Suuri klovni (1952)

Youssef Chahinen toinen pitkä elokuva Al-Muharrij al-kabīr on käännetty englanniksi nimillä The Great Clown ja The Big Buffoon. Ranskassa elokuva on julkaistu dvd:nä nimellä Le Grand bouffon. Suomeksi sen voisi kääntää Suuri klovni, tai Täydellinen narri. Chahinen ura oli alkanut kaksi vuotta aiemmin komedialla Baba Amin, ja myöhemmin ohjaaja on korostanut, miten voimakkasti vuoden 1952 vallankumous vaikutti hänen yhteiskunnallisiin näkemyksiinsä. Heinäkuussa Gamal Abdel Nasserin johtamat joukot syöksivät brittien tukeman kuningas Farukin valtaistuimelta, ja samalla myös yhteiskunnallisten kysymysten käsittely julkisuudessa muuttui. Tämän voi tulkita sysäykseksi sille neorealistisvaikutteiselle vaiheella Chahinen tuotannossa, joka kulminoitui vaikuttavaan, Vittorio de Sicalta innoitusta saaneeseen elokuvaan Keskusasema (Bab el hadid, 1958).

Suuri klovni alkaa yhteiskunnallisena farssina, jonka keskiössä on köyhä virkamies (Hassan Fayek), joka yllättäen perii pienen omaisuuden. Hän on rakastunut kauniiseen työtoveriinsa, joka ei tähän asti ole kuitenkaan piitannut hänestä tippaakaan. Nyt tilanne muuttuu kertaheitolla, kun raha on astunut peliin.  Chahinen kerronta on hengästyttävän vauhdikasta, ja elokuvan alkupuoleta tahdittavat runsaat musiikkinumerot. Vaikuttava käänne tapahtuu kuitenkin puoli tuntia ennen elokuvan loppua, jolloin myös tyyli tasoittuu. Päähenkilö ymmärtää olevansa kohtalokkaasti sairastunut, ja kävelyretki öisen Kairon kaduilla on vaikuttava. Melankoliset hetket tuovat mieleen de Sican elokuvan Umberto D. – elämän vanki (Umberto D., 1952). Olisiko Chahine ehtinyt nähdä sen?

Salama on ok (1937)

Niazi Mustafa (1911–1986), tai Niazi Mostafa, oli egyptiläisen elokuvan tuotteliaimpia ohjaajia. Hänen filmografiansa kattaa 74 nimikettä, ja hän nousi parrasvaloihin jo esikoiselokuvallaan Salama fi khair, jonka olen suomentanut Salama on ok. Englannin kielellä elokuvaa on esitetty vaihtelevilla nimillä: Salama Is Safe, Salama Is All Right ja – Arab Filmin dvd-julkaisuna – Everything Is Fine. Nyttemmin Salama fi khair kuuluu egyptiläisen elokuvan klassikoihin: se on hulvaton komedia, joka toisaalta nauraa eliitille ja yläluokalle, toisaalta ihailee modernisaatiota. Usein 30-luvun egyptiläisessä studioelokuvassa oli musiikkikohtauksia, mutta tässä tarina etenee armoitetun koomikon Naguib Al Rihanin varassa. Al Rihani tuo mieleen ranskalaisen Fernandelin, jonka olemus oli usein kömpelö mutta rakastettava. Al Rihani esittää kaupan virkailijaa Salamaa, joka saa toimitettavakseen yli 4000 puntaa pankkiin, mutta Kairon kaduilla sattuneen liikenneonnettomuuden tai -sähläyksen seurauksena pankki ehtii sulkeutua. Rahat polttavat Salaman käsissä. Asetelma tuo mieleen Max Ophülsin edellisenä vuonna Hollannissa ohjaaman Komedia rahasta (Komedie om geld, 1936). Ophülsin päähenkilö hukkaa rahat matkalla pankkiin ja joutuu epäilyksenalaiseksi. Näin käy myös egyptiläisessä muunnelmassa, mutta tyylilaji on kepeä. Mukana on annos Marx-veljesten henkeä, kun Kairoon saapuu Bloudestanin ruhtinas Kandahar. Nefertiti Palace -hotellin johtaja erehtyy luulemaan Salamaa ruhtinaaksi, ja roolit vaihtuvat. Kandahar vetäytyy taka-alalle ja antaa sijaa väärän kuninkaan päivälle.

