Monitaiteellinen ryhmä Kolmas Tila on ravistellut tieteen ja taiteen rajapintaa jo yli kymmenen vuotta. Eilen sai Turun kaupunginteatterin Sopukassa ensi-iltansa Seppo Parkkisen käsikirjoittama Legenda pienestä luusta, joka on synteesi ihmisen historiasta arktisten lintujen näkökulmasta. Esityksen ovat ohjanneet Susanna Airaksinen ja Juha Malmivaara. Skenografiasta vastaa Sari Salmela, äänisuunnittelusta Ville Aalto, musiikista Kari Mäkiranta ja valosuunnittelusta Eero Erkamo. Ohjaus toimii saumattomasti, enkä ainakaan itse pysty arvioimaan, miten ohjaajien roolit ovat punoutuneet toisiinsa esityksen valmisteluvaihteessa. Ruumiillisuus, sanat, äänet ja valot muodostavat kokonaisuuden. Äänimaiseman käytöstä tuli mieleen, että Legendasta saisi myös kuunnelman tai radiofonisen teoksen. Esityksessä on viisi näyttelijää, jotka muuntautuvat linnuiksi, arkeologeiksi, merimiehiksi ja historiallisiksi hahmoiksi: Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Kristina Vahvaselkä ja Tuula Väänänen.
Näytelmän keskiössä on Wrangelinsaari, jonne tutkija Rán Snorradóttir vuonna 2063 saapuu. Rán on 45-vuotias, syntynyt vuonna 2018, meidän nyt-hetkessämme, tilanteessa, jossa tietoisuus ihmisen globaalista vaikutuksesta on käymässä ilmeiseksi. Näytelmässä Wrangelinsaari on kiintopiste, laboratorio, jossa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät. Samalla se on sekä vanhan arktisen reitin etappi että jäänne muinaisesta yhteydestä Euraasian ja Pohjois-Amerikan välillä. Wrangelinsaari on paikka, jossa tila ja aika yhtyvät ja muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Legenda pienestä luusta palaa saarelle kahteen otteeseen, välillä tarina sukeltaa kauas historiaan, mutta kyse ei ole vain ajasta. Legenda vaeltaa tilassa, oman loogisen karttansa ohjaamana, toisen vuosisadan Palestiinaan, vuoden 1783 Pohjois-Atlantille, vuoden 1154 Välimerelle... Näytelmän nimi avautuu kolmannessa kuvaelmassa, joka kertoo tarinan pienestä luusta. Tämä häviämätön luu rinnastuu DNA-kirjastoon, jossa piilee avain ihmisen syvään historiaan. Se on sekä menneisyyden kokemusten tiivistymä että avain tulevaisuuteen.
Kolmas Tila on kehittänyt Legendaa vähitellen vuosien 2016–2018 aikana. Ensimmäinen ja kolmas workshop olivat Aboagora-tapahtuman yhteydessä Sibelius-museossa kesäkuussa 2016 ja elokuussa 2017. Toinen workshop esittäytyi Turun tuomiokirkossa lokakuussa 2016. Ajattelin etukäteen, että helmikuun 2018 esitys olisi osien summa ja kokoaisi yhteen työpajojen tulokset, mutta nyt ensi-iltansa saanut teos onkin neljäs osa, Rán. Se on itsenäinen kokonaisuus. Ensimmäisessä workshopissa Sibelius-museoon porhaltaneet lintuhahmot tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Nyt ”lintumaisuus” oli hillitympää, ehkä siksi, että näytelmän pääpaino on Wrangelinsaaren arktisissa olosuhteissa. Käsikirjoitus mainitsee erityisesti lapintiiran, joka vaeltaa pohjoisesta talvehtimaan Etelämantereen tuntumaan. Lapintiira navigoi elämänsä aikana 2,5 miljoonaa kilometriä. Linnun kyky hahmottaa kolmiulotteista tilaa ja suunnistaa maapallon magneettikenttien mukaan rinnastuu arabialaiseen kartografiin Al-Idrisiin, joka vuonna 1154 yrittää hahmottaa maailmaa ja kuvata sitä kaksiulotteisella pinnalla. Al-Idrisi kohtaa kolme suomalaista lintua, Kakarin, Mettisen ja Storkin, jota näyttävät kovasti merimiehiltä. Varmaankin Al-Idrisi hankki tietojaan niiltä ihmisiltä, jotka vaelsivat ja kokivat vieraita seutuja. Merimiehet tunsivat merilintujen tavat ja reitit ennen kuin ornitologiaa oli keksittykään. Silti tuntuu, että Al-Idrisin pyrkimykset hahmottaa maailmaa ovat väistämättä rajalliset. Lapintiiran käytännöllinen tieto maapallon mittakaavasta on omaa luokkaansa. Kun islantilainen Laki-tulivuori purkautui vuonna 1783, sen vaikutukset olivat globaalit. Pohjois-Amerikassa koettiin ennennäkemättömän kova talvi, ja maapallon keskimääräisen lämpötilan on arvioitu laskeneen asteen verran. Katastrofi oli muistutus väistämättömästä kohtalonyhteydestä kaikkien maanosien välillä, mutta nämä vaikutukset olivat ihmisestä riippumattomia. Kun Legendan alussa Rán Snorradóttir saapuu Wrangelinsaarelle vuonna 2063, ollaan toisenlaisessa maailmassa, jossa ihmisen vaikutus on nähtävissä kaikkialla, etäisimmissäkin paikoissa.
