Pelko (Sudden Fear, 1952)

David Millerin ohjaama ja Edna Sherryn romaaniin perustuva Pelko (Sudden Fear, 1952) on melko vähälle huomiolle jäänyt film noir, jota kannattelevat Joan Crawfordin ja Jack Palancen roolisuoritukset. Elokuva nähtiin Suomessakin vuonna 1953, ja se oli alle 18-vuotiailta kielletty. Lehdistössä vastaanotto oli tylyä. Ilta-Sanomat kutsui teosta ”nenästävetoelokuvaksi”, jossa nimenomaan katsojat tulevat huijatuiksi. Vapaa Sana puolestaan totesi, että sensuurin olisi elokuva pitänyt ilman muuta kieltää, sillä se oli täynnä ”kauhua, pelkoa, murhamaniaa ja kiristystä”. Normit ovat muuttuneet, todellakin, sillä nyt katsottuna Millerin ohjauksessa on kiinnostavuutta ja kekseliäisyyttä. Murhamaniaa siinä toki on. 

Pelko alkaa teatterissa, jossa harjoitellaan kirjailija Myra Hudsonin (Joan Crawford) uutta näytelmä. Lavalla on meneillään romanttinen kohtaus, jossa Lester Blaine (Jack Palance) tilittää rakkauden tuntojaan. Elokuva hyödyntää alusta lähtien Jack Palancen imagoa. Lester Blainen sanat ovat erittäin vakuuttavia, ja ehkäpä Palancen taitava näytteleminen uppoaa elokuvan katsojaankin. Ukrainalaistaustainen Palance, oik. Volodymyr Palahniuk, tuli tunnetuksi kivestä veistettynä hahmona, jonka kasvoja olivat muovanneet niin nyrkkeilyura kuin sotavuosien vammat. Juuri tähän tarina tarttuu, sillä Myra Hudsonin mielestä Lester Blaine ei todellakaan sovi ulkomuotonsa puolesta romanttiseksi sankariksi... 

Tästä tarina käynnistyy. Lester haluaa näyttää Myralle voivansa olla romanttinen, elävässä elämässä. Hän lyöttäytyy samaan junaan, päätyy Myran mukana San Fransiscoon ja lopulta avioituu kuuluisan kirjailijan kanssa. Silloin totuus paljastuu... David Miller ottaa aiheesta kaiken irti. Kun Myra pelkää tulevansa miehensä murhaamaksi, hän fantasioi kaikki mahdolliset kuoleman tavat. Miller näyttää nämä mahdolliset juonenkäänteet houreunien kavalkadina. Parhaimmillaan Miller on kohtauksessa, jossa Myra piilottelee vaatekaapissa samaan aikaan, kun Lester astuu huoneeseen. Lester ottaa peltilelun, vääntää vieterin äärimmilleen ja suuntaa mekaanisen koiran kohti raollaan olevaa kaappia... 

Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1952)

Daphne du Maurierin romaaniin perustuva Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1952) on ollut pitkään katsottavien elokuvien listalla. Nyt vihdoin tilaisuus koitti. Elonetin mukaan se olisi esitetty televisiossa vuonna 1981, mutta en muista sitä silloin nähneeni. Serkkuni Raakel voidaan nähdä osana Hollywoodin englantilaisuuden tulkintaperinnettä, johon lukeutuvat myös esimerkiksi sellaiset klassikkofilmatisoinnin kuin William Wylerin ohjaama Humiseva harju (Wuthering Geights, 1939) ja Robert Stevensonin Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre, 1943). Jo ensimmäiset kuvat kertovat, että Serkkuni Raakel sijoittuu myyttiseen englantilaiseen maisemaan. Tosin Cornwallin pauhaavaa merta ja goottilaista kartanoa edeltää tienristeykseen sijoittuva intro, jossa pieni poika näkee hirressä roikkuvan miehen ja saa kuulla, miten murhan palkka on kuolema...

