24. elokuuta 2008

Niilin ajelehtijat (1971)

Hussein Kamalin ohjaamaa elokuvaa Thartharah fawq al-Nil (1971) ei ole tiettävästi esitetty Suomessa, mutta sen nimen voisi kääntää vapaasti Niilin ajelehtijat (Adrift on the Nile). Elokuvan pohjana on kairolaisen nobelistin Naguib Mahfouzin vuonna 1966 julkaisema romaani, joka kuvaa purevasti Gamal Abdel Nasserin aikakauden Egyptiä. Elokuvan päähenkilö on entinen opettaja Anis, joka on päätynyt byrokraatiksi mutta pettynyt poliittisiin oloihin ja vetäytynyt huumeiden valtaan. Anis törmää vanhaan oppilaaseensa Ragabiin ja saa kutsun Niilillä kelluvaan asuntolaivaan, jonne myös dekadentin yläluokan väki on vetäytynyt piippua polttamaan. Pinnallista nykymaailmaa edustaa elokuvateollisuus, ja karkean realistisen mustavalkokuvauksen puhkaisee värillinen musikaalinumero, joka on kuin toisesta maailmasta. Se on kuin muistuma vanhoista Umm Khultum -elokuvista, joissa Kairo on eksoottisten seikkailujen salaperäinen näyttämö. Joutilaan luokan kuvaus muistuttaa monin tavoin eurooppalaisen uuden aallon elokuvien tapaa esittää todellisuus enemmän 'tässä ja nyt' kuin kerrostuneena, historiallisena maailmana. Nasserin aikakauden dekadenssi elää täydellisen muistinmenetyksen vallassa: muinaisen Egyptin monumentitkin ovat vain merkityksettömiä jäänteitä.

Tyly ja raadollinen kuva sosiaalisen rakennemuutoksen ravistelemasta Egyptistä saa karmaisevan lopun siinä mielessä, ettei huumauksesta enää voi vapautua. Elokuva valmistui Anwar Sadatin aikana ja joutui välittömästi esityskieltoon: se esitti Nasserin kaudesta yksinkertaisesti liian kriittisen kuvan.

21. elokuuta 2008

Historian musta aukko

Saksalainen fyysikko ja matemaatikko Karl Schwarzschild (1873–1916) on tieteen historian erikoisimpia tähdenlentoja, vaikkei hänen nimensä enää juuri otsikoihin nouse. Schwarzschild innostui Albert Einsteinin suhteellisuusteoriasta ja kuului mustan aukon teorian kehittäjiin. Hämmentävää on, että hän nousi uransa huipulle ensimmäisen maailmansodan keskellä. Hän oli liittynyt Saksan armeijaan heti sodan puhjettua vuonna 1914 ja palveli sekä länsi- että itärintamalla. Kolme tärkeintä artikkeliaan hän kirjoitti palvellessaan Venäjän-rintamalla tykistön luutnanttina. Taistelujen hetkeksi tauottua, piinaavan odotuksen keskellä, Schwarzschild laski perustan mustan aukon teorialle ja esitti arvon etäisyydelle, jonka jälkeen energia ei enää irtaannu aukon painovoimakentästä. Tulos tunnetaan Schwarzschildin säteenä.

*

Musta aukko syntyi ensimmäisen maailmansodan syövereissä. Tämä omalaatuinen yhteensattuma innoitti yhdysvaltalaista tieteiskirjailijaa Connie Willisiä kehittämään asetelmaa pidemmälle, ja hän julkaisi vuonna 1987 novellin Schwarzschildin viimeisistä hetkistä. Willisin tarinassa saksalainen joukko-osasto on joutunut tilanteeseen, jossa se ei enää pysty lähettämään viestejä ulkomaailmaan. Schwarzschild saa kirjeen Einsteinilta, mutta yhteydet katkeavat. Hyinen itärintama on kuin musta aukko, joka nielee kaiken mutta pysyy itse näkymättömänä. Kertomus vihjaa Schwartzschildin saaneen inspiraatiota teoreettiselle työlleen juuri siitä historian luomasta mustasta aukosta, johon hän oli rintamatovereineen pudonnut.

Vaikka Willisin tarkoituksena on leikkiä teoreettisen oivalluksen historiallisella taustalla, kertomus saa pohtimaan historian luonnetta laajemmin. Millä ehdoin ylipäätään tiedämme menneisyydestä? Lähettääkö historia meille viestejä? Onko olemassa tilanteita, aikoja ja paikkoja, joissa menneisyys on jättänyt viestejä jälkeensä, mutta ne eivät vain ole yltäneet aika-avaruuden läpi nykypäivään vaan ovat jääneet historiallisen Schwartzschildin säteen tuolle puolen?