Legenda pienestä luusta kommentoi ihmisen osaa viittaamalla italialaisen Giorgio Agambenin ajatuksiin. Agamben pohti 1990- ja 2000-luvulla useissa teoksissaan roomalaisen lain käsitettä homo sacer. Se viittaa paljaaseen ihmiseen, lainsuojattomaan, ihmiseen, joka on suljettu yhteisön ulkopuolelle. Kun oikeudet riistetään, jää jäljelle vain elämä – ja oikeastaan kysymys siitä, mitä paljas, pelkkä elämä oikeuksien ja vastuiden ulkopuolella voisi olla. Ajatuksen voisi Legendassa tulkita niin, että ihminen on väistämättä suljettu entisen erikoisasemansa ulkopuolelle: meille jää vain elämä kaikessa karuudessaan ja ankaruudessaan. Mutta toisaalta Legenda pienestä luusta katsoo elämää laajasti, ihmisessä ja ihmisen ulkopuolella, ihmisen ja eläimen suhteen kautta, eikä tämä asema ole itsessään hyvä eikä paha. Oikeastaan tämän tietoisuuden synty sisältää toivon tai mahdollisuuden, ja se on synnyttänyt Legendassa vaikuttavan taiteellisen assosiaatioketjun. Inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita. Ihminen on paljas mutta aina laajemman kokonaisuuden osa.
24. helmikuuta 2018
18. helmikuuta 2018
Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946)
Alfred Hitchcockin hienoimpiin jännityselokuviin kuuluva Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946) sai alkunsa vuonna 1944, kun Hitchcock ehdotti David Selznickille elokuvaa naisesta, jota koulutetaan Mata Hariksi ja jota Ingrid Bergman sopisi loistavasti esittämään. Hitchcock oli samaan aikaan jo tekemässä yhteistyötä Bergmanin kanssa jännärissä Noiduttu (Spellbound, 1945). Molemmat elokuvat käsikirjoitti sujuvakynäinen Ben Hecht, joka sai lopulta Notoriouksesta parhaan alkuperäiskäsikirjoitusken Oscarin. Kesken tuotannon Notorious siirtyi RKO:lle, jonka nimissä elokuva lopulta tuli ensi-iltaan. Kun teos valmistui, toinen maailmansota oli jo ohi, mutta tarina linkittyy vahvasti menneeseen sotaan. Elokuvan alussa Alicia Hubermanin (Ingrid Bergman) isä tuomitaan vakoojana, joka oli toiminut saksalaisten hyväksi, ja lopulta Notorious kuvaa sitä, miten taistelu saksalaisia vastaan jatkui Etelä-Amerikassa.