Serkkuni Raakel on historiallinen melodraama ja jännitysnäytelmä. Nuori Philip Ashley (Richard Burton) on elänyt serkkunsa Ambrosen kasvatettavana. Eräänä päivänä Ambrose lähtee Firenzeen, jossa hän avioituu serkkunsa Rachelin (Olivia de Havilland) kanssa. Pian hän menehtyy, mutta ehtii lähettää Philipille kirjeitä, joiden pohjalta tämä epäilee Racheliä miehensä murhasta. Lääkärit taas kertovat, että Ambrosen aivokasvain sai tämän vainoharhaiseksi. Ennen pitkää Rachel saapuu Englantiin, ja vähitellen perspektiivi alkaa muuttua.

Sekä Richard Burton että Olivia de Havilland saivat rooleistaan Oscar-ehdokkuuden, ja varsinkin Burton on todella vakuuttava Philipin roolissa. Tunteet kuohuvat: rakkaus ja viha, luottamus ja epäluulo, viattomuus ja syyllisyys. Myös elokuvan kuvaus on erinomaista. Mieleen jää myös Franz Waxmanin musiikki, josta olin paikoitellen aistivinani Reinhold Gliéren musiikin vaikutteita. Burton on päiväkirjoissaan kertonut, miten hankalaa työskentely de Havillandin kanssa oli. Alun perin Rachelin roolia kaavailtiin Greta Garbolle ja ohjaajaksi George Cukoria, mutta lopulta Olivia de Havilland sai pääroolin ja ohjausvastuu siirtyi Henry Kosterille. De Havillandin tähteys korostuu siinä tavassa, jolla hänet introdusoidaan. Rachel kuvataan aluksi takaapäin ja kasvot paljastuvat vasta ensimmäisessä kohtauksessa Philipin kanssa.

Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960)

Katsoin 1990-luvulla kattavasti sekä Hollywoodin että Cinecittàn antiikki- ja raamattuspektaakkeleita, joiden todellinen buumi oli 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa. Vaikka silloin haravoinkin tuotantoa laajasti, joitakin elokuvia oli VHS-aikana vaikea saada käsiin. Henry Kosterin ohjaama Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960) jäi silloin näkemättä. Ohjaajana Koster on lajityypin kannalta siinä mielessä olennainen, että hän toteutti spektaakkeliaallon teknologisena suunnannäyttäjänä toimineen ensimmäisen CinemaScope-elokuvan Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953). Koster oli oikealta nimeltään Hermann Kosterlitz, ja hän oli syntynyt vuonna 1905 Berliinissä. Hän kuului niihin emigrantteihin, jotka raivasivat tiensä Hollywoodiin.

Ruutin kirja alkaa näyttävällä jaksolla Moabin maassa, jossa Ruut välttyy lapsena joutumasta Chemosh-jumalan uhriksi. Näyttämöllepano on hyvin hollywoodmaista, kuinkas muutenkaan, mutta toisaalta puvustus ja lavastus ovat kiinnostavia etnisten ja modernististen piirteiden yhdistelmässään. Elokuvaa kuvattiin 20th-Century Foxin studioiden lisäksi Arizonan aavikoilla, jotka saivat edustaa Moabin ja Juudean maita. 

Ruutin kirja yhdistyy temaattisesti Kosterin ensimmäiseen spektaakkeliin Näin hänen kuolevan siinä mielessä, että molemmat ovat uskonnollisen kääntymyksen tai herätyksen kuvauksia. Kun jälkimmäisessä Kristuksen ristin juurella vartioinut sotilas (Richard Burton) kokee herätyksen, Ruutin kirjassa päähenkilö hylkää kuvainpalvonnan, pakenee Betlehemiin ja joutuu vakuuttamaan uuden yhteisönsä uskonsa vakaudesta. Kun Ruutin kirja sai ensi-iltansa Suomessa, Kansan Uutisten kuuluisa kriitikko Martti Savo antoi erittäin tylyn arvion ja totesi: ”Kuinka niin jännittävästä kirjasta kuin Raamattu voidaan tehdä näin pitkäveteinen elokuva on todellinen arvoitus.” Uskallan olla kuitenkin eri mieltä siinä mielessä, että Ruutin kirja näyttäytyy minulle 1950- ja 1960-lukujen taiteessa tehtynä itsenäisen naisen kuvauksena, jossa korostuu rohkeus yhteisöllisen paineen keskellä. Oman kiinnostavuutensa luo aikakauden raamattuspektaakkelien suhde Lähi-idän tilanteeseen. Tässä elokuvassa side Israeliin on vahva jo siksikin, että nimiroolia esittää nuori israelilainen näyttelijä Elana Eden.