*

Epäilemättä myös ihmisten maailmassa on kohteita, joiden painovoima vetää puoleensa kaiken, eikä yksikään viesti siirry eteenpäin. Historioitsijat ovat tottuneet tarkastelemaan kohteitaan tästä päivästä käsin, sirpaleina, jotka selittyäkseen vaativat menneisyyttä tai joiden avulla tietoa historiasta uutetaan. Mutta asetelman voi nähdä myös päinvastoin: on mahdollista pohtia, miten historia tietoisesti puhuttelee tulevaa, meitä, tai miten menneisyyden viestit, aineelliset ja aineettomat, hylkivät pysyvyyttä ja haihtuvat muistijälkiä jättämättä.

Historian mustilla aukoilla on monta syntytarinaa. Vanhemman historian harrastajat tietävät, miten vähän heillä on aineistoa käytettävissään myöhempien aikojen tutkijoihin verrattuna. Selvää on myös, että monet nykypäivään säilyneet menneisyyden viestit on tehty kestämään aikaa, muistuttamaan jälkipolvia olemassaolostaan. Hetkellisiksi mielletyt asiat jäävät näkymättömiksi. Kuuluisa kreikkalainen historioitsija Herodotos kirjoitti 400-luvulla eKr. kirjoittavansa, ”etteivät ihmisten toimet aikojen kuluessa hälvenisi”. Mutta kirjallisuuskaan ei taannut muiston pysyvyyttä. On arvioitu, että korkeintaan yksi prosentti antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuudesta olisi säilynyt. Esimerkiksi käsityksemme kreikkalaisesta tragediasta – ja siten pitkälti helleenien maailmankuvasta – perustuu vain ajan hampaan nakertamaan satunnaiseen otantaan. Aiskhyloksen 90 näytelmästä vain seitsemän on säilynyt tähän päivään.

*

Jos historiakuva on täynnä mustia aukkoja, se on myös tulvillaan kiintotähtiä, historiallisia ilmiöitä, jotka ovat oikeastaan itse synnyttäneet tulkintansa – vaikka tätä kohteen ja historiakäsityksen kiinteää yhteyttä ei aina osatakaan nähdä. Usein historian kertojat vain vahvistavat sitä, mitä aikalaiset halusivat itsestään paljastaa. Miksi renessanssi olisi uudestisyntymä, vaikka aikalaiset niin väittivätkin? Millaisen kuvan itse säilytämme ja tallennamme tuleville polville omasta ajastamme?

(ilmestynyt Turun Sanomissa 21.8.2008)

7. elokuuta 2008

Matka Välimerelle: Santorini ja Mykonos

Matka lähestyy väistämättä päätepistettään. Viimeisenä päivänä laiva piipahtaa kahdella legendaarisella saarella, Santorinissa ja Mykonoksessa, Kreikan turismin ytimessä. Saaristossa vilisee risteilijöitä, jotka purkavat matkustajansa saarelta saarelle. Vulkaanisen calderan päällä lepäävä Oian kylä on Santorinin tunnetuimpia nähtävyyksiä, mutta se tuntuu vain pinnalta, jonka läpi ei ole tarkoituskaan nähdä. Kaikki on tehty matkailijan katsetta varten. Viisikymmentä vuotta sitten paikka oli autio: maanjärityksen jälkeen väestö oli paennut Ateenaan tai muualle manner-Kreikkaan. Matkailu pelasti ne harvat, jotka jäivät jäljelle, ja nyt saari kukoistaa. Samaa voi sanoa Mykonoksesta - paitsi, että Mykonos on ollut matkailijoiden levähdyspaikka jo antiikin ajoista lähtien. Aikanaan Mykonokselle tultiin siksi, että viereinen saari, Delos, oli pyhä paikka. Kun aurinko laskee Mykonoksella, kesäkin tuntuu päättyvän, sillä seuraavana aamuna laiva on jälleen Piraeuksessa ja lento koleaan Suomeen on vääjäämättä edessä.

