30. lokakuuta 2015

Tähtien sota: Episodi I – Pimeä uhka (1999)

Nyt on tullut aika katsoa Tähtien sota -sarja – jo pelkästään siksi, että uusi elokuva on tulossa joulukuussa. Lupasin lapsille, että katsomme koko sarjan pohjustukseksi, vaikka elokuvat on jo nähty yksi kerrallaan. Olen pantannut teräväpiirtoversioiden hankkimista, mutta nyt on oikea hetki – vaikka elokuvanharrastajaa harmittaakin se, että George Lucas on mennyt näpelöimään alkuperäisiä teoksiaan ja lisäillyt niihin yhtä jos toistakin. Jos Tähtien sotaa peilaa omaan elämänhistoriaansa, saagan alkaessa olin 16-vuotias, Isaac Asimovia ja Ray Bradburya tihrutteleva lukiolainen. Kun ensimmäinen trilogia kääntyi Jedin paluuseen (The Return of the Jedi, 1983), olin 22-vuotias opiskelija, josta oli sukeutunut elokuvakerhoaktiivi ja joka alkoi kallistua eurooppalaisen taide-elokuvan suuntaan. Kun toinen trilogia käynnistyi Pimeällä uhalla (The Phantom Menace, 1999), olin jo 38-vuotias historioitsija. Taisin nauttia eniten kilpa-ajokohtauksesta, joka toi mieleen William Wylerin Ben-Hurin (1959) legendaarisen stadionkohtauksen. Silloin olin näkevinäni myös aikalaismaailman vahvasti taustalla: Tasavallan kykenemättömyys päätöksentekoon samaan aikaan, kun Naboo oli jyrän alla, toi mieleen Balkanin sodan ja EU:n ja YK:n vaikeudet puuttua tapahtumiin.

Pimeää uhkaa katsoessa muistuu mieleen, miten 1990-luvun lopulla yli kaksituntinen elokuva tuntui pitkältä. Ajat muuttuvat, sillä post-Sormus-maailmassa kaksi tuntia on oikeastaan vain lyhyt tuokio. Tuntuu, että nyt, kuudentoista vuoden jälkeen, Pimeä uhka seisoo omilla jaloillaan, ja ajankohtaisten poliittisten tapahtumien sijasta myyttiset tekijät alkavat korostua. Isätön poika Anakin Skywalker (Jake Lloyd) astuu tarinaan, ja piilevien kykyjen uumoilu sisältää messianistisia piirteitä. Usein todetaan, että Ridley Scottin Gladiaattori (The Gladiator, 2000) aloitti historiallisten spektaakkelielokuvien uuden tulemisen, mutta Pimeässä uhassa on jo paljon samaa, ainakin jaksossa, joka sijoittuu aavikkoplaneetta Tatooinelle. Elokuvan huipennus ei niinkään ole lopun taistelukohtaus, vaan Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) ja Qui-Gon Jinnin (Liam Neeson) kamppailu hyytävän näköistä Darth Maulia (Ray Park) vastaan.  Miekkailukohtaus tuo mieleen Erroll Flynnin ja Basil Rathbonen yhteenotot 30-luvun seikkailuelokuvissa. Pimeässä uhassa katsoja kohtaa myös sympaattiset droidit, R2-D2:n ja C-3PO:n. Vaikka episodeja nyt markkinoidaankin numerojärjestyksessä, Pimeä uhka ottaa huomioon myös katsojat, jotka olivat nähneet samat otukset 22 vuotta aiemmin ja joille hahmojen introdusointi olikin iloinen jälleen näkeminen.

18. lokakuuta 2015

Sherlock Holmes väistää kuoleman (1943)