Sardiinimysteerio (Love Happy, 1949)

David Millerin komedia Love Happy (1949) tuotiin Suomessa ensi-iltaan vuonna 1953, ja se sai silloin omaperäisen nimen Sardiinimysteerio. Sardiineja elokuvassa todellakin esiintyy, vieläpä runsaasti, sillä elokuvan alussa gourmet-liike tuo maahan sardiineja ja salakuljettaa peltipurkeissa jalokiviä. Nämä jalokivet eivät ole mitä tahansa kiviä vaan kuuluisia Romanovin suvun kalleuksia, joita kertojana toimiva salapoliisi Sam Grunion (Groucho Marx) sanoo metsästäneensä yksitoista vuotta. Tästä käynnistyy ihmeellinen sekasotku, kun sardiinipurkkeja hamuavat rikolliset kansoittavat musikaaliteatterin, joka on valmistautumassa ensi-iltaan. Grouchon lisäksi kaaosta on luomassa kaksi muutamkin Marx-veljestä, Harpo ja Chico.

Millerin Sardiinimysteerio tunnetaan varhaisena Marilyn Monroe -elokuvana, mutta Marilynin esiintyminen kestää vain muutaman minuutin. Päärooleissa ovat pikemminkin Marx-veljekset, joiden menossa ei ehkä ole samaa anarkismia kuin 1930-luvun alun komedioissa, mutta hienoja hetkiä silti löytyy: Grouchon repliikit ovat puhdasta kultaa, ja Harpon kohellus elokuvan lopussa tuo mieleen veljesten parhaat päivät. Erityisesti mieleen jää Harpon ratsastus valomainoksen hevosella samaan aikaan, kun ääniraidalla tapaillaan Wagnerin Valkyyrioiden ratsastusta.

Mister 880 (1950)

Edmund Gouldingin ohjaama draama Mister 880 (1950) oli positiivinen yllätys. Se sai Suomessa teatterilevityksen vuonna 1951, mutta televisiossa sitä ei käsittääkseni ole nähty. Elokuvan pohjana oli St. Clair McKelwayn The New Yorker -lehteen kirjoittama artikkeli, jonka muokkasi käsikirjoitukseksi Robert Riskin, Frank Capran yhteistyökumppani ja kokenut kirjoittaja. Ehkä juuri Riskinin humaani ote on ollut ratkaisevaa sille, että lopputuloksena oli puhutteleva elokuva. McKelwayn artikkeli käsitteli itävaltalais-amerikkalaista rahanväärentäjää Emerich Juettneria (1876–1955), joka ryhtyi vuonna 1938 levittämään yhden dollarin väärennettyjä seteleitä. Hän jatkoi toimintaansa kymmenen vuotta joutumatta kiinni. Juettner kertoi myöhemmin oikeudessa käyttäneensä väärennettyä rahaa vain, kun tarve oli suuri, eikä hän koskaan antanut eteenpäin kuin yhden setelin, jotta menetys ei olisi kenellekään liian suuri.

Riskinin käsikirjoituksessa Emerich Juettnerin tarinaan punoutuu romanttinen sivujuonne. Päähenkilönä on Steve Buchanan (Burt Lancaster), joka työskentelee väärennösrikoksia selvittelevässä yksikössä. Tapaus numero 880 on ollut pitkään selvittämättä, ja tähän työhön hän päättää seuraavaksi keskittyä. Samaan aikaan toisaalla YK:ssä tulkkina työskentelevä Ann Winslow (Dorothy McGuire) elää kerrostalossa, joka yläkerrassa asustaa ystävällinen vanhus "Skipper" Miller (Edmund Gwenn). Miller sujauttaa muutaman väärentämänsä dollarin Annin käsilaukkuun ja ennen pitkää tämä teko johdattaa Buchananin väärentäjän jäljille.

