Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957)

Jacques Tourneur oli 1950-luvulla freelancer, joka pistäytyi välillä myös Euroopassa. Englannissa hän ohjasi kauhuelokuvan Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957), joka perustui M. R. Jamesin tarinaan. Tourneur oli niittänyt 40-luvulla mainetta nimenomaan kauhuelokuvien ohjaajana, ja hänet tunnettiin sellaisista teoksista kuin Kissaihmiset (Cat People, 1942), Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943) ja Leopardimies (The Leopard Man, 1943). Paholaisen palvelija tarjoaa tuulahduksen klassista kauhua, sillä Tourneur on parhaimmillaan sekä hienovaraisissa viittauksissa että katsojan säikäyttämisessä. Mutta samalla elokuvassa ollaan uuden kynnyksellä, modernin kauhun äärellä. 

Paholaisen palvelijan alussa Stonehengen arvoitukselliset paadet viittaavat salaisuuksiin, jotka kumpuavat kaukaisuudesta. Katsojalle tarjotaan kauhun värityksiä, kun yötaivaan keskeltä paholainen ilmestyy kylvämään tuhoaan. Päähenkilöksi osoittautuu yhdysvaltalainen psykologi John Holden (Dana Andrews), jonka tarkoituksena on osoittaa alkemisti Karswell (Niall MacGinnis) huijariksi. Toisin käy, sillä todellisuus on tarua ihmeellisempää. Karswell joutuu kuitenkin oman kirouksensa uhriksi.

Paholaisen palvelija viehättää klassisen ja modernin kauhun omalaatuisena rajatapauksena. Se syntyi ristiriitaisissa tunnelmissa. Tuottaja Hal E. Chester halusi näyttää demonin valkokankaalla, kaikessa karmeudessaan, mutta ohjaaja Jacques Tourneur, käsikirjoittaja Charles Bennett ja pääosan esittäjä Dana Andrews vastustelivat. Tuottajan näkemys päätyi lopulta kankaalle, mutta voin hyvin ymmärtää Tourneur'n näkemyksen. Hänen estetiikkaansa olisi sopinut paremmin hienovaraisempi viittaus, ja jo erikoistehosteiden käyttö oli riski. Paholaisen täytyisi olla vakuuttava. Kenties tuottaja oli lopulta oikeassa. Jo aloituskohtauksen jälkeen on selvää, että John Holdenin rationalismi on se harhakuva, jonka täytyy särkyä. Lopuksi on pakko mainita Ted Scaifen mustavalkokuvaus. Se toimii erinomaisesti.