Basil Rathbone ja Nigel Bruce olivat Hollywoodin lyömättömät Sherlock Holmes ja tohtori Watson. Rathbonen koleerinen olemus sopi yllättävän hyvin Holmesiksi, vaikka muutoin Johannesburgissa vuonna 1892 syntynyt tähti tuli tunnetuksi konnan rooleista. Basil Rathbone ehti esittää Sherlock Holmesia valkokankaalla 14 kertaa ja kuunnelmissakin peräti 220 kertaa. Elokuvat valmistuivat vuosina 1939–1946 eli käytännössä toisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeen. Katsoimme sarjan kuudennen elokuvan Sherlock Holmes Faces Death (1943), joka sai Suomesssa keväällä 1946 nimen Sherlock Holmes väistää kuoleman. Suomenkielinen nimi on jotakuinkin erilainen kuin alkuperäinen, mutta toisaalta tosiasia, että Holmes väistää kuoleman, ei varmaankaan ole yllätys. Itse elokuva perustui väljästi Sir Arthur Conan Doylen tarinaan ”The Adventure of the Musgrave Ritual”, joka oli alun perin ilmestynyt Strand Magazinessa vuonna 1893. Itse asiassa Universal-yhtiön aiemmissa Holmes-elokuvissa toisen maailmansodan tilanne oli lyönyt leimansa kertomuksiin, joiden keskiössä oli vakoiluaihe. Nyt tarina palasi enemmän alkulähteille, vaikka tälläkin kertaa sota on läsnä. Mysteeri sijoittuu Musgraven kartanoon, jonne on tuotu sotilaita toipumaan sodan kauhuista. Tämä tietysti rajoittaa tarinaa siinä mielessä, että on mahdoton kuvitella sotilaiden olevan syyllisiä salaperäisten murhien sarjaan.

Sherlock Holmes väistää kuoleman huipentuu arvoitukseen, jonka ratkaisu on shakkipelissä. Jäljet johtavat kartanon kellariin, josta – tietysti – löytyy vainaja. Tuota pikaa Sherlock Holmes virittää ansan, johon murhaaja lankeaa. Tosiasiassa Holmes ei sen paremmin kohtaa kuolemaa kuin väistäkään sitä, sillä hän tietää ratkaisevan pistoolin sisältävän vain paukkupatruunoita... Elokuvan loppukohtauksessa Holmes ja Watson ajelevat kaikessa rauhassa takaisin kohti Lontoota ja pohtivat ajan muuttumista. Viimeisissä sanoissa on jotakin olennaista elokuvan valmistumisajankohdan tunnelmista, mutta näitä sanoja kannattaa pohtia myös nyt, vuonna 2015: ”There’s a new spirit abroad in the land. The old days of grab and greed are on their way out. We’re beginning to think of what we owe the other fellow, not just what we’re compelled to give him. The time is coming, Watson, when we cannot fill our bellies in comfort while the other fellow goes hungry, or sleep in warm beds while others shiver in the cold. And we shan’t be able to kneel and thank God for blessings before our shining altars while men anywhere are kneeling in either physical or spiritual subjection.”

17. lokakuuta 2015

Radio tulee hulluksi (1952)

Matti Kassilan ohjaama¨ja Teuvo Tulion tuottama Radio tulee hulluksi (1952) on itsenäinen jatko-osa edellisenä vuonna valmstuneelle rikoskomedialle Radio tekee murron (1951). Keskiössä on jälleen radioreportteri Toivo Teräsvuori (Hannes Häyrinen), joka on elokuvan alussa avioitunut toimttaja kollegansa Eilan (Ritva Arvelo) kanssa ja yrittää paluuta sensaatiojournalismiin kätkemällä mikrofonin takkinsa suojiin ja puhumalla levottomia Kappelin terassilla istuvilla pahaa-aavistamattomille kansalaisille. Eipä aikakaan, kun Teräsvuori passitetaan Houruniemen sairaalaan. Edeltäjänsä tapaan Radio tulee hulluksi on Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen yhteiskäsikirjoitus. Aiemman osan tuotantoyhtiö oli ollut SF, mutta uutuutta Kassila lähti tekemään pienelle Junior-Filmille, jonka rahkeet eivät kuitenkaan riittäneet. Avuksi tuli Teuvo Tulio, jolle isoja yhtiöitä irvaileva komedia epäilemättä sopikin.