Steven ja Annin romanttinen suhde rakentuu vähitellen, ja pettymys on suuri, kun paljastuu, että vanha kunnon Skipper onkin mystinen tapaus 880. Skipper ymmärtää tämän itsekin ja ehtii piilottaa painolevyt, mutta viranomaiset ovat jo hänen jäljillään. Elokuvan loppu sijoittuu oikeussaliin, jossa hyväntahtoinen vanhus saa empatian puolelleen. Loppuratkaisu on nähdäkseni uskollinen alkuperäiselle Emerich Juettnerin tarinalle. Väärentäjä on saamassa aluksi yhdeksän kuukauden tuomion, mutta se pidennetään vuoden ja yhden päivän mittaiseksi, jotta ehdonalaisuus olisi mahdollista neljän kuukauden jälkeen. Sakkoa Juettnerille määrättiin yhden dollarin verran. Edmund Gwenn tekee elokuvassa elämänsä roolin sympaattisena rikollisena, ja hän sai tulkinnastaan myös Oscar-ehdokkuuden. Paremmin Gwenn muistetaan suorituksestaan Alfred Hitchcockin elokuvassa Mutta... kuka murhasi Harryn (The Trouble with Harry, 1955).

Viimeinen sopimus (Sista kontraktet, 1998)

Kuvittelin, että olen jo nähnyt kaikki Olof Palmen murhaan liittyvät ruotsalaiset elokuvat ja tv-sarjat, mutta Kjell Sundvallin ohjaama Viimeinen sopimus (Sista kontraktet, 1998) onkin jäänyt katsomatta. Vuosien mittaan on tullut nähtyä Leif G. W. Perssonin romaaneihin perustuvia fiktioita ja viimeksi Charlotte Brändströmin ja Simon Kajserin ohjaama minisarja Epätodennäköinen murhaaja (Den osannolika mördaren, 2011), jossa Robert Gustafsson teki loistavan roolityön Stig Engströminä. Elokuvantekijät ovat pöyhineet Palmen tapausta eri näkökulmista, ja vuonna 1998 valmistunut Viimeinen sopimus tarttui salaliittoteorioihin, vaikkakin tavalla, joka jättää monta kysymysmerkkiä. Kun Viimeinen sopimus valmistui, Palmen murhan tutkimukset olivat vielä aktiivisessa vaiheessa, vaikka tapahtumasta olikin kulunut 12 vuotta. Elokuva perustui edellisenä vuonna ilmestyneeseen, salaperäiseen romaaniin, jonka kirjoittaja John W. Grow oli pseudonyymi, eikä kirjoittajan tai kirjoittajien identiteettiä ole vieläkään käsittääkseni selvinnyt.

Viimeinen sopimus nostaa päähenkilöksi kuvitteellisen poliisin Roger Nymanin (Mikael Persbrandt), joka seuraa Ruotsiin rantautuvaa eteläafrikkalaista palkkamurhaajaa (Michael Kitchen) ja ymmärtää vähitellen, että nimenomaan Palme on vaarassa. Tarina vihjailee eri salaliittoteorioiden mahdollisuudella ja kuvaa ryhmittymiä, joita Palmen yhteiskunnallinen kritiikki ärsytti. Nyman jää lopulta yksin, mikä viittaa siihen, että viranomaiset eivät syystä tai toisesta halua häntä auttaa. Trillerin jännitettä nakertaa se tosiasia, että katsoja tietää Nymanin epäonnistuvan, eikä hän ponnisteluistaan huolimatta pysty auttamaan. Kaikki johtaa väistämättömään tragediaan. Katsoessa jäin miettimään, mitä monet Palmen murhaan liittyvät tarinat palvelevat. Ehkä ne olivat yleisölle tärkeitä ratkaisuja tai tulkintaehdotuksia tilanteessa, jossa poliisin toimet etenivät tuskastuttavan hitaasti.

