Lefranc 8–10: ranskalaisen reportterin seikkailuja

Sadepäivän hyvä puoli on se, että voi lukea sarjakuvia. Kesä- ja joululomien projektina on ollut lukea Jacques Martinin Lefranc-albumit saksankielisenä käännöksinä. Viime kesänä luin ensimmäiset kolme ja joululomalla seuraavat neljä. Nyt sain luettua viimeiset kolme saksannettua albumia. Jos tästä mielii jatkaa, löytyy vielä kolmetoista tarinaa ranskaksi, mutta nyt tuntuu, että Lefrancin seikkailuja on tullut luetuksi riittämiin. Itse asiassa tuorein albumi ilmestyi tänä vuonna, mutta Martin lopetti Lefrancin käsikirjoittamisen jo vuonna 2004. Sarjan piirtämisen hän lopetti kolmen albumin jälkeen vuonna 1965. Martinin toimittajasankari ilmestyi ensimmäisen kerran Journal de Tintin -lehdessä vuonna 1952, mutta ollessaan Hergén palveluksessa Martin ei voinut juurikaan keskittyä oman hahmonsa kehittämiseen. Viiimeiset kolme saksannettua tarinaa ovat kaikki Jacques Martinin käsikirjoittamia ja Gilles Chaillet'n piirtämiä. Kahdeksannessa tarinassa Flug ins Abenteuer (L'arme absolue, 1982) on takautuma-aloitus: ollaan vuodessa 1929, kun ensimmäisen maailmansodan veteraanilentäjä Pierre Lorrain saa oudon tehtävän. Lorrain katoaa lennolla, ja myöhemmin – nykyhetkessä – lentäjän poika palkkaa Lefrancin, saksalaisittain Frankin, etsimään isäänsä. Johtolankana on kirje, jonka poika on saanut isältään vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen. Erikoinen tarina tuntuu nojautuvan salaliittoteoriaan, kuten niin moni muukin Lefranc-albumi. Yllättävää käännettä aikaisempaan merkitsee se, että Lefranc tapaa arkkivihollisensa, ruotsalaistaustaisen Axel Borgin, mutta tämä ei enää edustakaan maailmanrauhan vastustajaa, niin kuin kolme vuotta aiemmin tarinassa Opération Thor (1979, Operation Thor). Lefrancin ja Borgin läheneminen alkaa, ja tämä jatkuu seuraavassa kahdessa albumissa. Mitähän Martin tällä haluaa sanoa?

Historiakulttuurisesti kiinnostava on yhdeksäs tarina Rettet San Larco (La Crypte, 1984), joka sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen San Larcon pikkuvaltioon. Salaliitosta on kyse myös tässä, mutta nyt asialla ovat paikalliset grynderit, jotka eivät kaihda mitään keinoja modernisaatiohuumassaan. Valtavan uudisrakennuskompleksin työmaan alta löytyy keskiaikainen krypta, jonka lumous valtaa työmiehet aivan samaan tapaan kuin antiikin freskot Federico Fellinin elokuvassa Rooma (Roma, 1972). Juuri kryptajakso on sarjakuvan parasta antia. Sen sijaan häiritsevää on se, että Martin on Axel Borgin hahmon. Ehkäpä hän haluaa sanoa, että modernissa maailmassa perinteiset viholliset menettävät merkityksensä. On uusia uhkatekijöitä, jotka vaarantavat luonnon ja kulttuurin monimuotoisuuden. Toisaalta San Larcon raharikkaista muodostuu tässä kertomuksessa uusi viholliskuva, jota olisi voinut käsitellä monimielisemminkin. Nyt tarina päättyy onnelliseen sulkeumaan, kun kryptan aarteet paljastuvat tiedotusvälineiden kautta ja gryndereiden suunnitelman epäonnistuvat. Silti tarina on kiinnostavasti ajankohtainen: juuri 1980-luvulla kulttuuriperinnön kysymykset nousivat vahvemmin esiin.