Hitchcock oli kertojana taloudellinen ja tuntuu, että Notorious etenee erityisen ytimekkäästi. Alicia Hubermanin isän tuomio nähdään oikeussalin oven raosta, ja hyvin tehokkaasti tarina siirtyy Alician juhliin, jossa paikalla on agentiksi paljastuva T. R. Devlin (Cary Grant). Devlin taivuttaa Alician palvelemaan isänmaata soluttautumalla Rio de Janeirossa Alexander Sebastianin (Claude Rains) kotiin, joka on saksalaisten salaperäinen tukikohta. Ben Hechtin käsikirjoitus rakentuu Alician ja Devlinin suhteen varaan ja kuvaa sen elastisia muutoksia herkästi. Samalla rinnalle tulee uusia jännitteitä, Alician ja Alexin suhde, ja myös Alexin suhde dominoivaan äitiinsä (Leopoldine Konstantine). Hitchcockin kerronnan kuvallisuus on vaikuttavaa: ajatellaanpa esimerkiksi kohtausta, jossa Cary Grant introdusoidaan, tai yllättäviä kuvakulmia, kuten Alician subjektiivista otosta, jossa hiukset tulevat ”silmien” eteen. Suudelmakohtaus Alician kerrostaloasunnossa on legendaarinen: usein se mainitaan esimerkkinä siitä, miten ohjaaja taitavasti kiersi sensuusisääntöjä, mutta kohtaus on vaikuttava jo pelkästään intiimiytensä vuoksi. Katsoja kuulee Bergmanin ja Grantin kuiskaukset ja hengityksen. Sama toistuu itse asiassa myöhemminkin, kun Alicia ja Devlin tutkivat Sebastianin viinikellaria, tai loppukohtauksessa, jossa Devlin pelastaa Alician.
Notorious on draama, jota Ingrid Bergmanin ja Cary Grantin saumaton yhteistyö kuljettaa. Elokuva on kiinnostava myös monien sivuosiensa vuoksi. Sebastianin äitiä esittävä Leopoldine Konstantin (1886–1965) oli itävaltalainen näyttelijä, joka oli aloittanut uransa Berliinissä jo vuonna 1907 ja esiintynyt valkokankaallakin vuodesta 1912. Sebastianin ympärillä hyörivien natsien joukossa on hahmo Eric Mathis, jota esittää virolaissyntyinen Ivan Triesault (1898–1980). Hovimestarin roolissa nähdään kreikkalainen Alexis Minotis (1900–1990), jolla oli takanaan vankka ura niin Shakespeare-rooleissa kuin kreikkalaisten tragedioiden keskushahmona. Erityisen sykähdyttävää on nähdä tohtori Andersonin roolissa Reinhold Schünzel (1886–1954), näyttelijä ja ohjaaja, joka oli paennut Saksasta vuonna 1935. Hän ohjasi loistavia komedioita, kuten huvinäytelmän Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Hollywoodissa Schünzel jäi sivuosien tulkitsijaksi.
Hitchcock oli kertojana taloudellinen ja tuntuu, että Notorious etenee erityisen ytimekkäästi. Alicia Hubermanin isän tuomio nähdään oikeussalin oven raosta, ja hyvin tehokkaasti tarina siirtyy Alician juhliin, jossa paikalla on agentiksi paljastuva T. R. Devlin (Cary Grant). Devlin taivuttaa Alician palvelemaan isänmaata soluttautumalla Rio de Janeirossa Alexander Sebastianin (Claude Rains) kotiin, joka on saksalaisten salaperäinen tukikohta. Ben Hechtin käsikirjoitus rakentuu Alician ja Devlinin suhteen varaan ja kuvaa sen elastisia muutoksia herkästi. Samalla rinnalle tulee uusia jännitteitä, Alician ja Alexin suhde, ja myös Alexin suhde dominoivaan äitiinsä (Leopoldine Konstantine). Hitchcockin kerronnan kuvallisuus on vaikuttavaa: ajatellaanpa esimerkiksi kohtausta, jossa Cary Grant introdusoidaan, tai yllättäviä kuvakulmia, kuten Alician subjektiivista otosta, jossa hiukset tulevat ”silmien” eteen. Suudelmakohtaus Alician kerrostaloasunnossa on legendaarinen: usein se mainitaan esimerkkinä siitä, miten ohjaaja taitavasti kiersi sensuusisääntöjä, mutta kohtaus on vaikuttava jo pelkästään intiimiytensä vuoksi. Katsoja kuulee Bergmanin ja Grantin kuiskaukset ja hengityksen. Sama toistuu itse asiassa myöhemminkin, kun Alicia ja Devlin tutkivat Sebastianin viinikellaria, tai loppukohtauksessa, jossa Devlin pelastaa Alician.