Laittomasti naimissa (We're Not Married, 1952)

Edmund Gouldingin ohjaama ja Nunnally Johnsonin käsikirjoittama Laittomasti naimissa (We're Not Married, 1952) on mainio komedia, tai ainakin se sopi siihen mielentilaan, jossa sen valitsimme: halusimme katsoa klassisen kauden Hollywood-komediaa. Laittomasti naimisissa ei toki ole lajityypin tunnetuimpia, mutta Nunnally Johnsonin käsikirjoitus etenee nokkelasti, eikä Gouldingin ohjauksessakaan ole moitteen sijaa. Elokuva kulkee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Laittomasti naimisissa on episodielokuva, mikä on tietysti haaste niin käsikirjoittajalle kuin ohjaajallekin.

Laittomasti naimisissa alkaa vauhdikkaasti, screwball-komedian tyylillä, kun Ramona (Ginger Rogers) ja Steve Gladwyn (Fred Allen) saapuvat rauhantuomarin ovelle joulun aikaan. Tuomari Bush (Victor Moore) on juuri saanut oikeuden vihkiä avioliittoja, 20 dollarin hintaan, tai niin hän luulee, sillä lupa tulee todellisuudessa voimaan vasta vuodenvaihteessa. Ramona ja Steve ryntäävät sisään, ja silloin ilmenee, ettei hajamielinen Bush ole vielä vihkinyt ketään. Lopulta toimitus onnistuu, ja pariskunnasta tulee suosittu radion aamuohjelman vetäjäkaksikko, jonka ura perustuu avioliittoon. Kohtaus studiossa on elokuvan hauskimpia. Episodielokuvan varsinainen juju on kuitenkin siinä, että kaikki Bushin julistamat avioliitot joulun ja uudenvuoden välissä osoittautuvat laittomiksi. Elokuva kertoo yksi kerrallaan, mitä viidelle pariskunnalle tapahtuu, kun ällistyttävä tieto saapuu.

Laittomasti naimisissa tunnetaan Marilyn Monroen varhaisena elokuvana. Hän esittää nuorta aviovaimoa Annabel Norrisia, joka osallistuu Mrs Mississippi -kilpailuun. Kun avioliitto mitätöityy, avautuu tie Miss Mississippi -kisaan. Samalla kotona pienokaista hoitava aviomies Jeff (David Wayne) voimaantuu, kun asetelma kääntyy nurinniskoin. Elokuva käsittelee aikakauden normeja oikeastaan kaikissa episodeissaan, ja tässä nuori pari jatkaa elämäänsä, vaikka ympäristö tuntuu paheksuvan sitä, että lapsi onkin nyt avioliiton ulkopuolella syntynyt. Samaa teemaa, täysin erilaisella painotuksella, sivuaa viimeinen tarina, jossa Willie (Eddy Bracken) on lähdössä Korean sotaan samaan aikaan, kun puoliso Patsy (Mitzi Gaynor) on raskaana. Willie tekee kaikkensa, jotta pari välttäisi avioliiton ulkopuolisen lapsen, ja heidät vihitään uudelleen radion välityksellä vähän ennen Willien lähtöä.

Claudia (1943)

Vuonna 1943 valmistunut draamakomedia Claudia perustui Rose Frankenin Broadway-menestykseen, jonka ensi-ilta oli ollut kaksi vuotta aiemmin. Tämä suosio siivitti myös Claudia-elokuvan poikkeukselliseen menestykseen, ja sille tehtiin myös jatko-osa muutamaa vuotta myöhemmin. Twentieth-Century Foxin tuottaman elokuvan ohjaajaksi pestattiin vanha konkari, Edmund Goulding, vaikkakaan lopputulos ei kuulu hänen uransa kohokohtiin. Suomessa Claudiaa ei aikanaan nähty lainkaan, ja se sai käsittääkseni ensi-iltansa vasta televisiossa vuonna 1972. 

