27. huhtikuuta 2013

Il trittico Kööpenhaminassa

Suomessa Giacomo Puccinin oopperatriptyykki Il trittico nähtiin ensi kertaa kokonaisuudessaan kaksi vuotta sitten. Nyt Il trittico on toteutettu ensimmäistä kertaa myös Tanskassa, Kuninkaallisen oopperan lavalla, yhteisproduktiona Theater an der Wienin kanssa. Teos koostuu kolmesta yksinäytöksisestä oopperasta, Il tabarro, Suor Angelica ja Gianni Schicchi. Kööpenhaminassa ja Wienissä järjestys on nimenomaan tämä, mikä tekee oikeutta Puccinin ironiselle Dante-viittaukselle: ensimmäinen ooppera on helvetti, toinen kiirastuli ja kolmas paratiisi. Kuulemassani Kööpenhaminan esityksessä orkesteria johti Carlo Rizzi ja solistikunta koostui pääosin oman talon laulajista. Hämmästyttävintä oli kuitenkin Damiano Michieletton ohjauksen ja Paolo Fantinin lavastuksen nerokas idea: tavoitteena on ollut yhdistää teokset kokonaisuudeksi. Osia voi katsoa erillisinä, mutta lavastuksen yhtymäkohtien, siirtymien ja laulajien roolituksen kautta syntyy omintakeinen visio. Il tabarro sijoittuu Ranskaan Seinejoen varrelle, mutta näyttämökuva tuo mieleen Aki Kaurismäen elokuvan Mies vailla menneisyyttä, jossa asutaan konteissa sataman joutomaalla. Näiden konttien sisältä avautuu Suor Angelicassa näkymä nunnaluostariin, joka Michieletton tulkinnassa on naisvankila. Konteista avautuu myös Gianni Schicchin firenzeläinen porvariskoti, joka kaiken lisäksi lopussa umpeutuu uudelleen teräksisiksi konteiksi. Huikea idea ja loistava toteutus, johon on varmaankin tarvittu tietokonemallinnus jos toinenkin.

Michieletton yhtenäisyyttä korostavaa tulkintaa tukee se tosiasiassa, että Il tritticon osissa on temaattisia yhtäläisyyksiä, vaikka Il tabarron vertahyytävä melodraama onkin näennäisen kaukana Gianni Schicchin kepeydestä. Kaikissa kolmessa oopperassa on kyse petoksesta. Kaikissa on myös kyse vanhemmuudesta, lapsen menetyksestä ja kuolemasta. Il tabarrossa Michele ja Giorgetta ovat menettäneet lapsensa ja liitto rakoilee, Suor Angelicassa Angelican poika on menehtynyt ja Gianni Schicchissa ollaan ruumiin äärellä alusta alkaen. Suor Angelican tulkina on tosin liiankin julma katsojaa kohtaan: tässä tulkinnassa Angelican poika elää, mutta äiti ehtii tehdä itsemurhan eikä saa koskaan tietää. Michieletto on ovelasti käyttänyt Gianni Schicchin lemmenparin laulajia, Sine Bundgaardia ja Peter Lodahlia myös Il tabarron alussa nähtävinä rakastavaisina. Yhteyttä rakentaa sekin, että loppukohtauksessa Gianni vetää ylleen Michelen takin, aivan kuin Michelen lapsensa menettänyt isähahmo olisi lopussa palannut takaamaan uuden elämän synnyn. Giannin tytär Lauretta onkin tässä tulkinnassa poikkeuksellisesti raskaana, mikä antaa Laurettan kuuluisalle aarialle erityisen lisävivahteen.

Lauantain esityksessä Johan Reuter lauloi sekä Michelen että Giannin, erinomaisesti. Vaikutuksen tekivät myös Tamar Iveri Suor Angelicana ja Niels Jørgen Riis Luigina.


