Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948)

Henry Kingin ohjaama Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948) valmistui tilanteessa, jossa tummasävyiset rikoselokuvat ja intohimoiset melodraamat olivat muotia. Jos aikanaan katsojat ovat on menneet elokuvateatteriin pelkästään mainosten perusteella, he ovat varmaankin pahasti pettyneet. Elokuvan julisteessa pääroolien esittäjät Dana Andrews and Jean Peters nähdään intohimoisessa kohtauksessa, jossa Andrews on kaapannut Petersin syleilyynsä. Taustalla näkyy myrskyävää merta ja salamointia. Näyttelijät tuntuvat olevan myös aivan eri vaatetuksessa kuin itse elokuvassa. Mainosjulisteessa nähtiin niin ikään kirjan kansi, joka mahdollisesti oli osalle yleisöstä tuttu ja antoi vihjeen siitä, että tulossa oli jotakin aivan muuta kuin intohimomelodraama. Tarina perustui Ruth Mooren vuonna 1946 julkaisemaan romaaniin The Spoonhandle.

Ruth Moore (1903–1989) tunnetaan Mainen osavaltion elämää kuvanneena kirjailijana, joka mielellään antoi sijaa arkipäivän kokemuksille. Tämä näkyy myös Henry Kingin elokuvasovituksessa, joka kuvaa rannikkoseudun elämää. Oli tärkeää, että katsoja kuljetettaisiin Mainen maisemiin. Kun elokuva nähtiin Suomessa vuonna 1949, ympäristö kiinnitti huomiota. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija kirjoitti: ”Syvillä vesillä on kuvattu suurimmaksi osaksi – kaikilta ulkokuviltaan – Pohjois-Amerikan koillisrannikolla sijaitsevassa Mainen valtiossa. Tästä syystä sitä eivät vaivaa amerikkalaisen studioelokuvan kiiltokuvamaiset studiomaisemat. Siinä puhaltavat raikkaat merituulet ja siinä on suolaisen meriveden pärskyä.” Arvostelija päätti arvionsa kysymykseen: ”Eikö suomalainen elokuva voisi joskus käsitellä meikäläisten rannikoiden kalastajien elämää näin raikkaasti ja arkisen kodikkaasti?”

Syvillä vesillä kuvaa Mainen rannikon kalastajien elämää. Hod Stillwell (Dana Andrews) pyytää hummereita, ja hänen avustajansa Joe Sanger (Cesar Romero) haaveilee minkkitarhauksesta ja kaniinien kasvatuksesta. Tarinan keskiössä on kuitenkin orvoksi jäänyt Donny (Dean Stockwell), jonka isä on ollut kalastaja ja joka ei sosiaaliviranomaisten tahdosta huolimatta malta pysyä poissa vesiltä. Sosiaalityöntekijä Ann Freeman (Jean Peters) on löytänyt Donnylle kodin rouva McKayn (Anne Revere) luota, mutta Donny ei tahdo viihtyä. Dean Stockwell on todella vakuuttava, mutta niin on myös Anne Revere yrmeänä mutta lopulta rehtinä kasvattajana. Ohjaaja Henry King oli tässä vaiheessa jo veteraani: hänhän oli aloittanut ohjaustyöt jo 1910-luvulla.

Metsurin tarina (2022)

Mikko Myllylahden ohjaama Metsurin tarina (2022) sai Cannesin elokuvajuhlilla ns. levityspalkinnon, jonka tarkoitus on tukea elokuvan esittämistä Ranskassa. Metsurin tarina sai nimen L'étrange histoire du coupeur de bois, jolla se tuotiin ensi-iltaan 3. tammikuuta 2023. En ole pystynyt katsomaan tarkemmin, millaisen vastaanoton se Ranskassa sai. Kiinnostavaa tämä olisi, kun Myllylahti on tiettävästi maininnut Robert Bressonin yhdeksi esikuvistaan. Äkkiseltään näyttää, että esimerkiksi Libération-lehti kuvaa elokuvaa ”turtuneeksi ja yksitoikkoiseksi”. Eksistentialistinen ote tuo kriitikolle mieleen Coen-veljesten Fargon (1996) ja Atom Egoyanin Suloisen ikuisuuden (The Sweet Hereafter, 1997). Olemassaolon peruskysymysten äärellä Metsurin tarina todella onkin.