Kymmenes Lefranc-albumi, Warnung vor der Zukunft (L'Apocalypse, 1987), irtoaa aiempaan nähden fantastisiin sfääreihin. Lefranc kaapataan kymmenien muiden ihmisten tavoin Pro Mundia -säätiön ”konferenssiin” kaukaiseen alppihotelliin. Tosiasiassa kyse on avaruuden muukalaisista, androideista, jotka opettavat ihmiskunnalle aikamatkailun salaisuuksia ja samalla näyttävät, millainen kohtalo ihmisiä odottaa. Lefrancin tapaan leiritykseen on siepattu Axel Borg, joka on nyt jo vanha tuttu. Ihmiskunnan koekaniineiksi valitut aikamatkailijat pitävät kulkuvälineensä ikkunasta näkyviä historiallisia kuvaelmina ”videofilmeinä”, vaikka he tosiasiassa katselevat menneisyyttä ”sellaisena kuin se oli”. Tarinassa on sama paradoksi kuin elokuvallisissa aikamatkailun kuvauksissa, joissa historian esittäminen tapahtuu nimenomaan audiovisuaalisen kerronnan ja näkökulmaotosten kautta. Tosin välillä kuvaelmat muinaisesta Egyptistä, Ludwig XIV:n hallituskaudelta ja keskitysleireiltä tuntuvat katsojista pitkäveteisiltä. Lefrancin ja Borgin tapaan aikamatkailijoiden joukossa on elokuvaohjaaja, jonka mukaan samantasoista filmiä tehdään heikommillakin studioilla. Todellisuus on elokuvaa heikkotasoisempaa! Vanhana Ludwig II -harrastajana minua kiinnosti episodi, jossa – kaikista menneisyyden ihmeellisyyksistä – Lefranc ja Borg saavat nähdä, mitä tapahtui Baijerin kuninkaalle Starnberg-järven rannalla. Martinin tulkinnan mukaan tuleva Itävallan keisarinna Sissi on tulossa veneellä pelastamaan Ludwigia Schloss Bergistä, mutta liian myöhään. Sissin apuri ampuu tohtori Guddenin, ja samalla hetkellä Ludwig tuntuu saavan sydänkohtauksen. Joku paikallaolijoista tosin kertoo kuulleensa kaksi laukausta. Tässä vaiheessa Lefranc pitää näkemäänsä välähdystä fiktiona ja toteaa pitävänsä enemmän Helmut Käutnerin vuonna 1955 ohjaamasta Ludwig-elokuvasta, jonka pääroolissa oli O. W. Fischer. Lefranc palaa huoneeseensa, ja sattumalta televisiosta tulee Viscontin Ludwig II (1972), josta Martin ja Chaillet epäilemättä ovat saaneet inspiraatiota.

Mystinen seikkailu päättyy muukalaisten nopeaan katoamiseen. He eivät voi viipyä pidempään, mutta samalla muutamat ihmiskunnan jäsenet ovat saaneet varoituksen tulevasta katastrofista, kaiken tuhoavasta sodasta. Aikamatkailijat ovat jo ratkaisseet keinon siirtää kulttuuriperinnön aarteet tuhon yli, ja kaukaisessa tulevaisuudessa Kölnin katedraalikin on rakennettu uudelleen. Silti edessä on väistämätön tuho.

Lefranc 4–7: ranskalaisen reportterin seikkailuja

Viime heinäkuussa ryhdyin lukemaan Jacques Martinin Lefranc-sarjakuvia. Nyt joululomalla jatkoin lukemalla neljä albumia lisää. Suomeksi Martinin tuotannosta on käännetty vain Alix-sarjaa. Martin oli pitkään Hergén palveluksessa, ja ehkäpä siitä syystä hänen oma reportterihahmonsa seikkaili 50- ja 60-lukujen aikana vain kolmessa albumissa. Vuonna 1965 ilmestyneen Le Mystère Borg -tarinan jälkeen hän ei enää itse piirtänyt sarjaa, mutta käsikirjoitti 13 tarinaa vuosina 1974–2004. Guy Lefrancin seikkailut jatkuivat yhdeksän vuoden tauon jälkeen albumilla Le Repaire du loup (1974, saatavana myös saksaksi nimellä Im Bau der Wölfe). Piirtäjänä oli Bob de Moor, jonka ainoaksi Lefranc-työksi tämä jäi. Le Repaire du loup jatkaa edellistä seikkailua siinä mielessä, että tälläkin kertaa ollaan alppimiljöössä. Erittäin Martin-tyylisesti piirretyssä tarinassa mystinen sudenmerkki saattelee katastrofien sarjaa. Taustalla ovat huijatuksi tulleen englantilaisen alppihotellin pitäjän perilliset, jotka lopulta saavat oikeutta.