26. huhtikuuta 2013

Bäst före (2013)

Mats Arehnin komedia Bäst före (2013) oli pakko käydä katsomassa, jo pelkästään siksi, että se on pääosin kuvattu Ruotsin-laivalla eli Finlandsfärjanilla. Elokuvan julisteessa Silja Galaxy komeilee taustalla, ja helikopterista toteutetut saaristolaismaisemat ovat kuin Siljan mainoselokuvasta. Lundilaisessa elokuvateatterissa ei perjantai-illan esityksessä ollut minun lisäkseni kuin seitsemän muuta katsojaa, ja tuntuu, että Bäst före on jo aiheensa puolesta riski. Vuonna 1946 syntynyt Mats Arehn on tehnyt elokuvan oman ikäpolvensa miehille, mutta elokuvateattereissa käyvät pääosin paljon nuoremmat katsojat. Bäst före käsittelee kolmen eläkkeelle siirtymässä olevan, eturauhasvaivoista kärsivän miehen ystävyyttä ja ”irtiottoa” Ruotsin-laivalla.  Aihe on tavallisuudessaan hämmentävä, mutta ehkä juuri siksi sitä katsoo nimenomaan positiivisen hämmennyksen vallassa. Päähenkilö Bosse (Brasse Brännström) on eläkkeelle siirtyvä kuvaamataidonopettaja, joka avauskohtauksessa allekirjoittaa avioeropaperin samaan aikaan, kun tytär menee naimisiin. Tuntuu, että elämänmuutokset on pakattu alkuun turhankin tiiviisti. Bossen parhaat kaverit ovat Lennart (Kjell Bergqvist), joka saa tietää sairastuneensa eturauhassyöpään, ja Anders (Göran Ragnerstam), joka on sairaseläkkeellä mutta haaveilee omasta tv-show'sta. Koko kolmikko näyttää elävän itsepetoksen kourissa, mutta – kuinkas muuten – kaikki löytävät tasapainon elokuvan loppuun mennessä, ennen kaikkea Bosse, joka törmää nuoruuden ihastukseensa Annaan (Ewa Fröling) ja löytää uudelleen taiteelliset haaveensa.

Bäst före on aiheeltaan sympaattinen, mutta lopun kiiltokuvamainen päätös Portugalissa tuntuu menevän saippuaoopperan puolelle. Ehkä lopetusta on vaikea hyväksyä siksikin, että Bossen psykologia jää lopulta arvoitukseksi. Dialogi paljastaa aavistuksen siitä, millaisia tavoitteita hänellä nuoruudessaan on ollut, mutta lopulta Bosse on lähes sanaton loppuun asti. Kolmikon syvin ja traagisin hahmo on oikeastaan Lennart, joka on nuoruuden kaipuussaan vastakuva Bossen vetäytyneisyydelle. Kolmikon koomisin hahmo on Anders, jonka saituus on läpikulkeva huumorin aihe. Suomalaiskatsojaa toki viehättää se, että Anders tilaa tiskillä ensimmäisenä Lapin kullan ja harrastaa karaoke-laulua. Ja eipä aikaakaan, kun kolmikko on laivan putkassa...

25. huhtikuuta 2013

Lund: mediahistoriaa ja meedioita

Lundin yliopistossa järjestettiin III kulttuurihistoriallisen mediatutkimuksen kongressi, joka kokosi yhteen mediahistorioitsijoita Ruotsin lisäksi Norjasta, Tanskasta ja vähän Suomestakin. Lundin yliopiston lisäksi järjestäjänä oli Kuninkaallinen kirjasto. Vaikkei kongressissa sanan kulturhistorisk merkityksistä erityisesti keskusteltukaan, oli selvää, että paikalle tulleet mediahistorioitsijat halusivat tulkita teemojaan kontekstualisoiden ja samalla medioiden välisiä rajoja murtaen - vaikkakaan tämä ei kaikkien papereiden kohdalla aivan onnistunutkaan. Kongressi antoi kiinnostavan kuvan siitä, mitä Ruotsissa tapahtuu, sillä päivien aikana sai lähes 60 väitöskirja- ja post doc -aihetta nousi keskusteluun. Mielenkiintoista oli edelleen se, ettei mediahistoria ollut vain lähihistoriaa vaan ulottui tarvittaessa kirjapainotaidon alkuun asti. Painopiste oli kuitenkin 1800- ja 1900-lukujen aiheissa, kirjeverkostoista sosiaaliseen mediaan, kasvioppaista wikipediaan, radiosta hifi-harrastukseen, elokuvasta televisioon, lennätimestä internetiin.