Avioliittodraaman keskiössä on pariskunta Claudia (Dorothy McGuire) ja David (Robert Taylor) Naughton. Nuori Claudia ei kestä elämää erossa äidistään, ja niin hän junailee asunnon myynnin, niin että pariskunnan on suorastaan pakko muuttaa kaupunkiin. Talon ostajaksi ilmaantuu venäläinen oopperalaulaja Daruschka (Olga Baclanova). Tavanomaista skismaa syntyy tietenkin Claudian ja Davidin välille, mutta lopussa pariskunta saumautuu uudelleen yhteen. Alkukohtausta lukuun ottamatta Edmund Goulding ei juurikaan käytä elokuvallisia tehokeinoja, vaan lopputulos pitäytyy hyvin pitkälle näytelmällisyydessä. Outo yksityiskohta löytyy musiikkiraidalta, sillä säveltäjä Alfred Newman on elokuvan lopussa sulauttanut musiikkiinsa pitkiä jaksoja Richard Wagnerin Siegfried-idyllistä.

Ratsasta viimeinen taival (Lonely Are the Brave, 1962)

David Millerin ohjaama Ratsasta viimeinen taival (Lonely Are the Brave, 1962) on jäänyt mieleeni 1970-luvun tv-esityksestä, ja oli hienoa nähdä se nyt uudelleen Yle Teemalta. Edward Abbeyn romaaniin perustuvan modernin westernin käsikirjoitti Dalton Trumbo. Ohjaaja David Miller (1909–1992) oli pitkän linjan tekijä, jonka monet muistavat Marx-veljesten komediasta Sardiinimysteerio (Love Happy, 1949) ja Joan Crawfordin ja Jack Palancen tähdittämästä film noirista Pelko (Sudden Fear, 1952).

Ratsasta viimeinen taival on ehdottomasti ohjaajan parhaimmistoa. Päähenkilö Jack Burns (Kirk Douglas) on cowboy ja Korean sodan veteraani, jolla ei ole paikkaa modernisoituvassa maailmassa. Hänellä ei ole kotia eikä henkilöllisyyspapereita. Ainoa kontakti tuntuu olevan Paul Bondi (Michael Kane) ja hänen vaimonsa Jerry (Gena Rowlands). Paul on vangittuna siksi, että hän on auttanut laittomia maahanmuuttajia. Ennen pitkää myös Burns päätyy vankilaan, josta hän kuitenkin pakenee ja aloittaa epätoivoisen vaelluksensa kohti Meksikon rahaa. Näyttelijäkaartia täydentää Walter Matthau sheriffi Johnsonina.

David Millerin ohjauksessa viehättävät monet yksityiskohdat, sheriffin välinpitämätön apulainen, joka lukee sarjakuvaa, helikopteriaan lainaavan sotilaan sanat, jotka kuullaan vain puhelimen välityksellä, tai rekkakuski (Carroll O'Connor), jonka matkaa seurataan aina välillä, ikään kuin enteenä tulossa olevasta kohtaamisesta. Erityisesti jää mieleen Burnsin suhde hevoseensa Whiskeyyn, josta tulee elokuvan tärkeä hahmo ja joka kokee yhtä traagisen kohtalon kuin isäntänsäkin. Burnsin ja Whiskeyn suhde jää mieleen. Burns on välillä jo jättämässä kumppaninsa, mutta tunneside on niin vahva, että he kohtaavat kohtalonsa yhdessä.

