Lauantaista sunnuntaihin (1931)

Tšeskkiläisen ohjaajan Gustav Machatýn Ze soboty na neděli (1931) ei ole saanut Suomen ensi-iltaa, mutta sen nimi voitaisiin kääntää Lauantaista sunnuntaihin. Nimensä puolesta se tuo mieleen Karel Reiszin free cinema -klassikon Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (Saturday Night and Sunday Morning, 1960), ja kumpikin kuvaa, eri aikakausien näkökulmasta, lauantai-illan viettoa, Machatý työväenluokkaisten tyttöjen, Reisz työväenluokkaisen nuorukaisen. Machatýn elokuva tuo mieleen myös Berliinissä valmistuneen Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930), vaikkei jälkimmäisessä railakasta lauantain juhlintaa olekaan. Machatý tarinan keskiössä on kaksi modernia naista, Mána (Magda Maderova) ja Nany (Jiřina Šejbalová), jotka elokuvan alussa työskentelevät toimistossa uuden teknologian parissa, mekaanisen sanelukoneen ääniviestejä tekstintämässä. Varakkaat herrat kutsuvat Mánan ja Nany ravintolaan, mutta illan päätteeksi Mána lähtee omille teilleen. Prahalaisen kapakan vilskeessä hän tutustuu Kareliin (Ladislav H. Struna), joka työskentelee kirjapainossa latojana ja harrastaa radioteknologiaa. Nuoret rakastuvat, mutta aamulla Mánan öiset vaellukset herättävät moraalisia epäilyjä. Edellisen vuosikymmenen melodraamoihin nähden vapauttavaa on elokuvan optimistinen loppuratkaisu. Mána ja Karel ovat palkkatyöllään eläviä, itsenäisiä kaupunkilaisia, jotka eivät ole enää sidoksissa vanhoihin moraalikoodeihin.

Lauantaista sunnuntaihin on tarinaltaan pienimuotoinen, melkein novellistinen, ja se näyttää sormiharjoitelmalta pari vuotta myöhemmin valmistuneeseen Hurmioon (Ekstase, 1933), joka räjäytti pankin. Jo tässä elokuvassa on hieno, vähäeleinen ekstaasin kuvaus, jonka Machatý esittää vähäeleisesti. Erityisen tyylitelty on elokuvan alku, jossa kamerakulmien ja asetelmien erikoisuus tuo mieleen Hurmion alun. Kohtaus, jossa Mána ja Nany lähtevät autolla kohti ravintolaa, on tyylillisesti lähes esibressonilainen. Autoa ei näytetä missään vaiheessa kokonaan, on vain merkki, ovenkahva, pyörä. Vaikutuksen tekee myös leikittely tuoreella ääniteknologialla. Kun Mána lopussa tulee kotiin, vuotavan vesihanan ääni on piinaava.

Jealousy (1945)

Tšekkiläinen ohjaaja Gustav Machatý (1901–63) ammensi oppinsa Hollywoodissa muun muassa D. W. Griffithin ja Erich von Stroheimin produktioissa ja palasi 1920-luvun lopulla kotimaahansa. Hän tuli tunnetuksi vaikuttavilla mykkäelokuvillaan, joista kuuluisin on vuonna 1929 valmistunut Erotikon. Maailmanmaineeseen hänet nosti kuitenkin varhainen äänielokuva  Hurmio (Ekstase, 1933), Hedy Kieslerin, myöhemmän Hedy Lamarrin läpimurtoteos, johon Mussolini ihastui ja jota paavi vihasi. Ekstaattinen, aistimellinen tyyli vaikutti sittemmin muun muassa Teuvo Tulioon, mutta samalla rohkeus teki Machatýlle vaikeaksi jatkaa uraansa. Itävallan ja Italian kautta hän päätyi uudelleen Hollywoodiin, mutta tällä kertaa työn saaminen ei ollut enää helppoa. Kreditoituja ohjauksia kertyi vain kaksi, Within the Law vuonna 1939 ja Jealousy 1945. Tämän jälkeen Machatý ohjasi enää yhden elokuvan Suchkind 312 Saksassa vuonna 1955.