Yksi esitys jäi erityisesti mieleen. Mats Jönsson ja Tore Hellseth esittelivät pohjoismaisen mediahistorian vertailevaa hanketta, jonka on tarkoitus ulottua vuodesta 1814 vuoteen 2014. He analysoivat esimerkinomaisesti vuonna 1931 Hamarissa tehtyä lyhytelokuvaa, jonka aiheena oli Ruotsin, Norjan ja Tanskan pääministerien tapaaminen. Varhaisessa äänielokuvassa huomio kiinnittyy siihen, että pääministerit puhuvat huulisynkronoidusti, ja elokuva halusi selvästi todistaa tärkeän poliittisen kohtaamisen tapahtumat. Yleensä aikakauden dokumentaarisessa elokuvassa ei tällaista näe. Tilanne oli poliittisesti arkaluontoinen, sillä Norja oli juuri samana vuonna valloittanut alueita Grönlannin itäosasta. Norja perusteli toimiaan viittaamalla historiaan, siihen, että juuri norjalaiset viikingit ensimmäisenä karauttivat Grönlannin rantaan. Oheinen Christian Kroghnin maalaus vuodelta 1893 kuvaa Leiv Erikssonia löytöretkellään, joten historiallisen legitimaation juuret olivat syvällä. Kriisi oli niin kiusallinen, että Norjan oikeusministeri Asbjørn Lindboe kävi jututtamassa jopa meedio Ingeborg Køberiä pystyäkseen ennustamaan tulevaisuutta. Ehkäpä 1800- ja 1900-lukujen mediahistoriassa telepatiaa ja tuonpuoleisen kanssa keskustelua pitäisi arvioida uudelleen!

Lundin kongressin jälkeen isänmaalliset tunteet olivat pinnassa, sillä Malmön sinfoniaorkesterin konsertissa torstaina 25.4. kuultiin pohjoismaista musiikkia, Sibeliuksen Finlandia, Griegin pianokonsertto ja Carl Nielsenin vaikuttava viides sinfonia. Suomalaiseen korvaan Finlandia soi turhan hätäisesti Marc Sostrot'n johdolla. Griegin konsertossa solistina oli loistava Roland Pöntinen. Malmö oli muuten se paikka, jossa viipurilaissyntyinen kapellimestari Georg Schnéevoigt toimi 1930-luvun alusta kuolemaansa, vuoteen 1947, asti. Konserttitalon aulasta löytyy Wäinö Aaltosen vuonna 1942 veistämä Schnéevoigtin rintakuva.



21. huhtikuuta 2013

Eversti Rugglesin yöelämä (1935)

Jos hovimestariuden kulttuurihistoria joskus kirjoitetaan, Marmaduke Rugglesin hahmo on ohittamaton. Brittiläinen hovimestari seikkaili alunperin Harry Leon Wilsonin vuonna 1914 luomassa The Saturday Evening Post -lehden jatkosarjassa, jonka Wilson julkaisi romaanina seuraavana vuonna. Suosittu kertomus pääsi sittemmin niin teatterin lavalle kuin valkokankaallekin. Wodehousen Jeeves-hahmo oli vasta tulossa, mutta näyttää siltä, että juuri ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin hovimestari nostettiin katoamassa olevan sääty-yhteiskunnan ilmentymäksi. Leo McCarey ohjasi Wilsonin romaanin pohjalta vuonna 1935 komedian Eversti Rugglesin yöelämä (Ruggles of Red Gap), jonka nimiroolia näytteli Charles Laughton. Tarina alkaa Pariisissa, jossa Burnsteadin jaarli (Roland Young) häviää palvelijansa uhkapelissä. Rugglesin uusi isäntä on amerikkalaisen rahvaanomaisuuden ruumiillistuma Egbert Floud (Charles Ruggles), joka puolisonsa Effien (Maru Boland) sivistysharrastuksista huolimatta viihtyy taidemuseoita paremmin paikallisissa ravintoloissa. Floud alkaa kutsua hovimestariaan everstiksi, mistä myöhemmin Yhdysvalloissa aiheutuu väärinkäsityksiä. Suomenkielinen nimi Eversti Rugglesin yöelämä on siinä mielessä harhaanjohtava, että Ruggles on henkeen ja vereen hovimestari, eikä hän alun jälkeen juurikaan vietä yöelämää. Mutta alun juopottelukohtauksessa Laughton on tietysti loistava.