Kirjakieliset repliikit ja eräänlainen ei-historiallinen imaginäärinen ympäristö tuovat mieleen Aki Kaurismäen elokuvat, mutta mustassa huumorissaan ja surrealismissaan Metsurin tarina kulkee omia latujaan. Sen keskushahmo on Pepe (Jarkko Lahti), jolla lasi on aina puoliksi täynnä, ja vaikka vastoinkäymiset vain kasaantuvat, mitä pidemmälle elokuva kulkee, hän ei romahda. Tosin en usko, että romahtaminen edes sopisi tämän elokuvan tyylilajiin. Metsäteollisuuden rakennemuutos heittää ihmiset keskelle tyhjyyttä, mutta traagiset tapahtumat näyttävät vain seuraavan toisiaan. Pepe menettää lopulta kaiken. Pohdintaa herättää viimeinen kuva, jossa hän palaa korttipelin ääreen. Vaikka hän on vakaa, tai pikemminkin ihmeissään, jotakin tuntuu peruuttamattomasti muuttuneen.

Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951)

Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951) perustuu Patricia Highsmithin esikoisromaaniin, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Kerrotaan, että Highsmith myi filmausoikeudet hyvin edullisesti, vain 7500 dollarilla. Hitchcockilla oli tapana pysytellä neuvotteluissa taka-alalla, sillä jos tunnetun ohjaajan nimi paljastuisi, hintapyyntökin kohoaisi korkeammaksi. Käsikirjoitusta oli työstämässä Raymond Chandler, jonka kanssa yhteistyö  takkusi, ja lopulta Hitchcock pyysi Czenzi Osmonden jatkamaan työtä. Krediiteissä molemmat on mainittu, mutta lopputulos on enemmän Osmonden käsialaa. Muukalaisia junassa oli lopulta toimiva trilleri, josta tuotantovaiheen hankaluuksia on vaikea nähdä. 

Muukalaisia junassa alkaa kuvaamalla juna-asemalle saapuvia matkustajia. Kamera on katutasossa, ja näyttelijät jäävät tuntemattomiksi, kunnes draama lopulta alkaa. Vierekkäisille paikoille junassa päätyvät tennistähti Guy Haines (Farley Granger) ja tungetteleva muukalainen Bruno Anthony (Robert Walker). Keskustelu paljastaa nopeasti, että Bruno tuntee hyvin julkisuudessa viihtyvän tennistähden elämää, ja tuota pikaa Bruno ehdottaa vastavuoroisten murhien toteuttamista: Bruno saattaisi päiviltä Guy puolison Miriamin, jos puolestaan Guy tekisi selvää Brunon isästä. Mielipuolinen ehdotus jää ilmaan, kunnes Guylle lopulta paljastuu, että Bruno on lähtenyt omin päin sopimusta toteuttamaan. Asetelma on kaikin puolin epäuskottava ja teoreettinen, mutta ehkä juuri tämä väkinäisyys on Hitchcockia viehättänyt, haasteena. Miten keinotekoisen asetelman katsoja on valmis hyväksymään?

Alfred Hitchcock oli tunnettu siitä, että hän suunnitteli otoksensa etukäteen tarkasti työpöydän ääressä, kuva kuvalta. Tämä tuo estetiikkaan ripauksen formalistisuutta, mutta samalla tietysti myös vakuuttavuutta siitä, että jokainen kuvakulma on harkittu. Muukalaisia junassa on tunnettu otoksesta, jossa Miriamin murha kuvataan heijastuksena hänen pudonneiden silmälasiensa linssissä. Huvipuistojakso on muutoinkin hyytävä, kun Bruno seuraa Miriamia. Elokuvan lopussa ympyrä sulkeutuu, ja Bruno palaa rikospaikalle viedäkseen Guyn sytyttimen murhapaikalle. Päätöksenä on yksi elokuvahistorian kuuluisimmista karusellikohtauksista. 

Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956)

Tulin juuri katsoneeksi Harry Hornerin ohjaukset Beware, My Lovely (1952) ja Silmukka kiristyy (Vicki, 1953), jotka olivat yllättävänkin hyviä ja kekseliäitä siihen nähden, miten tuntemattomaksi Horner on ohjaajana jäänyt. Otin seuraavaksi kohteeksi Hornerin ainoan lännenelokuvan Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956), joka esitettiin vuonna 1993 myös Suomessa TV2:n ohjelmistossa. Vuonna 1956 valmistui myös elokuva The Wild Party, eikä Horner käsittääkseni ohjannut enää pitkää näytelmäelokuvaa tämän jälkeen. Televisiosarjojen episodeja hän kyllä teki, ja toki hän jatkoi pääuraansa production designerinä, missä työssä hän niitti mainetta muun muassa sellaisissa elokuvissa kuin Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961, ohj. Robert Rossen) ja Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They, 1969, ohj. Sidney Pollack).

Kostaja Del Riosta alkaa mielestäni yllättävästi kohtauksella, joka voisi hyvin olla pikemminkin lännenelokuvan lopetus kuin aloitus. Meksikolaistaustainen Dave Robles (Anthony Quinn) notkuu Mesa-nimisen pikkukaupungin pääkadulla, kun tunnetut asesankarit ratsastavat paikalle. Robles tekee merkkimiehistä selvää jälkeä ja jää kaupunkiin, jonka heikko sheriffi ei ole pystynyt pitämään kuria ja järjestystä. Asetelmaltaan elokuva tuo mieleen Fred Zinnemannin Sheriffin (High Noon, 1952).  Lopulta Robles päätyy itse lainvartijan tehtävään, mutta huomaa jäävänsä kaupunkiyhteisön ulkopuolelle, suorastaan halveksunnan kohteeksi. Robles ei ole puhtoinen sankari, mutta hänestä rakentuu hyväntahtoinen kuva.

Yhtymäkohtaa Sheriffiin tuo Kate Jurado, joka näyttelee tällä kertaa naispääroolin Estellana. Samalla tuntuu, että Kostaja Del Riosta on Sheriffin etnisesti painotettu muunnelma. Robles ja Estella löytävät toisensa, ja he jättävät kaupungin, jonka kansalaiset eivät näytä mitenkään tukevan puolustajaansa. Sheriffin tapaan kellolla on elokuvan ratkaisussa merkitystä, sillä kaupungin rikollinen kapakoitsija Ed Bannister (Peter Whitney) on antanut vain kymmenen minuuttia Roblesille aikaa ilmaantua kadulle, tietäen, että Robles on murtanut ranteensa eikä kykene käyttämään asetta. Kokonaisuutena Harry Hornerin western on onnistunut, ja mielestäni yllätyksellinen loppuratkaisu vahvistaa kokonaisuutta.

Jeftyn kapakka (Road House, 1948)

Jean Negulescon Road House (1948) sai Suomessa nimen Jeftyn kapakka, ja sen ensi-ilta oli Helsingissä elokuussa 1949. Arviossaan Sosialisti-lehden kriitikko kirjoitti: ”Ohjaaja Jean Negulesco on luonut tässä filmissä todellisuuden tuntua päähenkilöittensä elämänpiirin ympärille, huolimatta siitä, että tämä jännitystäyteinen thrilleri vaikuttaa monissa kohdin luonnottomaltakin. Filmiä on pidettävä oikeana yleisö- ja ajanvietekuvana, joka rikosfilminä teknillisessä valmiudessaan ilmentää Amerikan nykypäivän tuotantoa.” Sitaatissa trilleri on thrilleri, ja tätä sanaa lehdistössä 40-luvulla toisinaan käytettiin. Sosialistin arvio jatkuu toteamalla, että Hollywood-elokuvassa on aina ”riittävästi” jännitystä, tappeluja ja romanttista rakkautta. Tätä kaikkea olikin tarjolla tässä Twntieth Century Foxin film noir -henkisessä jännityselokuvassa.

Jeftyn kapakka on kolmiodraama, ja siksi lopulta hyvin tutun tuntuinen. Keskiössä ovat kaverukset Jefty Robbins (Richard Widmark) ja Pete Morgan (Cornel Wilde). Myöhemmin selviää, että he ovat itse asiassa rintamaveteraaneja, jotka ovat toisen maailmansodan jälkeen lyöttäytyneet yhteen ja perustaneet yhteisen baarin. Kapakan ylpeys tuntuu olevan keilarata, jota esitellään jo elokuvan alkutekstien aikana. Rata nähdään paitsi heittäjän näkökulmasta myös kulissien takaa, jossa avustajat ahkeroivat laittamalla keilat järjestykseen yhä uudestaan. Ehkä Negulesco viittaa tällä näkyvän ja kätketyn maailman väliseen jännitteeseen. Kulissien takaiset intohimot tulevat vähitellen esille ja johtavat vääjäämättömään konfliktiin.