Notorious on draama, jota Ingrid Bergmanin ja Cary Grantin saumaton yhteistyö kuljettaa. Elokuva on kiinnostava myös monien sivuosiensa vuoksi. Sebastianin äitiä esittävä Leopoldine Konstantin (1886–1965) oli itävaltalainen näyttelijä, joka oli aloittanut uransa Berliinissä jo vuonna 1907 ja esiintynyt valkokankaallakin vuodesta 1912. Sebastianin ympärillä hyörivien natsien joukossa on hahmo Eric Mathis, jota esittää virolaissyntyinen Ivan Triesault (1898–1980). Hovimestarin roolissa nähdään kreikkalainen Alexis Minotis (1900–1990), jolla oli takanaan vankka ura niin Shakespeare-rooleissa kuin kreikkalaisten tragedioiden keskushahmona. Erityisen sykähdyttävää on nähdä tohtori Andersonin roolissa Reinhold Schünzel (1886–1954), näyttelijä ja ohjaaja, joka oli paennut Saksasta vuonna 1935. Hän ohjasi loistavia komedioita, kuten huvinäytelmän Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Hollywoodissa Schünzel jäi sivuosien tulkitsijaksi.
10. helmikuuta 2018
Marc’ Antonio e Cleopatra Turussa
Kuninkaantien muusikot on toteuttanut Johann Adolf Hassen oopperan Marc’ Antonio e Cleopatra, jonka ensi-ilta oli 8. helmikuuta 2018 Åbo Svenska Teaterissa. Periodisoittimin toteutettu musiikki hiveli korvaa ja vakuutti siitä, että saksalaissyntyisen italialaisen oopperan taitajan musiikkia esitetään nykyään aivan liian vähän. Esityksen ohjauksesta vastasi Ville Saukkonen, Kleopatran roolissa lauloi sopraano Tuuli Lindeberg ja Antoniusta kontratenori Teppo Lampela. Vaikuttava oli Lindebergin tulkinta Kleopatran kuolinaariasta, ja mieleenpainuva oli myös loppuduetto, jossa Kleopatra ja Antonius oikeastaan nousevat myyttisestä menneisyydestä kohti nykypäivää. Laulajien lisäksi lavalla nähtiin tanssija Sami Saikkonen Anubiksen roolissa. Tanssija toi ohjaukseen dynaamisuutta ja elastisuutta, kun teos muutoin rakentuu kuvaelmamaisesti kahden päähenkilön ympärille. Saikkosen tulkitsema käärmekohtaus jäi erityisesti mieleen! Saukkosen ohjaus alkaa viittauksella nykypäivään, sodan läsnäoloon, mutta puoliajan jälkeen tarina rakkaudesta ja kuolemasta kurottaa kohti menneisyyttä. Saukkonen palauttaa tarinan nykyhetkeen, kun Antonius ja Kleopatra pukeutuvat loppukohtauksen aikana arkisiin asuihinsa. Miltähän esitys nykypäivänä tuntuisi, jos sukupuoliroolit olisi toteutettu samalla tavoin kuin vuonna 1725: kantaesityksessä Antoniuksen roolin lauloi Vittoria Tesi, kun taas Kleopatrana oli kontratenori Farinelli. Periaatteessa alkuperäisteos antaisi mahdollisuuden myös vaihtaa rooleja esityksen aikana, vaikka en tiedä, olisiko se lopulta kovin toimivaa!
Johann Adolf Hasse (1699–1783) sävelsi uransa aikana valtavan määrän oopperoita, serenadeja ja kantaatteja, mutta vuonna 1725 hän oli vielä aloitteleva säveltäjä. On arvioitu, että juuri tässä teoksessa kuuluu vielä Hassen opettajan, Alessandro Stradellan vaikutus. Sittemmin Hasse sävelsi oopperoitaan usein legendaarisen Pietro Metastasion teksteihin, mutta Antoniuksen ja Kleopatran tarina on Francesco Ricciardin kynästä. Vuonna 1725 yleisö tunsi Antoniuksen ja Kleopatran tarinan hyvin, mutta oopperaa ei varmaankaan katsottu historiallisena kuvauksena vaan pikemminkin myyttisenä tai symbolisena: se käsitteli tunteita, rakkautta ja kärsimystä, ja näihin affekteihin napolilaisten aatelisten muodostama yleisö saattoi tempautua Hassen musiikin mukana. Marc’ Antonio e Cleopatra on tyypillinen barokkiooppera paitsi tunteiden käsittelyltään myös siinä tavassa, jolla se suorasukaisesti kertoo olevansa ruhtinaiden taidetta. Kuninkaantien muusikoiden esityksessä loppu oli loistelias paluu nykyhetkeen kaksinaisessa merkityksessä: se avautui vuoteen 1725, jossa tekijät osoittivat kunnioitustaan ruhtinaalleen, Carlo Carmignanolle, ja vuoteen 2018, sillä lopetus painottaa dramaa juuri dramana, esityksenä tässä ja nyt, meille yleisölle.