Veitsen terällä (The Razor's Edge, 1946)

Verkkokalvon irtautuma aiheutti usean kuukauden tauon elokuvien katseluun. Mutta nyt vihdoinkin voi jatkaa, ainakin vähitellen. Katsoimme Edmund Gouldingin ohjaaman ja Lamar Trottin käsikirjoittaman draaman Veitsen terällä (The Razor's Edge, 1946), joka perustuu W. Somerest Maughamin kaksi vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin. Kirjallisuusfilmatisoinnin sävy on elokuvassa läsnä alusta lähtien, ei vähiten siksi, että kirjailija itse, Maugham, esiintyy elokuvan keskeisenä hahmona. Hän kertoo tarinaa mutta on myös itse läsnä kommentoimassa ja suuntaamassa draamaa. Maughamin roolissa nähdään brittinäyttelijä Herbert Marshall. Kirjallisella taustalla on kaksi selkeää vaikutusta. Ensinnäkin elokuva on tavanomaista pidempi, lähes kaksi ja puoli tuntia. Toiseksi, Veitsen terällä on kiinnostavan avoin, sillä lajityyppi ei aseta odotuksia siitä, mihin tarina oikeastaan päättyy.

Veitsen terällä -elokuvan ajallinen kaari ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta Wall Streetin pörssiromahduksen asti. Ohjaaja Edmund Goulding on omimmillaan sofistikoituneissa ensemble-kohtauksissa, ja tätä elokuvan aloittava juhlakohtaus parhaimmillaan edustaa. Goulding orkestroi aloituksen eriomaisesti, ja kaikki elokuvan keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi. Kohtauksen kapellimestari on Clifton Webbin esittämä Elliott Templeton, joka isännöi juhlaa ja esittelee tarinan henkilöt Maughamille. Varsinainen keskushenkilö on kuitenkin nuori Larry Darrell (Tyrone Power), joka on kihlautunut Templetonin sisarentyttären Isabel Bradleyn (Gene Tierney) kanssa. Larry on kokenut maailmansodan. Häntä ei kiinnosta uran rakentaminen vaan hän haluaa jotakin muuta, mitä Isabelin on vaikea ymmärtää. Rakastavaisten tiet eroavat, ja Larry päätyy lopulta Intiaan tutkimaan itseään.

Elokuvan traagisimpia hahmoja on Larryn lapsuudenystävä Sophie (Anne Baxter), joka menettää kaiken, miehensä, lapsensa ja lopulta henkensä. Ei ihme, että Anne Baxter sai sekä sivuosa-Oscarin että Golden Globen. Kaiken kaikkiaan Veitsen terällä on viihdyttävää ja ajatuksia herättävää katsottavaa. Vaikka elokuva sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, siinä tuntuu olevan vahva linkitys valmistusajankohtaan, vuoden 1946 tunnelmiin, kriisin jälkeiseen henkiseen tyhjiöön.

Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023)

Vuoden 2024 ensimmäinen elokuvani on Hayao Miyazakin Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023). Mieli on tehnyt käydä se katsomassa jo aiemmin, mutta aika ei ennen joulua riittänyt. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten melankolisesti, miten surullista on, että ”Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) on Hayao Miyazakin viimeinen ohjaus”. Se ei todellakaan jäänyt viimeiseksi, vaikka siltä näytti. Uusi elokuva Poika ja haikara on monella tavalla kiinnostava tiivistys pitkän uran vaiheista: se viittaa moniin Miyazakin aiempiin teoksiin, mieleen tulee esimerkiksi äidin sairaus ja elo maaseudulla elokuvassa Naapurini Totoro. Poika ja haikara tuntuu myös jatkavan Tuuli nousee -elokuvan aiheita, sillä päähenkilö Mahiton isä työskentelee lentokoneiden suunnittelun ja rakentamisen parissa. Nämä molemmat näkökulmat tuovat elokuvaan omaelämäkerrallisuutta, sillä nuoren Hayaon elämään vaikuttivat sekä äidin tuberkuloosi että isän työskentely lentokoneteollisuudessa. Näiden lisäksi Poika ja haikara tarjoaa paljon muitakin viittauksia ja linkityksiä aiempaan tuotantoon: se tuntuu vetävän yhteen pitkän uran tunnusmerkkejä. Musiikista vastaa tuttuun tapaan Joe Hisaishi: kun ajattelen aiempia Miyazaki-elokuvia, koskettavimmat kohtaukset ovat olleet juuri Hisaishin musiikin tahdittamia. Nyt tällaista avainkohtausta ei ainakaan kertakatsomisella löytynyt.