Vaikka Egbert Floudin hahmo tuo elokuvaan karikatyyrimäisen kuvan amerikkalaisuudesta, elokuvasta tulee lopulta melko vakava amerikanisaatiotarina. Yhdysvalloissa Ruggles ymmärtää, että hän voi olla vapaa ja itsenäinen. Elokuvan käsikirjoitukseen lisättiin paatoksellinen mutta vaikuttava kohtaus, jossa Ruggles siteeraa ulkomuistista Lincolnin Gettysburgin puhetta. Paikallisilta Lincolnin sanat ovat unohtuneet, mutta brittiläinen hovimestari vakavoittaa tunnelman ja lunastaa paikkansa. Lopussa Ruggles perustaa oman ravintolayrityksen ja pääsee uuden elämän alkuun. Elokuvan leikkaaja Edward Dmytryk kertoi myöhemmin, että Laughton oli itse niin liikuttunut Lincoln-kohtauksesta, että sitä piti tehdä puolitoista kuvauspäivää. Laughton tunnusti, että kohtaus oli ”one of the most moving things that ever happened to me”. Liikutus kyllä välittyy.


16. huhtikuuta 2013

Olin nahjuksen vaimo (1961)

Toipuminen Suomalaisen elokuvan festivaalilta vaati ankaraa vastalääkettä. Oli pakko katsoa Aarne Tarkaksen käsikirjoittama ja ohjaama komedia Olin nahjuksen vaimo (1961). Ensimmäisenä huomio kiinnittyi Kalevi Hartin musiikkiin, joka alkutekstien aikana virittää hienosti ranskalais-suomalaiseen tunnelmaan. Hartin valssi ennakoi sitä tosiasiaa, että elokuvaa kuvattiin Pariisissa. Ulkomaan kuvaukset purkitettiin pikapikaa neljässä päivässä, pääsiäisen aikaan, sillä Leif Wager oli samaan aikaan kiinni Svenska Teaternin My Fair Ladyssa. Kovin usein studiokauden kotimaista elokuvaa ei ulkomailla kuvattu, joten jo siksikin Olin nahjuksen vaimo ansaitsee tulla katsotuksi.

Takautumarakennetta noudetteleva elokuva alkaa Kaarlo (Leif Wager) ja Liisa Kasken (Elina Pohjanpää) avioliiton kriisistä. Liisa on julkaissut omaelämäkerrallisen teoksen Olin nahjuksen vaimo ja nahjus-Kaarlo vaipuu häpeään ajatuksesta, että kaikki tietävät liiton intiimeimmätkin yksityiskohdat. Nyt kun iltapäivälehdet repostelevat Panu Rajalan muistelmateosta Katri Helenasta, Olin nahjuksen vaimo tuntuu ajankohtaiselta. Harvoin on kohukirjan aiheuttama mediajulkisuus ollut kotimaisen elokuvan aiheena! Tarkaksen elokuva pyrkii Hollywoodin screwball-komedioiden tapaan kuvaamaan sukupuolten välistä taistelua, mutta lopputulos on yhdysvaltalaisia vastineita laimeampi – ja partiarkaalisempi. Nahjuksesta kuoriutuu leijona, ja viimeisessä kuvassa Liisa alkaa kirjoituskoneella naputella menestysteokselleen sankarillisempaa jatko-osaa.