6. elokuuta 2008

Matka Välimerelle: Perge ja Antalya

Matkakertomuksessani seuraa pimeä kohta. Jerusalemin jälkeen laiva seisahtuu Limassolissa, Kyproksella. Käymme Amathuksen roomalaiskaupungissa ja Limassolin linnassa, jossa Rikhard Leijonanmieli avioitui, mutta matkaväsymys on tainnut tehdä tehtävänsä. Kypros jää tavoittamatta. Afroditen synnyinsaarelta Blue Monarch suuntaa Turkin rannikolle, Antalyaan. Samanlaista reittiä noudatti Paavali, joka Apostolien tekojen mukaan purjehti Pafokselta "Pamfylian Pergeen" (Ap.t. 13:13). Pamfyliaksi kutsuttiin roomalaisaikana Vähä-Aasian etelärannikon maakuntaa, joka sijaitsi Lyykian ja Kilikian välissä. Nykyinen Turkin Antalya on aivan Pamfylian ytimessä. Teemme retken muinaiseen Pergeen, joka on vain 15 kilometrin päässä Antalyasta. Rauniokaupungin juuret ulottuvat 1000-luvulle eKr., mutta kaupunki nousi keskukseksi hellenistisenä aikana. Suurin osa säilyneistä raunioista on kuitenkin roomalaisajalta. Vanhinta kerrostumaa edustaa komea portti, joka on roomalaisen portin sisäpuolella ja josta vain kaksi pyöreää tornia todistaa. Nyt molemmat tornit on eristetty, sillä ne voivat romahtaa maahan minä hetkenä hyvänsä. Maanjäristysten takia rakenteet tuntuvat olevan enää hiuskarvan varassa.

Viivähdämme hetken Antalyan vanhassa kaupungissa, joka tuo mieleen Ranskan Rivieran - paitsi että lämpöä on 44 astetta.

4. elokuuta 2008

Matka Välimerelle: Jerusalem ja Betlehem

Varhain maanantaiaamuna laiva lipuu Ashdodin satamaan, Israeliin. Edessä on jälleen pitkä retki, ensin Jerusalemiin, sitten Betlehemiin. Toisin kuin Egyptissä, jokaisen on henkilökohtaisesti esittäydyttävä satamassa, ja passi tarkastetaan kymmenen metrin matkalla kolme kertaa. Lopulta pääsemme matkaan, tielle, joka kiemurtelee vuorten lomitse kohti Jerusalemia. Matkaoppaamme Shalom kertoo, että tiellä oli erityinen merkitys vuoden 1968 sodassa: sitä pitkin tuotiin elintarvikkeet pääkaupunkiin, rintaman läpi, ja muistoksi kuljetusautoja on jätetty tienposkeen. Jerusalemissa ensimmäinen kohteemme on kaupungin itäpuolella sijaitseva Öljymäki, josta avautuu näköala yli vanhan ja uuden kaupungin. Pyhän haudan kirkon kultainen kupoli hallitsee näkymää, ja alhaalla rinteessä näkyy Getsemane, jonka paikalla on nykyisin fransiskaanien kirkko ja puutarha. Vielä hämmentävämpää on kävellä Jerusalemin vanhassa kaupungissa, paikassa, jossa en oikeastaan koskaan ole kuvitellut voivani kävellä. Kolme hetkeä painuu erityisesti mieleen: kun tulemme Itkumuurille, mustiin pukeutunut mies pyytää meidän peräänsä ja johdattaa kirjojen täyttämään huoneeseen. Hän avaa Mooseksen kirjan ja siunaa meidät. Toinen hetki: vain muutamaa minuuttia myöhemmin maailma vaihtuu. Polttavasta auringon paahteesta, Itkumuurin hartaudesta siirrymme muslimikorttelin varjoisille basaarikujille, joissa mausteiden tuoksu, kirkkaat värit, puheen sorina ja itämaiset sävelet sulautuvat toisiinsa. Opas pysäyttää meidät Via Dolorosan kuudennelle etapille. Viereinen kauppias ärtyy ryhmästä, joka tukkii tien, ja sanaharkka on valmis. Kolmas hetki: kuljemme pienen, hämyisen koptilaisen kirkon läpi. Oven vieressä istuu etiopialeinen munkki. Yritän hymyillä kiitokseksi, ja hänen katseensa välähtää.

Betlehem, seuraava kohteemme, on palestiinalaisalueella, eikä oppaamme voi tulla mukaan. Hän jättäytyy autosta juuri ennen kuin saavumme aluetta ympäröivälle muurille. Betlehemissä matkailijan ehdottomia kohteita on Kristuksen syntymäkirkko, jonne viisi vuotta sitten ryhmä palestiinalaisia linnoittautui. Nyt paikalla on rauhallista. Kirkko on Israelin vanhin ja saanut alkunsa 300-luvulla, kun Konstantinus Suuren äiti Helena saapui perustamaan pyhäkköä paikalle, jossa Kristuksen kerrottiin syntyneen.