Jealousy valmistui Republic-yhtiölle pienellä budjetilla: se on pesunkestävä film noir, mutta samalla se kokoaa yhteen sodan jaloista Hollywoodiin päätyneitä emigrantteja. Dalton Trumbon tarinaan perustuvan elokuvan keskiössä on aviopari Janet (Jane Randolph) ja Peter Urban (Nils Asther). Kirjailija Peter on lähtöisin Tšekkoslovakiasta, joka on jäänyt natsien käsiin. Masentunut maahanmuutaja ei saa töitä, ja Janet yrittää elättää pariskuntaa tekemällä taksikuskin töitä. Urbaneiden läheinen ystävä on Hugo Kral (Hugo Haas), joka on statistina Hollywoodissa ja muistelee nostalgisesti joulunviettoa Prahassa, vanhaan hyvään aikaan. Taksikuskin työssä Janet tutustuu lääketieteen tohtori David Brentiin (John Loder), joka puolestaan työskentelee Monica Anderson -nimisen (Karen Morley) tutkijan kanssa. Erikoista Hollywood-mittakaavassa on, että kaikilla henkilöhahmoilla on vahva tieteellinen tai taiteellinen ambitio: kun Janet ja David tutustuvat, heille syntyy kiistaa siitä, onko radiossa soiva musiikki Johannes Brahmsin ensimmäinen vai toinen kvartetto. Myöhemmin David saa kutsun Johns Hopkins Universityyn, ja Peter julkaisee romaaninsa. Eipä aikaakaan, kun Janet rakastuu Davidiin ja Peter löytyy kuolleena.

Pieni budjetti näkyy Machatýn kädenjäljessä, mutta samalla se on omintakeista: kamerakulmat ovat jyrkän ekspressiiviä, ja erityisen vaikuttava on Monican monologi elokuvan lopussa.

Elokuvan valmistumisen aikaan John Loder oli naimissa Hedy Lamarrin kanssa, joten melko varmaa on, että Machatý oli yhteydessä Wienin-aikaisiin tuttuihinsa. Vanha ystävä oli myös Hugo Haas, joka oli 30-luvun alussa tšekkiläisen elokuvan suosituimpia koomikoita. Hän oli esiintynyt Machatýn elokuvassa Naceradec, kibbutsin kuningas (Načeradec, král kibiců, 1932). Kun sota alkoi, Haas lähti Yhdysvaltoihin, mutta sai suuremman roolin vasta vuonna 1944 Jacques Tourneur'n sotadraamasta Days of Glory. Kiinnostava näyttelijä oli edelleen Peterin roolissa esiintynyt ruotsalais-tanskalainen Nils Ashter. Hän oli aloittanut uransa Mauritz Stillerin alaisuudessa 1910-luvulla ja siirtynyt Hollywoodiin 1920-luvulla. Loistokkaasti alkanut ura hiipui 1930-luvulla ja lopulta Alshter elätti itsensä rekkakuskina.

Erotikon (1929)

Gustav Machatý teki läpimurtonsa ohjaajana vuonna 1926 ekspressionistisella draamalla Kreutzerova sonáta, joka perustui Leo Tolstoin kuuluisaan novelliin. Vuonna 1929 valmistunutta Erotikonia pidetään tšekkiläisen ohjaajan seuraavana avainteoksena: siinä on idullaan jo se ekstaattinen, aistimellinen tyyli, joka niitti mainetta neljä vuotta myöhemmin Hurmiossa (Ekstase, 1933). Tarinan keskiössä on ratavartijan tytär Andrea (Ita Rina), joka elää yksin isänsä kanssa. Sateisena yönä taloon saapuu englantilainen kaupparatsu George Sydney (Olaf Fjord), joka myöhästyy junasta ja pääsee yöpymään saman katon alle Andrean kanssa. Hän antaa tytölle pullon Erotikon-merkkistä hajuvettä, ja jo hento sipaisu tuntuu tempaavan mukanaan viettelykseen. George häipyy ja ajautuu tahollaan uuteen kolmiodraamaan. Sillä välin Andrea menee naimisiin - miehen kanssa, jolle hän on luovuttanut verta onnettomuuden jälkeen. Tarinan kertomisessa pidemmälle ei oikeastaan ole mieltä, sillä Erotikon muistuttaa monia muita aikalaismelodraamoja. Seksuaaliuuden kuvauksessa Machatý on varmasti velkaa Mauritz Stillerin Erotikonille (1920), mutta Machatý yhdistää tyyliinsä vaikutteita niin saksalaisesta ekspressionismista kuin venäläisestä montaasitekniikastakin. Samaan tapaan kuin myöhemmin Hurmiossa hän kuvaa tunteita usein esineiden kanssa. Mutta myös erikoislähikuvin kuvatut ilmeet ja yksityiskohdat ovat tärkeitä: Andrean ja Georgen rakkauskohtauksessa on poikkeuksellista intiimiyttä, joka jakoi aikalaisten mielipiteet. Moraalinen närkästys oli itse asiassa osasyyllinen siihen, että esityskopio löytyi vasta 1980-luvulla.