Jeftyn ja Peten suhde katkeaa, kun kuvaan astuu Jeftyn Chicagosta palkkaama laulaja Lily Stevens (Ida Lupino). Petellä on epäilyksiä Jeftyn hankintaa kohtaan, mutta ensimmäinen lauluesitys muuttaa kaiken. Ida Lupino tulkitsee itse kappaleen ”One for My Baby", joka onkin vangitseva. Näyttää aivan siltä kuin Lupino itse myös soittaisi kohtauksessa pianoa, ainakin kamera kohoaa koskettimistolta suoraan laulajan kasvoihin. Peten ja Lily suhde lähenee, ja samaan aikaan Jefty elättelee toiveita avioliitosta Lilyn kanssa. Seuraukset ovat tietysti kohtalokkaat, ja Richard Widmark on kuin valettu rooliin, jossa päähenkilön mieli suistuu raiteiltaan. Vaikka tarina on tuttu ja moneen kertaan kerrottu, käsikirjoitus tarjoaa kuitenkin yllätyksen, minkä jätän tässä paljastamatta.

Silmukka kiristyy (Vicki, 1953)

Harry Hornerin Silmukka kiristyy (Vicki, 1953) on kiinnostava remake. Sen pohjana oli H. Bruce Humberstonen ohjaama I Wake Up Screaming (1941), joka oli niin ikään Suomessa nähty nimellä Silmukka kiristyy. Suomalainen yleisö saattoi alkuperäisen muistaakin, sillä Humberstonen elokuva oli nähty vuonna 1946 ja Hornerin filmi tuli ensi-iltaan kahdeksan vuotta myöhemmin. Kiinnostava painopisteen muutos elokuvien välillä on. Hornerin elokuvassa keskiöön asettuu nuori nainen Vicki (Jean Peters) ja hänen nousunsa kahvila-apulaisesta glamour-tähdeksi. Tämä asetelma kuvastaa sitä media- ja populaarikulttuurin hyökyaaltoa, joka toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa nähtiin. Hornerin ammattitaito production designerina näkyy siinä tavassa, jolla film noir on rakennettu.

Silmukka kiristyy alkaa kohtauksella, jossa Ed Cornell (Richard Boone) saapuu hotelliin. Hän ehtii tuskin sisään, kun hänen silmiinsä osuu sanomalehden etusivu. Mainoskuvien kuningatar Vicki on kuollut. Pian ilmenee, että Cornell on poliisi, joka on tullut lomalle lepuuttamaan hermojaan, mutta nyt hän haluaa ehdottomasti palata työhön Vickin murhaa selvittämään... Teatterilavoilla kannuksensa hankkinut Richard Boone oli tullut voimallisesti valkokankaalle 1950-luvulla, ja tässä hän tekee hienon pääroolin ristiriitaisena ja väkivaltaisena poliisina.

Aikakauden rikoselokuvissa käytettiin paljon takautumarakennetta, ja sellainen on myös tässä elokuvassa. Alkukohtauksessa Vicki on jo vainaa, mutta hänen elämänsä valottuu vähitellen takautumarakenteen kautta. Samalla valkenee, millainen seurapiiri Vickin ympärilä pyöri ja millaisia odotuksia häneen liittyi. En paljasta elokuvan loppuratkaisua, jos se vaikka jonakin kauniina päivänä tulisi Suomen televisiota. Joka tapauksessa Silmukka kiristyy on mainio ohjaus, ja tuntuu, että Harry Hornerin ohjaukset pitäisi kaikki katsoa mitä pikimmiten.

Beware, My Lovely (1952)

Harry Horner (1910–1994) muistetaan nykyään ennen kaikkea tieteiselokuvan Punainen planeetta (Red Planet Mars, 1952) ohjaajana. Se nähtiin Suomessa televisiossakin vuonna 1994. Itävalta-Unkarissa, Holitzissa (nyk. Tšekin Holice) syntynyt Horner opiskeli arkkitehtuuria Wienissä ja samalla myös teatteriohjausta ja pukusuunnittelua. Hän pääsi jo varhain maineikkaan Max Reinhardtin oppiin ja muutti Yhdysvaltoihin opettajansa kanssa 1930-luvulla. Hornerista tuli monipuolinen ammattilainen, jonka taidoille oli käyttöä myös elokuva-alalla. Hän teki pitkän uran production designerina 1940-luvulta lähtien. Oscarit hän sai William Wylerin elokuvasta Perijätär (The Heiress, 1949) ja Robert Rossenin elokuvasta Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961). Harry Hornerin vanhin poika oli elokuvasäveltäjä James Horner (1953–2015). 

