Agentti O.S.S. 117 Bangkokissa (Banco à Bangkok pour OSS 117, 1964)

James Bondin pahin kilpailija Ranskassa oli agentti OSS117, jonka seikkailut perustuivat Jean Brucen (1921–1963) agenttiromaaneihin. Vaikka ranskalaisen asiamiehen seikkailuja on pidetty lähinnä Bond-menestyksen jäljittelynä, tosiasiassa OSS117:n juuret ulottuvat kauas historiaan. Jean Brucen ensimmäinen OSS117-romaani ilmestyi jo vuonna 1949. Hän ehti kirjoittaa lopulta 91 agenttitarinaa ennen kuolemaansa urheiluauto-onnettomuudessa vuonna 1963. Valkokankaalle agentti pääsi vuonna 1957 Jean Sachan ohjauksessa Salainen asiamies O.S.S. 117 (OSS 117 n'est pas mort). Kun ensimmäinen James Bond -elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No, 1962) osoittautui menestykseksi, myös ranskalaiset tuotannot saivat uutta puhtia. André Hunebelle tarttui Brucen luomaan sankarihahmoon, ja vuosina 1963–1971 valmistui lopulta seitsemän elokuvaa. Agentin seikkailut jatkuivat sittemmin vielä kahdessa Michel Hazanaviciuksen ohjaamassa parodiaelokuvassa vuosina 2006 ja 2009.

Agentti O.S.S. 117 Bangkokissa (Banco à Bangkok pour OSS 117, 1964) on ilmestynyt Ranskassa bluray-muodossa, restauroituna kopiona. Koko elokuva sijoittuu Thaimaahan, suurelta osin Bangkokiin, jonka katunäkymät ovat ehdottomasti teoksen hienointa antia. Tarina valitettavasti kulkee oudon hitaasti ja kulmikkaasti. Jean Brucen alkuperäiskertomus sijoittuu käsittääkseni Kalkuttaan, mutta tapahtumapaikkaa on syystä tai toisesta vaihdettu. Sinänsä kiinnostava muutos, jos ajatellaan Ranskan taakse jäänyttä koloniaalista aikaa Indokiinassa. Agentti OSS117 liikkuu Bangkokissa suvereenisti, ja muutoinkin Thaimaa tuntuu olevan länsimaisten roistojen ja agenttien yhteistä temmellyskenttää. Tohtori Sinn (Robert Hossein) pitää yllä klinikkaa, mutta tosiasiassa hän johtaa salaista veljeskuntaa, joka aikoo puhdistaa modernin kulttuurin tieltään ja vähentää dramaattisesti maapallon väkilukua. Salaisessa laboratoriossa hänen joukkonsa saatuttavat koleran vastaisia rokotteita ruttobakteereilla, jos oikein ymmärsin.Tohtori Sinnin tavoite on laittaa epidemia liikkeelle Aasiassa, mutta lopullinen päämäärä on Yhdysvalloissa.

Svengaavinta elokuvassa on ehdottomasti sen musiikki, josta vastaa Michel Magne.

Fantomas uhkaa maailmaa (Fantômas contre Scotland Yard, 1967)

André Hunebellen Fantomas-trilogian kolmas osa oli Fantomas uhkaa maailmaa (Fantômas contre Scotland Yard, 1967). Tuntuu, että elokuva elokuvalta komisario Juvea näyttelevä Louis de Funès sai painavamman roolin, ja tämä näkyi jo elokuvan julisteessa, jossa Juve haahuilee eksyneenä. Fantomas uhkaa maailmaa sijoittuu Skotlantiin, jonne komisario on kutsuttu yhdessä toimittaja Fandorin (Jean Marais) kanssa. Tällä kertaa Fantomasin pirullinen juoni suuntautuu suoraan ja avoimesti yläluokkaa kohtaan: Fantomas vaatii erityisverkon rikkailta, muutoin kohtalo on karu. Kerrotaan, että Hunebellen Fantomas-elokuvat olivat erityisen suosittuja Neuvostoliitossa, ja tätä katsoessa tieto ei kyllä ihmetytä. Fantomas-sarjan voi katsoa kapitalismin karnevalistisena kritiikkinä.

Skotlantiin ranskalaiset on kutsunut Lord McRashley (Jean-Roger Caussimon), joka isännöi loisteliasta linnaa. Hän on tehnyt linnastaan tukikohdan rikkaiden taistelussa Fantomasia vastaan. Tässä tohinassa ranskalaiset poliisit ovat täydellisiä statisteja. Hunebelle ohjasi 1960-luvulla paljon suosittuja toimintaelokuvia, mutta tällä kertaa langanpätkät sekoavat pahasti. Paljon elokuvan kestosta kuluu Juven yötoimien ympärillä: vähän väliä huoneessa joko kummittelee tai siellä on ruumiita, kunnes kaikki osoittautuu illuusioksi.