Tšekkiläinen Film Export Home Video on hiljattain julkaissut hienon tupla-dvd:n tästä unohdetusta mykkäelokuvan mestariteoksesta.

Naceradec, kibbutsin kuningas (1932)

Olen yrittänyt kerätä Gustav Machatýn elokuvia, taustaksi vuonna 1933 valmistuneelle Hurmiolle (Ekstase). Tšekeissä on julkaistu dvd:nä ainakin mykkäelokuva Erotikon (1929) ja varhainen äänielokuva Naceradec, kibbutsin kuningas (Načeradec, král kibiců, 1932). Kumpaakaan ei ole esitetty Suomessa elokuvateatterilevityksessä, vaikka varsinkin Erotikon on ohjaajan kehutuimpia teoksia. Machatýn Naceradec on julkaistu tuoreena dvd:nä, jossa on mukana myös Svatopluk Innemannin jalkapallokomedia Miehiä paitsiossa (Muži v offsidu, 1931). Elokuvia yhdistää Hugo Haasin esittämä juutalainen kauppias Richard Naceradec. Molemmat teokset perustuvat Auschwitzissa lokakuussa 1944 kuolleen kirjailijan Karel Polácekin tekstiin.

Jos Miehiä paitsiossa kuvaa jalkapallohulluutta, Naceradec, kibbutsin kuningas näyttää sekin maanista pelihimoa. Aloituskohtauksessa Naceradec käy kiivasta shakkiottelua kilpailijaansa kauppias Jaroslav Dundria (Jaroslav Vojta) vastaan. Myöhemmin elokuvassa hakataan korttia, näppäillään pajatsoa ja pelataan biljardia. Lopulta Naceradecin ja Dundrin bisneskamppailukin näyttäytyy vain leikkinä, jonka jälkeen rauhaa on helppo hieroa.

Elokuvaa katsoessa - tietämättömänä kirjailija Karel Polácekin kohtalosta - oli vaikea suhtautua juutalaisen päähenkilön karikatyyrinomaisuuteen. Mitä sillä haluttiin sanoa? Koomisuuden tasoa kuvastaa se, että Naceradec syyttää suureen ääneen kilpailijaansa antisemiitiksi. Lopulta elokuva on kuitenkin sovinnollinen ja kilpailijat lyövät kättää. Vaivihkaa Dundrin poika ja Naceradecin tytär ovat rakastuneet, kuin Romeossa ja Juliassa, mutta katastrofin sijaan kaikki päättyy hääjuhliin. Parasta elokuvassa on Gustav Machatýn omintakeinen visuaalinen tyyli, hienot oivallukset. Seuraavana kesänä Machatý tutustui Hedy Kiesleriin ja lähti valmistelemaan vakavampaa Hurmiotaan. Ehkä jonkinlaisena enteenä voi pitää Naceradecin modernia avioliittokäsitystä. Elokuvaan sisältyy kielletyn romanssin teema: Findajs (Jan Sviták) rakastuu salapoliisi Tachecín vaimoon (Marie Grossová). Pari kohtaa aina salaa kiihkeiden pelisessioiden aikana. Aivan elokuvan viime hetkillä Naceradec paljastaa suhteen, mutta seurauksena ei olekaan tuomiota. Päinvastoin, Findajs pyytää salapoliisilta rakastettunsa kättä - ja saa myöntävän vastauksen. Oikeastaan juuri tästä Hurmio rakensi traagisen muunnelman vuotta myöhemmin.

Naceradecin hahmossa loistaa Hugo Haas, 1930-luvun Tšekkoslovakian ylivoimainen miestähti. Haasin ura katkesi natsismin nousuun, ja monien muiden tapaan hän siirtyi Euroopasta Yhdysvaltoihin vuonna 1938. Toisin kuin Kiesler, Haas joutui aloittamaan pohjalta, mutta vuodesta 1944 hänet nähtiin jälleen valkokankaalla. Vuonna 1945 Haas kohtasi Machatýn pitkän tauon jälkeen. Machatý yritti läpimurtoa Hollywoodissa, mutta huonoin tuloksin. Viimeiseksi yritykseksi jäi rikoselokuva Jealousy, jossa Haas näytteli Hugo Kralin roolin.

