Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960)

Lewis Milestone (1895–1980), alun perin nimeltään Lev Milstein, oli syntynyt Kišinjovissa Venäjällä, nykyisessä Moldovian Chișinăussa, ja muuttanut Yhdysvaltoihin vähän ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Hän työskenteli elokuva-alalla 1910-luvulta lähtien ja ehti nähdä nuoren taiteenalan muutokset. Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960) oli Milestonen viimeisiä ohjauksia. Tämän jälkeen valmistui vielä Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty, 1962) sekä muutama tv-ohjaus, mutta 60-luvun alussa Milestone vetäytyi. Ohjaajaa enemmän Kova kaverit on tähtiensä elokuva: ytimessä ovat Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr. ja Peter Lawford, jotka tunnettiin julkisuudessa The Rat Pack -ryhmänä. Oikeastaan Rat Pack oli 1950-luvulla Bogartin ja Bacallin ympärille kokoontunut seurapiiri, mutta media alkoi käyttää samaa nimitystä myös Sinatran porukasta. Sinatra, Martin ja Davis itse käyttivät mieluummin nimityksiä The Summit tai The Clan. Laulajat olivat Las Vegasin show-elämän ytimessä ja esiintyivät usein myös toistensa konserteissa. Kovat kaverit taltioi ryhmän yhteispeliä jo siksikin, että näyttelijät olivat tyytymättömiä käsikirjoitukseen ja improvisoivat osan dialogista.

Tarinaltaan Kovat kaverit on hämmästyttävä. Ryhmällä ei ole rikostaustaa, lukuun ottamatta Tonya (Richard Conte), joka alussa vapautuu vankilasta ja jonka pojalle puoliso on kertonut isän olevan yhä sodan jäljiltä Japanissa. Kovien kavereiden yksitoista päähenkilöä ovat sotaveteraaneja, laskuvarjojääkäreitä, joilla on tilillään lukuisia urotekoja toisesta maailmansodasta. Ryhmä kokoontuu ryöstämään Las Vegasin viisi kasinoa uudenvuoden yönä. Tätä katsellessa mietin, millainen olisi Tuntemattoman sotilaan jatko-osa, jossa jermut tapaavat vuosien päästä ja päättävät tehdä elämänsä keikan esimerkiksi ryöstämällä Suomen Pankin tai vaikka vain Hangon kasinon? Ehkä Kovien kavereiden tähtisikermä on mahdollistanut näin hämmästyttävän sotaveteraanien käsittelyn, puhumattakaan siitä, että ryöstön kohteena ovat uhkapeliparatiisin ”tarpeettomat” miljoonat, joita ihmiset ovat tuhlaneet rulettipöydällä ja joita mafiajengit lopulta hallinnoivat. Tämä ”tarpeettomuuden” ajatus tulee vahvistettua elokuvan loppukohtauksessa, jossa kaikki haihtuu savuna ilmaan... Kovat kaverit on viihdyttävä elokuva, jota tahdittavat Nelson Riddlen sävelet, mutta alkupuoli on kieltämättä raskas, sillä yhdentoista päähenkilön kokoaminen on ollut käsikirjoittajalle ja ohjaajalle ylivoimainen tehtävä.

Kapina laivalla (1962)

Charles Nordhoffin romaani Mutiny on the Bounty oli nähty valkokankaalla jo vuonna 1935 Frank Lloydin ohjauksena. Kun uusintafilmatisointiin ryhdyttiin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, paljon oli muuttunut: Hollywoodin spektaakkelituotanto oli kuljettanut katsojia milloin kaukaisiin aikakausiin, milloin eksoottisiin paikkoihin. Kapina laivalla (1962) valmistui 70-millisenä produktiona spektaakkelihuumaan äärilaidalla, meriseikkailuna, jota kuvattiin myös Tahitilla. Kapina laivalla osoittautui poikkeuksellisen hankalaksi projektiksi, jossa kuvauksia tehtiin yli vuoden. Se jäi Lewis Milestonen viimeiseksi elokuvaksi, mutta tiettävästi ohjauksellista panosta antoivat myös Carol Reed, George Seaton ja Jacques Tourneur. Elokuvan piti alun perin olla Reedin nimissä, mutta MGM antoi hänelle potkut hankkeen alkuvaiheessa ja kutsui konkari-Milestonen ohjaimiin. Tarinat kertovat, että Hugh Griffith häipyy elokuvasta pitkiksi ajoiksi siksi, että hänet häädettiin kuvauspaikalta alkoholismin takia. Marlon Brando puolestaan herkutteli elokuvan valmistamisen aikaan niin paljon, että tähden elopaino vaihteli kohtauksesta toiseen.

Kapina laivalla alkaa Portsmouthissa vuonna 1787, josta purjehdus kohti Tahitia on alkamassa tiukkailmeisen kapteenin William Blighin (Trevor Howard) johdolla. Tarkoituksena on tutkia, voisiko leipäpuuta käyttää ravintona Jamaikan orjille. Missio ei ota onnistuakseen, sillä kapteenin ankaruus saa laivan yhteisön natisemaan liitoksissaan. Lopulta kapteeni syrjäytetään luutnantti Fletcher Christianin (Marlon Brando) johdolla. Erityisen onnistunut on mielestäni elokuvan alkujakso, ja mieleen jää varsinkin Bronislau Kauperin hieno musiikki. Sen sijaan jakso Tahitilla on kohtuuttoman pitkä, ja sitä häiritsee avoimen kolonialistinen ote. Bountyn miehistölle Tahiti on seksuaalisten fantasioiden kohde, ja on vaikea ymmärtää, miksi jaksoa on kohtuuttomasti romantisoitu. Toki Tahiti on tarkoitettu vastakuvaksi laivan karulle todellisuudelle, mutta samalla elokuva menee reippaasti korrektiuden tuolle puolen.