Viidennessä Lefranc-tarinassa Les Portes de l'enfer (1978, Die Pforten zur Hölle) piirtäjäksi on vaihtunut Gilles Chaillet, joka vastasi seuraavan yhdeksän albumin visuaalisuudesta. Vaikka piirrosjälki on selvästi kömpelömpää kuin Martinin ja de Moorin, käsikirjoituksena Die Pforten zur Hölle kohottaa tarinan muiden 70- ja 80-luvun töiden yläpuolelle. Tai ehkä minuun vetoaa keskiajalle sijoittuva takautumajakso, joka tuo mieleen Martinin ja Pleyersin yhteisen Jhen-sarjan. Tarina alkaa kahden aiemman albumin tapaan vuoristossa: tapahtuu jättiläismäinen räjähdys, joka jättää raskaan savun leijumaan laaksojen ylle. Lefranc ja hänen ystävänsä Robert pitävät lähes selvänä, että kyse on maailmanlopusta. Eriskummallisessa tarinassa eskatologiseen visioon yhdistyy keskiajan paholaisen pelko.

Opération Thor (1979, Operation Thor) palaa Lefranc-sarjan alkulähteille siinä mielessä, että se marssittaa esiin jo Tintin-lehdessä ja ensimmäisessä albumissa esitellyn ruosalaissyntyisen Axel Borgin. Lefrancin skandinaavinen arkkivihollinen on jälleen järkyttämässä maailmanrauhaa. Tarina alkaa Norjassa, josta Lefranc ja Robert päätyvät Axel Borgin kidnappaamina Atlantille ja ennen pitkää Yhdysvaltoihin. Transatlanttisessa seikkailussa Borg yrittää suistaa Yhdysvaltain talouden nurin syöttämällä markkinoille taitavasti väärennettyjä dollareita. Jacques Martinin skandinaaviset mielikuvat hämmästyttävät. Miksi juuri ruotsalaissyntyinen aristokraatti hamuaa maailmanvaltaa?

Vuonna 1981 ilmestynyt L'Oasis (saksalaisena laitoksena Die Oase) laajentaa Lefranc-sarjan kuvaa. Pohjoisilta meriltä fokus siirtyy Afrikkaan, jonne on kaapattu matkustajakone. Kuinkas muuten, lennolla Egyptiin on ollut myös Lefrancin ystävä Robert, minkä takia kansainvälinen reportteri on päätynyt ongelmaa ratkaisemaan. Tarina on James Bond -vaikutteinen siinä, että Lefranc varustetaan modernin teknologian keinoin ja hänet on lähetetty yksin ratkaisemaan pulmaa. Sarjakuva jatkaa fantasiaa Ranskan maailmanpoliittisesta merkityksestä, joka oli todellisuudessa jo kadonnut. Albumissa on myös häivähdys kolonialistista perintöä, kun Lefrancin avuksi ilmaantuu paikallinen alkuasukas – joka kylläkin saa surmansa ratkaisevassa taistelussa. Lopputulemana on, että vain afrikkalainen joutuu uhrautumaan, kun eurooppalaiset ratkovat välejään. Parasta albumissa on sen rakenne: tarina lähtee suoraan toiminnasta, joka motivoidaan vasta takautuman kautta.