Hurmio (1933)

Alotin tällä elokuvalla, Gustav Machatýn Hurmiolla (Extase, 1933), luentokurssini esityssarjan. Olin ottanut kuusi elokuvaa 1930-1950-luvuilta. Hurmio on erinomainen esimerkki siirtymäkaudesta mykkäelokuvasta äänielokuvaan. Alussahan Hurmiossa ei ole dialogia juuri lainkaan. Kirjoitin elokuvasta vuoden 2005 päiväkirjaan, joten ehkä tässä yhteydessä ei muuta...

Hurmio (1933)

Gustav Machatýn Hurmiolla (Ekstase, 1933) on kulttimaine eroottisesti lautautuneena melodraamana, joka teki Hedy Kiesleristä, myöhemmästä Hedy Lamarrista, tähden. Tarina kertoo, että elokuva teki suuren vaikutuksen Teuvo Tulioon ja Ingmar Bergmaniin. Aluksi Hurmio vaikuttaa vinksahtaneelta: kuvakulmat ovat outoja ja häkellyttäviä, kameran korkeus vaihtelee ja kontrastit tuntuvat liiankin voimakkailta. Koko elokuvan ensimmäinen puolisko on päähenkilön, Evan (Hedy Kiesler), taistelua patoutuneita seksuaalisia himojaan vastaan. Hevosten elinvoimainen korskunta asettuu vastakohdaksi aviomiehen, Emilin (Zvonimir Rogoz), nukkavierulle olemattomuudelle. Puolen tunnin katsomisen jälkeen elokuvan visuaalinen voima on kuitenkin temmannut mukaansa. Kohtaus, jossa Eva astuu Adamin (Aribert Mog) työmaaparakkiin, on uskomattoman hieno. Hurmio sisältää lukemattoman määrän 30-lukulaisia viittauksia: naturismi, koneromantiikka, ruumiillisuus ja uusi nainen punoutuvat yhteen. Muihin aikakauden elokuviin nähden Hurmio on harvinaisen moralisoimaton: Evan ja Emilin murtuneessa avioliitossa ei ole mitään pyhää, josta pitäisi erityisesti pitää kiinni. Elokuva kunnioittaa Evan itsemääräämisoikeutta. Hurmio on silti monitulkintainen. Eva päättää lopulta lähteä yksin Berliiniin ja hylkää Adamin - Emil on tehnyt itsemurhan, ja epäilemättä tämä taakka ahdistaa Evaa. Elokuvan päättää kohtaus, jossa päivä koittaa, rakennustyöläiset ryhtyvät jälleen toimeen ja Adam katsoo luomistyön keskellä äitejä ja lapsia. Tässä tilanteessa ohjaaja näyttää Evan pienokainen sylissään. Onko kyse vain Adamin haavekuvasta, mahdollisuudesta, joka jäi toteutumatta? Ehkä kuva on yleisempi, metaforinen viittaus. Vaikka Adam ja Eva eivät saaneetkaan toisiaan, ekstaasin vimma synnyttää uutta elämää. Lopultakin "hurmion" voi nähdä laajempana kuin vain seksuaalisena himona: se on uuden luomista. Se kiihkeys, jolla rakentajat ryhtyvät työhönsä viimeisessä kohtauksessa, on yhtä ekstaattista kuin Evan täyttymätön kaipuu.

Hurmiossa viehättää paljon sen rakenteellinen muotopuolisuus: puolet elokuvasta rakentaa Evan ekstaattista kokemusta, ja varsinainen triangelidraama alkaa vasta tämän jälkeen. Elokuva valmistui niin ikään mykkäelokuvan ja äänielokuvan rajapinnassa. Äänellisiä elokuvia oli jo tehty muutamia vuosia, mutta estetiikaltaan Hurmio on enemmän sukua menneelle kuin tulevalla. Repliikkejä on hyvin vähän: alkupuolella elokuvaa niitä on tuskin ollenkaan. Jos tietää varhaiseen äänielokuvaan liittyvät teknologiset ongelmat, tähän ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Mutta vähitellen puhumattomuudesta tulee tyylikeino, jossa ääni palvelee kokonaisuutta - ehkä paremminkin kuin niissä elokuvissa, joissa lörpötellään alusta loppuun asti!