Salama fi khair ei ole näköiskuva vuoden 1937 Egyptistä, ja suurin osa kohtauksista on kuvattu studiolavasteissa. Silti erityisen mielenkiintoisia ovat kuvat erämaan halki kulkevasta tiestä, jolla Bloudestanin ruhtinas saapuu kohti Kairoa, suurkaupungin katuvilinä, parturin vastaanotto, toimistotyön modernisuus, kerrostalon portaikon karuus ja Nefertiti Palacen luksuselämä. Siellä täällä vilahtelee ranskankielisiä kylttejä, ja tarinasta käy ilmi, miten tärkeä koulutuksen keskus Kairo oli koko Lähi-idän alueella. Hollywood-elokuviin tottuneelle katsojalle Salama fi khair näyttäytyy kulmikkaana ja epäjatkuvana, mikä tuntuu virkistävältä: koskaan ei voi olla täysin varma siitä, milloin tulee leikkauskohta. Saman kohtauksen sisällä on eräänlaista jump cut -efektiä, kun kameran paikkaa on muutettu kesken repliikin.

Afrita hanem (1949)

Olen unohtanut kirjoittaa elokuvapäiväkirjaan viime keskiviikon Kritiikin elokuvaillasta: katsoimme egyptiläisen klassikon Afrita hanem (1949), jonka ohjaaja Henry Barakat kuului kairolaisen studioelokuvan tuotteliaimpiin tekijöihin 1940- ja 1950-luvuilla. Ennen Nasserin valtaannnousua, ja osin vielä sen aikanakin, Egyptissä kukoisti vilkas elokuvatuotanto, jossa tehtiin niin erämaahan sijoittuvia seikkailuelokuvia kuin ylellisissä lavasteissa kuvattuja musiikkielokuviakin. Afrita hanemin päärooleissa nähdään legendaarinen tanssija Samia Gamal ja laulaja Farid Al-Atrache. Pari kuului egyptiläisen elokuvan kuuluisimpiin lemmenpareihin ja tähditti lukemattomia romanttisia komedioita. Tarinan keskiössä on köyhä laulaja (Farid Al-Atrache), joka löytää maagisen taikalampun ja rakastuu sen sisältä ilmestyvään henkeen (Samia Gamal). Bollywood-elokuvian tapaan aikakauden egyptiläiset elokuvat sisälsivät runsaasti musiikki- ja tanssinumeroita.

Kuningas Faruk muuten nimitti Samia Gamalin Egyptin kansallistanssijaksi.

Keskusasema (1958)

Kun luin televisio-ohjelmistosta Youssef Chahinen elokuvasta Keskusasema (Bab el hadid, 1958) tuli huono omatunto, kun hyllyssä on odottanut Chahinen Aleksandria-trilogia, joka on vieläkin katsomatta. Aiemmin olen nähnyt vain Saladdinin (1963) ja Kohtalon (1997), mutta Chahinen tuotanto on tyrmäävän laaja. Hänessä tiivistyy egyptiläisen elokuvan yltäkylläinen ja kirjava tuotanto. Keskusasema viittaa Kairon rautatieasemaan Bab el hadidiin, ja Chahinen teos jatkaa niitä lukemattomia draamoja, jotka ammentavat jännitteensä aseman kiireisestä ilmapiiristä, risteytyvien ihmiskohtaloiden vyyhdistä. Chahine tekee itse loistavan roolisuorituksen rampana, laitapuolen kulkijana Inawina, joka on pakkomielteisen ihastunut Hannumaan (Hind Rostom), Abu Sarin kihlattuun. Inawi on modernin populaarikulttuurin pauloissa; hän leikkaa lehdistä pin up -kuvia ja elää romanttisissa ja eroottisissa haaveissa. En tunne Egyptin historiaa kovin hyvin, mutta vuonna 1958 Gamal Abdel Nasser oli maan johdossa, Suezin kanava oli juuri kansallistettu ja nasserismi oli ylimmillään. Keskusasemassa yhteiskunnan kuva on kuitenkin ristiriitainen: elokuvassa viitataan naisasialiikkeeseen ja työväestön järjestäytymiseen, amerikkalaisen rockmusiikin invaasioon ja elokuvakulttuurin ruokkimiin fantasioihin, joiden keskus on kaupunki. Inawi unelmoi avioliitosta maaseudulla, mutta pakkomielteinen rakkaus ei voi koskaan toteutua. Inawi, niin kuin muutkin elokuvan henkilöt, haaveilevat paremmasta elämästä, joka ei näytä koskaan toteutuvan. Mahdollisuudet menevät ohi, niin kuin elämä kiireisellä asemalla. Kellotaulut toistuvat kuvissa vähän väliä, ikään kuin korostamassa ajan ankaruutta.

Pari vuotta sitten ostin egyptiläisen elokuvan klassikoita arabfilm.com:sta ja ainakin muutamien filmien perusteella egyptiläiset elokuvat näyttivät aika erilaisilta kuin mihin oli tottunut. Keskusasema on kuitenkin hyvin eurooppalainen: siinä on Vittorio de Sican Umberto D.:n henkeä. Visuaalisesti Keskusasema on aivan loistava. Kuvat jäävät mieleen: Inawi katsomassa maanisesti raiteiden keinuntaa, junan mukana etääntyvä kamera, Inawin epätoivoinen taistelu pimeällä ratapihalla...