Fantomas nauraa kuolemalle (Fantômas se déchaîne, 1965)

André Hunebellen Fantomas-sarjan toinen osa, Fantomas nauraa kuolemalle (Fantômas se déchaîne, 1965), tunnetaan Suomessa myös nimillä Fantomas iskee jälleen ja Fantomasin paluu. Ensimmäinen osa oli loppunut takaa-ajoon kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä, mutta Fantomas pakeni lopulta sukellusveneellä merten syvyyksiin. Toinen osa alkaa komisario Juven juhlinnalla: hänelle myönnetään kunnialegioonan mitali. Tämän ylevöittämisen jälkeen komisariota alennetaan niin perusteellisesti kuin vain mahdollista. Fantomas sitoo Juven tuoliin kesken suoran televisiolähetyksen, ja koko Ranskan kansakunta nauraa virkavallan kyvyttömyydelle. Fantomas nauraa kuolemalle on näennäisen viaton viihde-elokuva, mutta lopulta se kertoo, ettei poliisista ole yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjäksi. Juven lähin alainenkin on kuin Pyhä Yksinkertaisuus.

Fantomas iskee jälleen herätti huomiota paitsi loppukohtauksen lentävällä Citroenillaan myös laskuvarjomiehen vapaan pudotuksen kuvauksella, joka lopputekstien mukaan oli ensimmäinen kerta näytelmäelokuvassa. En osaa arvioida, pitääkö tämä paikkaansa. Vaikka elokuva loppuu yhtä pitkälliseen takaa-ajojaksoon kuin edellinenkin elokuva, Fantomas iskee jälleen on huomattavasti ensimmäistä osaa komediallisempi ja keskittyy vieläkin enemmän Louis de Funésin näyttelemän Juven ympärille. De Funès oli 1960- ja 1970-luvulla erittäin suosittu paitsi Länsi-Euroopassa myös useimmissa itäblokin maissa.

Fantomas – sadan naamion mies (Fantômas, 1964)

Elokuvahistorian legendaarisin Fantomas on Louis Feuilladen sarjaelokuva, joka valmistui vuosina 1913–1914 Pierre Souvestren ja Marcel Allainin kirjasarjan pohjalta. Mielikuvituksellista rikostarinaa elokuvasivat 1930- ja 1940-luvulla myös Paul Féjos, Ernst Moerman, Jean Sacha ja Robert Vernay. Mestaririkollinen Fantomas nousi uudelleen valkokankaille vuosina 1964–1966 André Hunebellen ohjaamassa kolmiosaisessa elokuvassa. Tällä kertaa tyylilaji on humoristinen, mistä takeena on komisario Paul Juven roolia esittävä Louis de Junès. Trilogia on oikeastaan hämmentävä sekoitus komediaa ja toimintaelokuvaa, jota on maustettu vielä agenttielokuvien piirteillä, varsinkin sarjan toisessa osassa.

Sarjan avauselokuva Fantomas – sadan naamion mies (Fantômas, 1964) alkaa Pariisista, jota naamioitumisen mestari Fantomas terrorisoi. Superrikollisen hahmo tuo mieleen Jules Vernen myöhäiskauden tuotantoon kuuluneen tarinan Maailman herra, jossa teknologia palvelee rikollisuutta, eikä esivalta pysy kehityksen mukaan. Verne tulee mieleen myös Fantomasin salaisesta tukikohdasta, jossa urkumusiikki raikaa. Fantomas ottaa toimittaja Fandorin (Jean Marais) hahmon kostaessaan toimittajalle, joka on julkisuudessa tätä vähätellyt. Marais näyttelee myös Fantomasia, jolle sininen kasvonaamio antaa humanoidimaisen olemuksen. Mutta kaiken suolana on lopulta Louis de Funès, jonka hysteerinen Juve on varmasti naurattanut aikalaiskatsojia. Kun Fantomas – sadan naamion mies sai ensi-iltansa Suomessa huhtikuussa 1965, Paula Talaskivi piti elokuvaa ”villin hauskana vastavetona Kultasormelle”. Arvio päättyy myönteisissä merkeissä: ”Lapsekas toki Fantomas on, mutta kunnolla jännittävä myös ja mukaansa se tempaa. Se myös edustaa samaa paluuta vanhaan kunnon seikkailufilmiin kuin tällä hetkellä ohjelmassa, Kultasormen ohella, myös italialais-ranskalainen Agentti OSS117 Bangkokissa.” Kovin jännittävänä André Hunebellen ohjausta ei voi pitää, mutta ainakin minulle se näyttäytyy vinksahtaneena kommentaarina 1960-luvun modernisoituvasta maailmasta, jossa teknologia karkaa käsistä.