Lefranc 1–3: ranskalaisen reportterin seikkailuja

Suomessa Jacques Martin tunnetaan Alix-sarjakuvasta, mutta hän synnytti monia muitakin hahmoja. Suurin osa Martinin luomuksista sijoittui menneisyyteen (Alixin ohella Keos, Orion, Arno, Jhen, Lois) mutta Hergén inspiroimana hän loi reportterihahmon, joka ratkoi ajankohtaisia kysymyksiä. Tuloksena oli Lefranc, joka aloitti seikkailunsa Tintin-lehdessä vuonna 1952. Jo ennen tätä Martin oli tullut yhteistyöhön Hergén kanssa, ja suhde jatkui vuoteen 1982 asti. Martinin kädenjälki näkyi 50-luvulla muun muassa albumeissa Tuhatkaunon tapaus, Tintti Tiibetissä ja Seikkailu punaisella merellä. Hankin hiljattain kolme ensimmäistä Lefranc-albumia Saksasta, jossa sankarin nimi oli Luc Frank. Ensimmäinen tarina La Grande Menace (Die grosse Bedrohung) ilmestyi Tintin-lehdessä vuosina 1952-53 ja albumina 1954. Erinomaisesti piiretty sarjakuva kumpuaa toisen maailmansodan jälkeisistä jännitteistä: pohjalla ei kuitenkaan ole kylmä sota tai ideologinen konflikti. Saksalaisen linnan uumenissa asustaa ruotsalaista sukujuurta oleva Axel Borg, joka suunnittelee koko Pariisin tuhoamista massiivisella ohjuksella. Ehkä tarina on muistuma Kolmannan valtakunnan aseteknologiasta.

Seuraava tarina L'Ouragan de feu (Der Feuersturm) seurasi pitkän tauon jälkeen, jatkosarjana 1959-60 ja albumina 1961. Jälleen Ranska on uhattuna, mutta sitä ei uhkaa kolonialistisen vallan murtuminen vaan teknologinen kehitystyö. Tunnettu kemisti on onnistunut puristamaan merivedestä öljyä, ja keksintö järisyttää maailman tasapainoa, hiukan samaan tapaan kuin ihmekangas Alexander Mackenrickin elokuvassa Mies valkoisessa puvussa (Man in the White Suit, 1951). Kiinnostavaksi tarinan tekee tapahtumapaikka, Saint-Malo ja luostarisaari Mont Saint-Michel, joiden arkkitehtuuri on piirretty tarkasti. Tyyliltään L'Ouragan de feu edustaa parasta Martiniä - on oikeastaan harmi, ettei sarja saanut enempää jatkoa 1960-luvulla. Samaan tapaan kuin Alixin kumppanina on nuori Enak, Lefranc saa seuralaisekseen kemistin veljenpojan, joka tarinan lopussa jää orvoksi. Ensimmäisiä Lefranc-sarjakuvia yhdistää sama vihollinen: Axel Borg ilmestyy tässäkin paikalle, vain kadotakseen mystisesti meren aaltoihin viimeisillä sivuilla.

Martinin teki 60-luvulla vielä kolmannen tarinan ranskalaisen sanomalehtimiehen seikkailuille. Tuloksena oli Le Mystère Borg (Der Super-Virus), joka ilmestyi albumina vuonna 1965. Nyt tarina sijoittuu pääosin Sveitsiin, hiihtokeskukseen, jossa Lefranc osallistuu journalistien slalom-kisaan. Tällä kertaa Borgin hyppysiin on päätynyt vaarallinen virus, joka kuitenkin Venetsiaan sijoittuvassa loppukohtauksessa saadaan oikeisiin käsiin. Frank oli menestys, mutta Martinilla ei ollut mahdollisuutta jatkaa sarjaa ennen 70-lukua. Vasta kun Martinin ja Hergén tiet erosivat 1982, Lefrancin hahmo näyttää nousseen kiitoon. Kolmen ensimmäisen albumin jälkeen Martin ei enää itse piirtänyt sarjaa, mutta käsikirjoitti sitä vuodeen 2004, jolloin 16. albumi näki päivänvalon. Saagan viimeisin 22. osa Les enfants du bunker ilmestyi huhtikuussa 2011 Michel Jacquemartin ja Alain Mauryn yhteistyönä.