25. elokuuta 2021

Jostakin muusta (O necem jiném, 1963)

Věra Chytilován Jostakin muusta (O necem jiném, 1963) oli tšekkoslovakialaisen uuden aallon lähtölaukauksia ja läpimurtoteoksia. Näin elokuvan ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Alkutekstien aikana, elokuvan ensimmäisissä kuvissa, nähdään voimistelija, joka suorittaa liikkeitään uutterasti. Kuvan rakeisuus paljastaa, että voimistelija on kuvattu televisioruudusta. Kamera irtoaa vähitellen ruudulta ja paljastaa olohuoneen, jossa urheiluohjelmaa katsonut poika patistetaan tuota pikaa yöpuulle. Jo aloituskohtaus määrittelee lähtökohdan: Chytilová rinnastaa kahden naisen elämäntilanteen, voimistelijan ja kotiäidin, eivätkä nämä tarinat lopulta kohtaa lainkaan. Ainoa yhdysside on tuo aloituskohtauksen televisioruutu!

Samaan aikaan kun Chytilová korostaa kahden elämänkohtalon erillisyyttä ja kaukaisuutta, hän rinnastaa ne haasteet, joita naiset elämän eri tasoilla kohtaavat. Ilmeisesti Chytilován piti alun perin tehdä elokuva vain voimistelijasta, mutta vähitellen hahmottui ajatus liikkua kahdella tasolla. Voimistelija Evaa näytteli olympiavoittaja ja maailmanmestari Eva Bosáková (1931–1991), joka oli voittanut pronssia jo Helsingin olympialaisissa ja joka oli 50- ja 60-lukujen vaihteen menestyneimpiä voimistelijoita. Läpi elokuvan Eva ponnistelee valmentajansa johdolla ja painostamana tavalla, joka tuntuu piinaavalta. Věra (Věra Uzelacová) on puolestaan kotiäiti, jonka elämä tukahtuu neljän seinän sisään ja jonka mies kotitöihin osallistumisen sijaan moittii puolisoaan siitä, miten tämä kasvattaa lapsiaan. Dokumentaarisen ja fiktiivisen kerronnan yhdistäminen tuntui todella tehokkaalta silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla katsoja ei voi aavistaa sitä suuntaa, jonka elokuva ottaa. Tarinan radikaalisuus on elämänkohtaloiden dramaattisessa erillisyydessä, niissä olosuhteissa, jotka estävät Evan ja Věran keskinäisen solidaarisuuden.

24. elokuuta 2021

César (1936)

Marcel Pagnol ohjasi elokuvan César vuonna 1936: se päätti Marseille-trilogian, jonka aiemmat osat olivat Marius (1931) ja Fanny (1932). Viimeisessä osassa on kaksi poikkeavaa piirrettä. Edelliset episodit Pagnol oli antanut Alexander Kordan ja Marc Allégret'n ohjattaviksi, mutta nyt hän kantoi itse päävastuun. Toinen seikka oli se, että edelliset osat olivat perustuneet Pagnolin kirjoittamiin näytelmiin, mutta César valmistui suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi. Césarin alkuteksteissä silmiinpistävää on, että aiemmat osat mainitaan, mutta niiden perässä olevat vuosiluvut viittaavat näytelmien valmistumisvuosiin, ei elokuvien. Aivan kuin Pagnol pitäisi keskeisinä juuri näyttämöteoksia, joiden jatko César-elokuva on. Toki elokuva, kuten koko trilogia, kulkee vahvasti Pagnolin kirjoittaman draaman varassa.

César alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Fannyn (Orane Demazis) puolisokseen ottanut Panisse (Charpin) on vakavasti sairaana ja puhuu kuolinvuoteellaan ystävilleen. Paikalle kutsutaan pappi, jonka johdolla Panisse tekee tunnustuksen, ystäviensä kuunnellessa. Fanny ja Mariuksen (Pierre Fresnay) poika Césario (André Fouche) on kasvanut aikuiseksi, ja vähitellen hänelle valkenee, ettei Panisse ollutkaan hänen oikea isänsä. César kokoaa yhteen aiempien elokuvien tarinalinjat ja jännitteet ja huipentaa ne humaaniin loppuratkaisuun, jonka arkkitehti Mariuksen isä César on. Viimeisen osan teemana on juuri isyys ja sen merkitykset, sillä keskiössä on Césarin suhde poikaansa, Mariuksen suhde isäänsä ja tietysti Césarion suhde sekä Panisseen että Mariukseen. Elokuva on ehdottomasti Raimun, eli Jules Auguste Murairen (1883–1946), uran huippua, vaikka Pagnol-tulkinnan rinnalle voisi nostaa myös Jean Grémillonin vaikuttavan draaman Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Nyt kun YLE Teema on esittänyt Marseille-trilogian, olisi hienoa, jos televisioon saataisiin vielä edustava Jean Grémillon -sarja! 


5. elokuuta 2021

Monte Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1961)

Alexandre Dumas vanhemman romaani Monte-Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1844–46) on klassinen seikkailukertomus ja samalla kuvaus aikakaudesta, joka ulottuu Napoleonin vallan romahtamisesta Ludvig Filipin valtakauteen. Romaani on myös kaikkien aikojen filmatuimpia teoksia. Ranskankielisen alkuteoksen nimellä Internet Movie Databasesta löytyy 24 tuotantoa. Varhaisin elokuvaversio valmistui tiettävästi vuonna 1908. Kun Claude Autant-Lara tarttui romaaniin, teos oli nähty kankaalla jo monia kertoja, Ranskassakin Robert Vernayn tulkintana vuonna 1954. Autant-Laran eeppinen tulkinta levittäytyi anamorfisella Dyaliscope-menetelmällä laajakankaalle, ja kaksiosaiselle teokselle kertyi mittaa yli kolme tuntia. Ensimmäinen elokuva oli omistettu pelkästään sille, miten Edmond Dantès (Louis Jourdan) joutuu petetyksi, päätyy vangiksi ja vapautuu rikkauksien kera. Toinen elokuva kertoo loput.

Claude Autant-Lara on kieltämättä ohjaajana melko staattinen ja tuntuu, että laajakankaan käyttäjänä hän on tyytynyt lähinnä kuvaamaan asetelmia. Lähikuvia elokuvassa on yllättävän vähän siihen nähden, että laajakankaan käytöstä oli 60-luvun alkuun mennessä kertynyt jo paljon kokemusta. Monte Criston kreivin vahvuus on sen pitkässä kestossa: se lataa jännitystä toisen osan kavalkadiin, jossa Dantès maksaa kalavelkansa pettureille. Erityisesti tästä elokuvatulkinnasta jää mieleen René Cloërecin musiikki, joka kannattelee tunteita silloinkin, kun ohjaaja ei onnistu niitä välittämään. Erinomainen on toki myös Louis Jourdanin roolisuoritus Dantèsina.