Johann Adolf Hasse (1699–1783) sävelsi uransa aikana valtavan määrän oopperoita, serenadeja ja kantaatteja, mutta vuonna 1725 hän oli vielä aloitteleva säveltäjä. On arvioitu, että juuri tässä teoksessa kuuluu vielä Hassen opettajan, Alessandro Stradellan vaikutus. Sittemmin Hasse sävelsi oopperoitaan usein legendaarisen Pietro Metastasion teksteihin, mutta Antoniuksen ja Kleopatran tarina on Francesco Ricciardin kynästä. Vuonna 1725 yleisö tunsi Antoniuksen ja Kleopatran tarinan hyvin, mutta oopperaa ei varmaankaan katsottu historiallisena kuvauksena vaan pikemminkin myyttisenä tai symbolisena: se käsitteli tunteita, rakkautta ja kärsimystä, ja näihin affekteihin napolilaisten aatelisten muodostama yleisö saattoi tempautua Hassen musiikin mukana. Marc’ Antonio e Cleopatra on tyypillinen barokkiooppera paitsi tunteiden käsittelyltään myös siinä tavassa, jolla se suorasukaisesti kertoo olevansa ruhtinaiden taidetta. Kuninkaantien muusikoiden esityksessä loppu oli loistelias paluu nykyhetkeen kaksinaisessa merkityksessä: se avautui vuoteen 1725, jossa tekijät osoittivat kunnioitustaan ruhtinaalleen, Carlo Carmignanolle, ja vuoteen 2018, sillä lopetus painottaa dramaa juuri dramana, esityksenä tässä ja nyt, meille yleisölle.
Kuolematon tarina (Une histoire immortelle, 1968)
YLE Teema esitti jo jokin aika sitten Orson Wellesin ohjaaman ja Jeanne Moreaun tähdittämän elokuvan Kuolematon tarina (Une histoire immortelle, 1968). Se edustaa Orson Wellesin (1915–1985) uralla vaikeaa vaihetta. Welles oli aloittanut Cervantesin Don Quijoten työstämisen jo Meksikossa ja jatkoi sitä 1960-luvulla Espanjassa ja Italiassa. Teos ei koskaan valmistunut. Falstaffin (Chimes at Midnight, 1965) jälkeen hän tarttui Karen Blixenin novelliin, josta syntyi Kuolematon tarina. Produktio oli tehty ranskalaiselle televisioyhtiölle, mutta pian teos nähtiin myös elokuvateattereissa. Suomen ensi-iltansa se sai tammikuussa 1970, ja MTV esitti elokuvan televisiossa kesäkuussa 1972. Epäilemättä Welles oli tietoinen television kasvavasta merkityksestä, mutta myös siitä, että Kuolematonta tarinaa katsottaisiin sekä mustavalkoisista kotivastaanottimista että valkokankailta. Kamera on usein lähellä henkilöitä, mikä antaakin Kuolemattomalle tarinalle televisuaalista ilmettä. Samalla elokuvassa on sellaista loistokkuutta, joka istuu myö valkokankaalle.
