomiin, ja aina illalla olisi tullut uuteen kaupunkiin. Oikeastaan liikkeellä oleminen oli hauskempaa kuin Firenzeen pysähtyminen. Italiassa hellettä oli vähintään 35 astetta, kaikkialla oli jonoja ja linja-autotkin lakossa.

Menomatkalla luin Cellinin omaelämäkertaa, jonka olin ostanut pokkarina jo kauan sitten. Goethen sanotaan palvoneen Cellinin teosta, niiden modernia yksilöllisyyttä, mutta ainakin minua Cellinin avoin itserakkaus, kateus ja väkivalta hämmästyttivät. En tiedä, kuvaako kukaan muistelmissaan tekemäänsä murhaa niin lakonisesti kuin Cellini.

Mutta Cellinin teksti oli loistelias pohjustus Firenzeen. Perseus ja Medeian pää sai uuden ulottuuden, kun patsasta - tai oikeastaan sen kopiota - ihmetteli piazzan laidalla.

Cellinin röyhkeydestä kertoo se, että kuuluisan suola-astian sisuksen hän valoi vahasta, vaikka tilaaja oli pyytänyt sen kultaisena. Hiljattain suola-astia varastettiin Wienin taidemuseosta, mutta kuin ihmeen kaupalla se saatiin jäljitettyä. Onneksi asialla oli amatööri, joka ei yrittänyt sulattaa kultaiselta näyttävää kapistusta. Vuosi sitten olimme Rafaelin kanssa Wienissä, ja siellä suola-astia oli taas paikallaan. Taiteilijan röhkeys tarttui minuunkin ja nappasin astiasta kuvan...