Harry Hornerin elokuvaohjaajan ura sijoittuu 1950-luvulle, ja jos olen oikein laskenut, hän ohjasi yhteensä seitsemän pitkää näytelmäelokuvaa. Alku oli intensiivinen, sillä samana vuonna Punaisen planeetan kanssa valmistui film noir -trilleri Beware, My Lovely (1952), jota ei aikanaan tuotu Suomeen ja jota ei käsittääkseni televisiossakaan ole nähty. Tämä on harmi, sillä Beware, My Lovely on napakasti ohjattu, piinallinen jännityselokuva, joka saa psykologisen kauhuelokuvan sävyjä. Käsikirjoituksen laati Mel Dinelli oman alkuperäisnäytelmänsä pohjalta.

Beware, My Lovely alkaa jaksolla, josta katsoja ei oikeastaan tiedä, edustaako se päähenkilön menneisyyttä vai tulevaisuutta. Howard Wilson (Robert Ryan) on kotitöissä auttava apulainen, joka tekee sujuvasti hommiaan, kunnes raollaan olevasta ovesta näkyy ruumis. Ensimmäiset kuvat kertovat tapahtuma-ajaksi vuoden 1918. Seuraavaksi katsoja siirretään joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen (elokuvan katsottuani ymmärsin, että se oli menneisyyttä): Helen Gordon (Ida Lupino) on kodissaan ja siivoaa vimmatusti. Hän odottaa apulaista, joka on juuri Wilson. Robert Ryan on roolissaan erinomainen: hänestä rakentuu kuva mielipuolena, joka yhtäkkiä muuttaa mieltään ja unohtaa kaiken. Harry Horner onnistuu klaustrofobisen tunnelman rakentamisessa, ja vaikkei tarina ehkä vastaakaan nykypäivän käsityksiä mielenterveysongelmista, lopputuloksena on hämmentävä punos pelkoa ja myötätuntoa. Menneeseen sotaankin viitataan, sillä Helenin puoliso on menehtynyt sodassa. Samalla ilmenee, ettei Wilsonia ole kelpuutettu palvelukseen, ja tämä on ollut hänelle erityisen katkera kolaus.

Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952)

Jean Negulescon ohjaama Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952) alkaa kuin film noir. Mies lähtee matkalaukkuineen talosta ja istuu autoon, joka lähtee kuljettamaan häntä sateen piiskaamia öisiä katuja pitkin. Kuka mies on ja miksi hän on lähdössä? Lähtijä on iowalainen lakimies David Trask (Gary Merrill), joka jättää vaimonsa ja tyttärensä lähteäkseen Los Angelesiin, määräämättömäksi ajaksi. Film noir -henkisestä aloituksesta huolimatta Negulescon elokuvaa voisi pikemminkin kutsua draamaksi, ja sen kulkua on lopulta vaikea ennustaa. Nunnally Johnsonin käsikirjoittama elokuva tuo mieleen Negulescon vuonna 1946 ohjaaman film noirin Kolme muukalaista (Three Strangers), sillä myös Puhelu tuntemattomalta rakentuu ventovieraiden kohtaamisen varaan.

Trask lähtee kohti Los Angelesia lentokoneella. Jo odotussalissa hän tutustuu kolmeen henkilöön, alkoholisoituneeseen lääkäriin Robert Fortnessiin (Michael Rennieen), näyttelijään ja show-esiintyjään Binkie Gayhin (Shelley Winters) ja vitsailevaan kaupparatsuun Eddie Hokeen (Keenan Wynn). Tuttavuus syvenee, kun kehnon sään vuoksi lentokone joutuu tekemään välilaskun Wacoon. Yllättävä käänne seuraa ennen elokuvan puoltaväliä, kun lentokone lopulta joutuu myrskyn silmään ja putoaa. Vain Trask pelastuu, ja pian Fortnessin, Binky Gayn ja Hoken omaiset saavat puhelun tuntemattomalta. Trask haluaa henkilökohtaisesti kertoa keskusteluistaan vainajien kanssa. Samalla hän yrittää auttaa niissä ongelmissa, joista hänelle on saanut kuulla.