Vaikka Radio tulee hulluksi voi herättää kauhistusta siinä tavassa, jolla se suhtautuu mielenterveyskysymyksiin, Houruniemen sairaalan maailma on surrealistisuudessaan niin käsittämätön, ettei sitä oikein voi ajatella todellisuusvastaavuuden näkökulmasta, eikä sen kuvaa mielisairaudesta pysty paheksumaankaan. Aivan huikeita ovat elokuvan lääkärihahmot, professori Piukka (Arvo Lehesmaa), tohtori Kirves (Unto Salminen) ja tohtori Puukko (Sakari Puurunen), puhumattakaan hoitaja Tillikasta (Uljas Kandolin) ja Puputista (Heikki Savolainen). Hannes Häyrisen bravuuri on kohtaus lääkäreiden edessä, jossa Toivo Teräsvuori kääntää tuomioistuinta muistuttavan kuulustelun nurinniskoin. Erinomaista verbaalihuumoria on myös kohtauksessa, jossa Teräsvuori kommunikoi vastaanottovirkailijan (Rauha Rentola) kanssa. Radio tulee hulluksi on suomalaisen elokuvan kummallisuuksia, absurdin huumorin harjoitelma. Nyrkkeilijä Elis Askin kameoesiintyminen tulee kuin taivaasta, ja kaiken kruununa on epäilemättä Suomen Filmiteollisuudelle käsikirjoituksia nikkaroiva Nappinen (Leo Riuttu), jonka potilashuoneessa komeilee muutama Jussi-patsas ja joka parhaillaan työstää käsikirjoitusta elokuvaan Iitin Tiltu.

Mies astui junasta (1955)

Olen viime vuosina katsellut harvakseltaan John Sturgesin (1910–1992) tuotantoa. Hänen uralleen mahtui tummanpuhuvia rikoselokuvia ja sarja tiiviitä lännenelokuvia – ennen kuin ura kääntyi laskusuuntaan. Viime vuosina katsomistani elokuvista ovat jääneet mieleen varsinkin Vainottu kostaja (The Capture, 1950) ja Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958). Sturgesin tunnetuimpia ja esitetyimpiä leffoja on useaan kertaan televisiossakin esitetty Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1955), joka yhdistää lännenelokuvan ja rikoselokuvan aineksia. Samalla se on moderni western, joka sijoittuu nykyaikaan mutta voisi aivan hyvin tapahtua myös 1800-luvun lopulla. Hämmästyttävää elokuvassa on, että sen sisältö puhuisi pienen kuvakoon ja ahtaan tunnelman puolesta, sillä tarina on sijoitettu autiomaan tyhjyydessä sijaitsevan pikkukaupungin klaustrofobiseen ympäristöön. Sen sijaan elokuva on värikäs CinemaScope-tuotanto, joka kaiken lisäksi alkaa spektaakkelimaisesti kuvaamalla erämaan halki kiitävää junaa. Alusta lähtien on selvää, että Mies astui junasta sijoittuu Villin Lännen maisemiin, mutta moderni juna on kuin häikäilemättömästi pysähtyneisyyden tilaan tunkeutuva uusi aika.

Mies astui junasta on osoitus siitä, miten laajakankaan käyttö oli alusta lähtien persoonallista. Sturgesin ja kuvaaja William C. Mellorin käsissä henklöiden, esineiden ja rakennusten välissä ammottava tyhjyys korostuu. Elokuvan alussa yksikätinen John J. Macreedy (Spencer Tracy) saapuu Black Rockin kaupunkiin, jossa muukalainen herättää alusta lähtien epäluuloja. Ennen pitkää katsojalle valkenee, että tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuotta elokuvan valmistumisaikaa edeltävään tilanteeseen: ollaan vuodessa 1945, ja Macreedy on epäilemättä sotaveteraani. Lopulta elokuva sivuaa erittäin arkaluontoista aihetta, josta yleensä vaiettiin: se nostaa esille japanilaistaustaisen väestön kohtelun Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.

Mies astui junasta marssittaa estradille joukon tähtinäyttelijöitä Robert Ryanista Lee Marviniin ja Walter Brennanista Ernest Borgnineen, mutta on selvää, että elokuva on tehty Spencer Tracyä varten. Tracy on paikoitellen jopa liiankin suvereeni toimija, sillä yhdellä kädelläänkin hän saa vastustajansa lakoamaan. Tätä kirjoittaessa osui silmään elokuvan espanjankielinen juliste, jossa Tracyn vastustajat on hakattu kallioon kuin Mount Rushmoren seinään. Suoremmin ei enää voisi vihjaista, että elokuva koskettelee yhdysvaltalaisen identiteetin kysymyksiä!