3. elokuuta 2008

Matka Välimerelle: Port Saidista Kairoon

Tässä matkakertomuksessa runoratsu ei juuri voi laukata. Laivalla toimii verkko satelliitin välityksellä ja yhteys on oikukas. Sunnuntaiaamuna 3.8. klo 5 saavumme Port Saidiin, Suezin kanavan suulla sijaitsevaan satamakaupunkiin. Aamiainen alkaa jo puoli kuudelta, sillä edessä on retki Kairoon, ja sinne on kolmen tunnin ajomatka. Rantautuminen sujuu helposti, passit on tarkastettu jo etukäteen, mutta virkailijoita innokkaampia ovat matkamuistojen myyjät. Bussi suuntaa etelään, seuraa kanavaa ja erkanee lopulta Ismailian kohdalla kohti 20 miljoonan asukkaan pääkaupunkia. Egyptissä asutus on ahtautunut Niilin varrelle, mutta on elämää muuallakin. Kuljemme halki maaseudun, mangoviljelmien ja maissipeltojen. Vähitellen seutu kuihtuu ja erämaa ottaa vallan. Eniten tyrmistyttää liikenne. Koko matkan aikana näemme kolme kolaria, uhreja maassa, hoyryäviä konepeltejä. Kuollut muuli lepää tienposkessa jalat jäykistyneenä. Mitä lähemmäs Kairoa saavumme, sen tiiviimmäksi käy tunnelma ja kiihkeämmäksi liikenne. Suurten pyramidien luona kuhisee niin matkailijoita kuin myyntimiehiäkin. Khufun eli Kheopsin pyramidi on vaikuttava ilmestys. Varmasti se oli vielä vaikuttavampi aikanaan, kun koko rakennus oli peitetty sileällä kiveyksellä. Kronologiaa on vaikea hahmottaa. Pyramidi kohosi Niilin rannalle joskus 2500-luvulla eKr., yli 1200 vuotta ennen Tutankhamonin aikaa. Kun hellenistisen ajan maailma valitsi pyramidin yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä 300-luvulla eKr., se oli koko komeudessaan olemassa. Vasta keskiajalla "ikuinen" asuinsija riisuttiin kasvavan kaupungin tarpeisiin. Mutta silti on vaikea kuvitella rakennusta, joka uhmaisi aikaa yhtä voimakkaasti kuin tämä. Kairon retkemme päättyy arkeologiseen museoon. Vaatimattoman Tutanhkamonin aarteet ovat nyt siellä. Ne ovat säilyneet vain siksi, ettei faarao ollut merkittävimpiä: haudanryostäjät eivät koskaan päässeet salaisen kammion jäljille. Ellei sitten Howard Carteria pidetä sellaisena.

2. elokuuta 2008

Matka Välimerelle: Kohti Port Saidia

Seuraavana aamuna oli vielä aikaa käydä ihmettelemässä Zeun temppelin 17-metrisiä pylväitä, joista muutama uhmaa aikaa ja seisoo pystyssä. Yksi pylväistä kaatui 1850-luvulla, ja se on jätetty maahan merkiksi historian katoavuudesta. Aika käy vähiin meilläkin. Näemme vielä ensimmäisten nykyaikaisten olympialaisten syntysijan, vuoden 1896 stadionin - harmi, ettei sinne pääse kävelemään tai ottamaan juoksuaskeleita. Palaamme hotelliin hakemaan matkatavarat ja suuntaamme Piraeukseen. Vasta satamassa selviää, että kaikki on kuin onkin kunnossa. Matka voi alkaa, ja koko seuraavan päivän alus kyntää Välimerta kohti Port Saidia. Vesi on syvän sinistä, tuulet suotuisia. Blue Monarch on vuonna 1966 Saint Nazairessa rakennettu alus. Matkustajia on ehkä vain 400-500 ja henkilökuntaa yli 200. Huolenpitoa riittää. Meripäivän lopuksi kapteeni esittelee miehistönsä: ryhmässä on väkeä Kreikasta, Italiasta, Englannista, Ukrainasta, Filippiineiltä. Yhtä kirjavaa on matkustajakunta. Suomalaisina olemme kyllä outoja lintuja.