Loppuelokuva seuraa Traskin tapaamisia ja vähä vähältä hänelle valkenee myös ratkaisu oman elämänsä kriisiin. Ratkaiseva jakso on aivan lopussa, tapaaminen Hoken sairaan vaimon (Bette Davis) kanssa. Kerrotaan, että Davis olisi ihastunut käsikirjoitukseen siinä määrin, että halusi päästä mukaan, vaikka rooli jääkin auttamattoman lyhyeksi. Jokaisen tapaamansa sukulaisen luona Trask kuulee tarinoita – ja katsoja saa takautumia. Vaikka Davis on loistava pienessä roolissaan, silti ylivoimainen hahmo on Binkyn anoppia näyttelevä Evelyn Varden (1893–1958). Kokenut teatterinäyttelijä on aivan lyömätön  ja tarjoaa lyhyessä ajassa osaamisestaan huikean kuvan. Puhelu tuntemattomalta sisältää loistavan koomisen jakson, jossa anoppi kertoo omasta näkökulmastaan suhteestaan Binkyyn.

Elonet-tietokannan mukaan tämä Jean Negulescon unohdettu teos on nähty televisiossa vain kerran vuonna 1966. Olisikohan jo aika näyttää se uudelleen?

Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952)

Yhtäkkiä iski tarve katsoa Jean Negulescon elokuvia. Mieleen on jäänyt esimerkiksi tiivistunnelmainen film noir Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946). Negulesco oli taustaltaan romanialainen, ja hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin jo 1920-luvulla, siis aikaisemmin kuin moni muu Euroopasta Hollywoodin tullut talentti. Kuvataiteilijana ja lavastajana aloittanut Negulesco siirtyi elokuvabisnekseen 1930-luvulla ja eteni ohjaajan tehtäviin vuonna 1941. Aloitin katsomalla vuonna 1952 valmistuneen seikkailuelokuvan Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952), joka ei varmaankaan kuulu ohjaajan parhaisiin. Monien kollegojensa tapaan hän kokeili monenlaisten lajityyppien parissa ja teki kaikkea sitä, mitä tuotantoyhtiö tarjosi.

20th Century Foxin tuottama Kuumat tuulet perustuu Kenneth Robertsin romaaniin Lydia Bailey, joka oli ollut bestseller vuonna 1947. Teos oli yleisön muistissa, ja tähän kiinnostukseen myös elokuvan aloituskuvat viittaavat, mikä oli kirjallisuusfilmatisoinneissa tapana. Robertsin romaani ja Negulescon elokuvatulkinta sijoittuvat Napoleonin sotien aikaiselle Karibialle, Haitin saarelle. En äkkiseltään muista toista aikakauden Hollywood-elokuvaa, joka kuvaisi Haitin historiaa!

Tarinan alussa yhdysvaltalainen Albion Hamlin (Dale Robertson) saapuu Cap François'n satamakaupunkiin (nykyiseen Cap-Haïtieniin). Hän tulee etsimään Lydia Baileyta (Anne Francis) saadakseen allekirjoituksen dokumenttiin, jossa Lydian isä lahjoittaa omaisuutensa Yhdysvaltain hallitukselle. Hamlin päätyy etsintämatkallaan keskelle Haitin saarta, jota Napoleonin joukot koettavat saada hallintaansa. Haitin vallankumousta johtaa Toussaint L'Ouverture, jonka tutkijaksi osoittautuu sympaattinen King Dick (William Marshall). Lopulta Albion ja Lydia onnistuvat pakenemaan konfliktin keskeltä. Negulescon kerronta ei ehkä ole tässä parhaimmillaan, mutta jo aiheensa puolesta elokuva on kiinnostavaa katsottavaa. Haiti näyttäytyy mystisenä toiseuden maailmana, jossa kommunikoidaan rummun sävelin. Samalla kuvataan kunnioittavassa sävyssä Haitin pyrkimystä irtautua Ranskan otteesta. Näyttelijöistä jää mieleen erityisesti William Marshall (1924–2003) ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Hän tuli tunnetuksi niin oopperalaulajana kuin blaxploitaatio-tähtenäkin.