Poika ja haikara alkaa sodan keskeltä. Pommitukset murjovat Tokiota, ja Mahiton äiti menehtyy tulipalossa. Alkujakso on elokuvan vaikuttavimpia. Jos oikein muistan elokuvan kronologiaa, niin Mahiko toteaa äidin kuolleen kolmantena vuonna sodan alkamisen jälkeen. Japanista tuli sodan osapuoli joulukuussa 1941, jolloin äidin kuolema sijoittuisi vuoden 1944 puolelle. Alkutekstien jälkeen Poika ja haikara siirtyy vuotta myöhemmäs, siis vuoteen 1945, ja isä saattaa Mahikon maaseudulle. Isän uusi puoliso on Mahikon äidin sisar Natsuko, joka on raskaana. Natsuko haluaisi tutustua paremmin Mahikoon, joka puolestaan kärsii äitinsä menetyksestä. Liekkien nielemän äidin kuva palaa mieleen. Vähitellen avautuu Miyazakin mielikuvituksen arsenaali: harmaahaikara johdattaa Mahikon toiseen maailmaan, tuonpuoleiseen, joka aluksi näyttää tuonelalta mutta joka osoittautuu useiden rinnakkaisten maailmojen labyrintiksi. Suljettu, salaperäinen torni ja tunnelien verkosto on Mahikon isoisosedän rakentama, ja ainakin minusta isoisosedän nuoruuden kuva muistuttaa erehdyttävästi Jean Sibeliusta (tosin vanhuksena hän näyttää enemmän Einsteinilta)! 

Poika ja haikara vyöryttää fantastisia näkymiä: aaltoileva meri, jossa ei ole kaloja, nälkiintyneet pelikaanit, jotka kamppailevat henkensä edestä, pienet warawarat, jotka kohoavat kohti uudestisyntymäänsä, papukaijakuningas, jonka yksivaltius tuntuu viittavan totalitarismiin, lähinnä Mussoliniin... Isoisosedän rakennus on mahdollisten ja mahdottomien maailmojen risteysasema. Jokaisella maailmalla on oma ovensa, ja ovi numero 132 johtaa Mahikon maailmaan. Retkellään Mahiko tapaa äitinsä, ja yhteisymmärryksessä äiti siirtyy omaan tuonpuoleiseensa samalla, kun Mahiko palaa Natsuko mukanaan kotiin. Tällä välin Mahiko on ehtinyt tavata isoisosetänsä, joka hallitsee maailmojaan ja tuntuu etsivän tasapainoa. Isoisosedän voi tulkita Miyazakin alter egona, sillä animaatioelokuvien mestari on itse uransa aikana luonut lukemattomia mahdollisia maailmoja. Nyt ne tulevat tiensä päähän. Jos olen tulkinnut elokuvan kronologiaa oikein, taitekohta sijoittuu vuoteen 1945. Ehkä isoisosedän maailman luhistuminen voisi viitata myös siihen historian käänteeseen, jonka Hiroshiman ja Nagasakin pommit aiheuttivat. Niihin ei suoraan viitata, mutta Pojan ja haikaran voi nähdä selviytymistarinana: monet menneisyyden polut katkeavat, mutta elämä jatkuu. Elokuvan alkuperäinen, japaninkielinen nimi viittaa siihen, miten elämää oikeastaan pitäisi elää. Isoisosetä tuntuu etsivän tasapainoa, mihin palikoiden kokoaminen viittaa, mutta maailma on lopultakin epätäydellinen. Lopussa Mahiko tuntuu hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on. Aivan viimeisissä kuvissa siirrytään kaksi vuotta ajassa eteenpäin, siis vuoteen 1947: pikkuveli on syntynyt, ja Mahiko jättää lakoniset jäähyväiset sille maailmalle, johon haikara oli hänet johdattanut.