15. huhtikuuta 2013

Suomalaisen elokuvan festivaali 2013

Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin tänä vuonna 22. kerran. Vaikka olen pyrkinyt bloggaamaan kaikista katsomistani elokuvista, nyt se on mahdotonta. Niin paljon leffoja tuli katsottua. Tämän vuoden näyttelijävieraana oli Pirkko Mannola, ja ohjelmistossa olivat Aarne Tarkaksen Tyttö ja hattu (1961), Minkkiturkki (1961) ja Villin Pohjolan salattu laakso (1963) sekä Toivo Särkän Ihana seikkailu (1962). Huomaamatta festivaaleille tuli viisi Tarkas-filmiä, kun tämän vuoden lajityyppiteemana oli western, ja Spede-länkkäreiden ohella nähtiin koko Tarkaksen Villi Pohjola -sarja. Ohjaajavieraana oli Veikko Aaltonen, jonka tuotantoa nähtiin laajasti. Ajallista skaalaa ohjelmistoon toi lisäksi tänä vuonna 80 vuotta täyttävän elokuvaneuvos Kari Uusitalon carte blanche -sarja.

Festivaalin ensimmäisen päivän harvinaisuus oli Särkän viimeinen ohjaus Ihana seikkailu, jota ei useinkaan näe kankaalta. Väreissä tehty epookkielokuva on anakronistisessa dialogissaan yllättävä. Erityisen herkullinen on Esa Saarion näyttelemä maisteri Henrik Södersvans, jonka Särkkä loi ivaillakseen elokuvakriitikko Heikki Eteläpäälle: 1800-luvulle sijoittuvassa pukudraamasa Södersvans tokaisee harrastavansa uuden aallon estetiikkaa. Valkokankaalla pääsi edukseen myös Tarkaksen Minkkiturkki, jossa on Osmo Lindemanin erinomainen musiikki. Turkki vaihtaa omistajaa, ja elokuvan alussa kaikki tuntuvat pettävän toisiaan. Tässä kyynisyyden ilmapiirissä yövartija Anselmin (Leo Jokela) ja tämän puolison (Siiri Angerkoski) kohtaaminen on humanismin pilkahdus, ja Jokela-Angerkoski-duo on parempi kuin koskaan.

Kankaalta katsoessa moni yksityiskohta pistää silmään, sivuseikkakin. Villin Pohjolan kullassa (1963) ei voi olla huomaamatta, että Markuksen (Kauko Helovirta) väärentämässä sopimuksessa on vuosiluku 1962. Minkkiturkissa asunnon seinällä komeilee François Boucher'n maalaus. Sama kopio löytyy Tarkaksen elokuvasta Olin nahjuksen vaimo (1961). Valentin Vaalan komediassa Omena putoaa... (1952) Viski-Vihtorin sängyn päällä roikkuu, mikäpä muu kuin, Tizianon Amor sacro e amor profano!

Veikko Aaltosen ohjausten sarja oli komea. Erityisesti jäi mieleen televisiolle ohjattu 1943 Elokuu (1990), 43-minuuttinen elokuvanovelli, jossa Matti Onnismaa tekee loistoroolin rintamalta äidin hautajaisiin palaavana, sodan katkeroittamana Lahtisen veljessarjan vanhimpana. Aaltosen tulkinnassa yhteiskunnalliset erot korostuvat eikä ”Suomen kansa” tunnu jatkosodan kurimuksessa puhaltavan yhteen hiileen. Festivaalin viimeinen elokuva oli Aaltosen Rakkaudella Maire (1999), sokerina pohjalla. Rakkaudella Maire on viime vuosikymmenien parasta suomalaista elokuvaa. Ennen esitystä säveltäjä Mauri Sumén kertoi musiikin lähtökohdista, ja elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyikin siihen tapaan, jolla musiikki alusta lähtien rakentaa vinksahtaneen, häiritsevän tunnelman. Musiikilliset ideat kehittyvät draaman mukana ja huipentuvat lopun valssikohtauksessa.