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957)

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) oli Sidney Lumet’n ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, ja se sai sittemmin kolme Oscar-ehdokkuutta. Teosta on myöhemmin uudelleen tulkittu niin televisiolle kuin valkokankaallekin, ja sillä on maine yhtenä aikakautensa vaikuttavimmista elokuvista. Tarinan kerrostuneisuutta kuvastaa se, että kyse ei ollut alkuperäiskäsikirjoituksesta, vaan kirjailija Reginald Rose oli kolme vuotta aikaisemmin kirjoittanut samannimisen näytelmän Studio One -sarjaan, jota televisiokanava CBS esitti. Onnistunut lopputulos sai Rosen sovittamaan teoksen heti myös näyttämölle. Maineen siivittämänä syntyi ajatus pitkästä näytelmäelokuvasta, ja sitä olivat tuottamassa sekä Reginald Rose itse että pääosan esittäjä Henry Fonda. Sidney Lumet oli luonnollinen valinta ohjaajaksi, sillä hänellä oli pitkä kokemus sekä teatteriohjaajana että televisionäytelmien toteuttajana.

Epäilemättä Valamiesten ratkaisun vahvuuksia on se intensiteetti, jolla kokonaisuus on toteutettu ja jolla näyttelijätyö on pysynyt ohjaajan hyppysissä. Kerrotaan, että Lumet harjoitutti näyttelijäryhmää kaksi viikkoa ennen kuin kuvaukset alkoivat. Tämä poikkeuksellinen harjoitusjakso oli näyttelijöille piinallista, mutta samalla lopputuloksena oli vaivattomasti eteenpäin kulkeva vuorovaikutus. Varmasti tämä draamallinen imu vaikuttaa osaltaan siihen, että elokuvan ”näytelmällisyyteen” ei itse asiassa kiinnitä juurikaan huomiota. Valamiesten ratkaisu tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa, johon valamiehet ovat eristäytyneet tekemään ratkaisuaan. Elokuvan alussa nähdään oikeustalo ulkoapäin, ja katsoja johdatellaan oikeussaliin, jossa istunto on juuri päättymässä. Sen jälkeen ryhmä, ja koko elokuva, eristäytyy ahtaaseen tilaan.

Reginald Rosen käsikirjoituksen kiehtovuus on siinä tavassa, jolla se luontevasti kertoo oikeudenkäyntiprosessin keskeiset sisällöt valamiesten keskustelun kautta. Nuori mies on puukottanut isänsä, ja alussa valamiehet ovat yhtä lukuun ottamatta vakuuttuneita syyllisyydestä. Davis (Henry Fonda), jonka nimi taitaa valjeta vasta viimeisessä kohtauksessa, on epävarma, eikä halua puoltaa syyllisyyttä. Tämän jälkeen alkaa väittely todisteista. Samalla osallistujat paljastavat yhä enemmän myös sisintään, yhteiskunnallista asemaansa, ennakkoluulojaan ja traumojaan. Henkilögalleriasta voisi nostaa esiin kaikki näyttelijäsuoritukset, mutta mieleeni jää esimerkiksi valamies (Jack Warden), joka on valmis äänestämään mitä tahansa, jotta pääsisi ajoissa baseball-otteluun. Viimeisenä taipuu Lee J. Cobbin tulkitsema mies, joka tapauksen kautta käsittelee ongelmallista suhdetta poikaansa.

Peruna (2021)

Joona Tenan ohjaama ja Pekka Pesosen käsikirjoittama Peruna (2021) edustaa harvinaista lajityyppiä, historiallista komediaa. Suomessa historiallista huumoria on toteutettu valkokankaalle melko vähän: useimmiten menneisyyttä kuvaavat esitykset ovat olleet vakavia ja traagisia, joskus yleviä ja paatoksellisiakin. Ehkä historiallisen huumorin tekeminen on myös riski, sillä ulkoiset puitteet, lavasteet ja puvustus aiheuttavat kustannuksia, ja yleisö olisi saatava mukaan huvittumaan menneisyyden tilanteista ja historian ja nykypäivän yhteentörmäyksestä. Perunaan on selvästi panostettu, jotta kuvattu fyysinen maailma olisi uskottava, tai ainakin osapuilleen uskottava. Elokuvaa kuvattiin Liettuassa vuonna 2019, ja juuri sieltä saatiin näyttäviä ympäristöjä ja rekvisiittaa.