Kuolematon tarina kuvattiin Espanjassa ja Ranskassa, mutta se sijoittuu eksoottiseen Macaoon, joka 1800-luvulla oli Portugalin hallinnassa. Aloitus on erityisen herkullinen: Charles Clay (Orson Welles) on Kiinassa rikastunut kauppias, joka on viettänyt elämänsä liiketoimien parissa. Vanhoilla päivillään hän huvittelee iltaisin antamalla apulaisensa Levinskyn (Roger Coggio) lukea ääneen yrityksensä tilikirjoja! Eräänä päivänä Levinsky kertoo tarinan rikkaasta miehestä, jolla ei ole perillistä nuoren vaimona kanssa. Hän päättää palkata merimiehen viidellä guinealla viettämään yön vaimon kanssa, jotta perillinen syntyisi. Tilikirjojen parissa elämänä viettänyt Clay innostuu kertomuksesta ja haluaa tehdä merimiesten toisilleen kertomasta tarinasta totta. Levinsky houkuttelee Virginie Ducrot’n (Jeanne Moreau) ”puolisoksi”, ja lopulta Clay itse löytää kadulta merimiehen, Paulin (Norman Eshley), joka häkeltyy tarjouksesta mutta ottaa sen vastaan. Kuolematon tarina ei ole Orson Wellesin tärkeimpiä teoksia, mutta siinä kiehtoo se tapa, jolla ohjaaja on etsinyt novellistista otetta elokuvalliseen kerrontaan. Tiedetään, että Welles oli erittäin epäluuloinen värien käytön suhteen, mutta Kuolemattomassa tarinassa värimaailma osallistuu hienosti 1800-luvun atmosfäärin rakentamiseen. Elokuva on lyhyt, mutta tiiviissä muodossa se käsittelee ahneutta, unelmia, elämän katoavuutta. Claytä ei lopulta aja eteenpäin halu toteuttaa ”tarinaa” sukunsa jatkamisen tähden vaan siksi, että hän haluaa mestaroida ja hallita. Tavoite on abstrakti siinä mielessä, että kuuluisan tarinan todellistuminen, tai sen vaikutukset, ovat lopulta hänen tavoittamattomissaan. Eikä Clay viime kädessä voi vaikuttaa tarinaan, joka on syntynyt sukupuolvien saatossa, pitkän perinteen tuloksena. ”Kuolematon tarina” jää tarinaksi.
Kuolematon tarina kuvattiin Espanjassa ja Ranskassa, mutta se sijoittuu eksoottiseen Macaoon, joka 1800-luvulla oli Portugalin hallinnassa. Aloitus on erityisen herkullinen: Charles Clay (Orson Welles) on Kiinassa rikastunut kauppias, joka on viettänyt elämänsä liiketoimien parissa. Vanhoilla päivillään hän huvittelee iltaisin antamalla apulaisensa Levinskyn (Roger Coggio) lukea ääneen yrityksensä tilikirjoja! Eräänä päivänä Levinsky kertoo tarinan rikkaasta miehestä, jolla ei ole perillistä nuoren vaimona kanssa. Hän päättää palkata merimiehen viidellä guinealla viettämään yön vaimon kanssa, jotta perillinen syntyisi. Tilikirjojen parissa elämänä viettänyt Clay innostuu kertomuksesta ja haluaa tehdä merimiesten toisilleen kertomasta tarinasta totta. Levinsky houkuttelee Virginie Ducrot’n (Jeanne Moreau) ”puolisoksi”, ja lopulta Clay itse löytää kadulta merimiehen, Paulin (Norman Eshley), joka häkeltyy tarjouksesta mutta ottaa sen vastaan. Kuolematon tarina ei ole Orson Wellesin tärkeimpiä teoksia, mutta siinä kiehtoo se tapa, jolla ohjaaja on etsinyt novellistista otetta elokuvalliseen kerrontaan. Tiedetään, että Welles oli erittäin epäluuloinen värien käytön suhteen, mutta Kuolemattomassa tarinassa värimaailma osallistuu hienosti 1800-luvun atmosfäärin rakentamiseen. Elokuva on lyhyt, mutta tiiviissä muodossa se käsittelee ahneutta, unelmia, elämän katoavuutta. Claytä ei lopulta aja eteenpäin halu toteuttaa ”tarinaa” sukunsa jatkamisen tähden vaan siksi, että hän haluaa mestaroida ja hallita. Tavoite on abstrakti siinä mielessä, että kuuluisan tarinan todellistuminen, tai sen vaikutukset, ovat lopulta hänen tavoittamattomissaan. Eikä Clay viime kädessä voi vaikuttaa tarinaan, joka on syntynyt sukupuolvien saatossa, pitkän perinteen tuloksena. ”Kuolematon tarina” jää tarinaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)