Perunan tyylilajia voisi luonnehtia luovaksi anakronismiksi. Huumorin ytimessä on nykypäivän tuominen menneisyyden keskelle jatkuvalla syötöllä. Päähenkilö Untamo (Joonas Nordman) työskentelee linnan puhtaanapitopuolella, eli siivoaa linnan vessasta putoavia jätöksiä. Hän saa käsiinsä maapäärynän eli perunan ja ryhtyy startup-yrittäjäksi, taistelemaan vallitsevaa nauriin viljelyä vastaan. Samalla kun historiallisen komedian tekeminen tuntuu raikkaalta, koin, että elokuva on aavistuksen liian pitkä. Anakronistinen huumori jaksoi naurattaa enemmän elokuvan alussa kuin lopussa... Mutta hienoa, että historiallisen fiktion skaala Suomessa karttuu!

Elvis (2022)

Baz Luhrmannin ohjaama Elvis (2022) jatkaa biopic-elokuvien perinnettä kertomalla tarinan Elvis Presleyn uran noususta ja tuhosta. Populaarikulttuurin hahmoihin liittyvät elämäkertaelokuvat ovat olleet arkipäivää jo pitkään, niin Suomessa kuin maailmallakin. Tiedän, että Luhrmannin elokuva on herättänyt myös kritiikkiä, sillä sen visuaalinen vyörytys voi tuntua levottomalta. Tunnustan, että juuri tämä visuaalinen tyyli oli se piirre, joka alusta lähtien viehätti minua ja vei mukanaan. Samalla ylitsepursuava ote uudistaa biopic-perinnettä, jossa on jo omat kliseensä. Luhrmann käyttää kuvan sisäistä montaasia kertomaan nopeasti kontekstia tapahtumille. Esimerkiksi kohtauksessa, joka liittyy Elviksen comeback-esiintymiseen vuonna 1969, sanoma- ja aikakauslehtien etusivut vilahtavat hetkeksi taustalle, perspektiivisesti osaksi kulisseja, ja katsojalle välitetään mielikuva konsertin vastaanotosta.

Luhrmannin Elvis alkaa kuin traileri, joka ei koskaan lopu. Tai sanoisin, että se loppuu, mutta rytmi tasaantuu sitä mukaa, kun kerronta saa syvyyttä. Aloituksessa Luhrmann punoo yhteen eri aikatasoja ja tilanteista. Elvis on julkaissut ensimmäisen levynsä, ja samaan aikaan nuoren laulajan musiikkivaikutteet kerrotaan takautumina, joissa Elvis seuraa blues-esitystä seinänraosta ja osallistuu gospel-ekstaasiin. Tuntuu kuin Luhrmann haluaisi kertoa vaikutteet niin tehokkaasti ja aikaa säästävästi kuin mahdollista. Katsoin kaikkea tätä myös nostalgisesti, ja mielessä oli alkuvuonna 2020 tekemämme matka Tennesseehen ja Mississippiin. Vasta paikan päällä oikeastaan ymmärsin, miten lähellä toisiaan mustan musiikin keskus Memphis ja countrymusiikin mekka Nashville oikeastaan sijaitsevat. Elviksen synnyinpaikkakunta Tupelo sijaitsee Mississippin osavaltiossa vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Memphisistä. Nashvilleen matkaa on runsaat kolme tuntia.

Luhrmann kuljettaa katsojan Elviksen (Austin Butler) elämän läpi, mutta kokonaisuuden kannalta olennaista on näkökulma: tarinaa katsotaan Elviksen managerina toimineen eversti Parkerin (Tom Hanks) viitoittamana, eikä Parkerin sanoja voi aina pitää luotettavina. Samaan aikaan kun viimeisinä vuosinaan Elvikselle syötetään pillereitä toistensa perään, Parker rohkenee väittää, että Elviksen tuhosi rakkaus. Kokonaisuutena Luhrmann onnistuu hyvin kytkemään Elviksen tarinan sekä musiikkikulttuurin että kansalaisoikeusliikkeen taustaan. Erityisen vaikuttava on loppu, jossa Austin Butler tekee tilaa Elvikselle ja unohtumaton ”Unchained Melody” täyttää valkokankaan.