Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie, 1982)

Näin Peter Schamonin ohjaaman Kevätsinfonian (Frühlingssinfonie, 1983), kun elokuva oli ensi-iltakierroksellaan 1980-luvun alussa. Silloin en juurikaan innostunut Clara Wieckin ja Robert Schumannin suhteesta kertovasta elokuvasta, vaikkakaan en enää tarkkaan muista miksi. Ehkä pidin lopputulosta paperinmakuisena ja vähän kömpelösti etenevänä, ja Robert Schumannia esittävä Herbert Grönemeyer tuntui olevan väärässä roolissa. Schamoni on sittemmin ohjannut myös elokuvan Caspar David Friedrichistä, ja katsoin sen muutama vuosi sitten. Pidin erityisesti epookin kuvauksesta, ja nyt kun katsoin Kevätsinfoniaa uusin silmin, siinä oli samaa 1800-luvun alun henkeä. Vaikka elokuvaa on varmaankin tehty melko maltillisella budjetilla, interiöörit ja katunäkymät on huolella valmisteltu. Samoin kuvauksessa on otettu huomioon aikalaisvalaistus, ja monessa kohtauksessa kynttilöiden lämmin valo pääsee oikeuksiinsa. Historiallisiin tavoitteisiin liittyi sekin, että länsisaksalaiseen elokuvaan saatiin kuvauslupa Itä-Saksasta, ja ulkokuvauksia tehtiin niin Leipzigissa kuin Dresdenissäkin. Lopulta Kevätsinfoniasta tuli ensimmäinen länsisaksalainen näytelmäelokuva, joka pääsi teatterilevitykseen Itä-Saksassa. Jaettu Saksa näkyy myös roolivalinnoissa. Claran isän Friedrich Wieckin rooliin valittiin thüringeniläissyntyinen Rolf Hoppe, joka oli tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa István Szabón elokuvassa Mefisto (1981). Clarana puolestaan esiintyi Nastassja Kinski ja Robertina sittemmin kokonaan rockmusiikin puolelle siirtynyt Herbert Grönemeyer.

Jo elokuvan nimi Kevätsinfonia kielii tarinan painopisteestä. Teemana on Clara Wieckin ja Robert Schumannin orastava rakkaus ja liitto, joka toteutuu isä-Friedrichin vastustuksesta huolimatta. Friedrich pilkkaa nuorta säveltäjää siitä, ettei tämä ollut luonut muuta kuin vaatimattomia pianoteoksia, ja niin elokuva kulminoituu Kevätsinfoniaksi kutsutun ensimmäisen sinfonian säveltämiseen. Clara Wieck oli aikansa arvostetuimpia pianisteja, mutta elokuvassa näkökulma on alusta lähtien Robert Schumannin. Ensimmäisessä kohtauksessa hän on kuuntelemassa genovalaista viuluvirtuoosia Niccolò Paganinia (jota muuten esittää Gidon Kremer). Schumann ilmaisee halunsa tulla pianon Paganiniksi, ja myöhemmin elokuva kuvaakin Schumannin epätoivoista yritystä harjoittaa jokaista sormeaan erikseen painojen avulla. Nuori pianisti tärveli kätensä, eikä hänestä koskaan tullut Paganiniin verrattavaa taituria. Sen sijaan Clara Wieck oli virtuoosi, ja mietin, että elokuva ei sittenkään anna tälle taiteilijuudelle sen ansaitsemaa asemaa. Sinänsä Nastassja Kinski esittää Claraa vakuuttavasti, mutta enemmänkin Clara näyttäytyy ensin isänsä Friedrichin taloudellisten intressien välineenä ja myöhemmin Robert Schumannin taiteilijuuden tukijana. 

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986)

Kokeilin saksalaista Alles Kino -palvelua, josta on mahdollista ostaa tai vuokrata vanhempaa elokuvaa. Kokoelmista löytyi Peter Schamonin käsikirjoittama ja ohjaama draamadokumentti Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986), joka valmistui aikanaan länsisaksalais-itäsaksalais-ranskalaisena yhteisproduktiona. Schamonin tuotannosta olen aiemmin nähnyt vuonna 1983 valmistuneen näytelmäelokuvan Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie), joka kertoo Clara Wieckin ja Robert Schumannin rakkaustarinan. Vaikka Caspar David Friedrich -elokuvaa kutsutaan draamadokumentiksi, se muistuttaa fiktioelokuvaa. Dokumentaarisuutta edustavat lähinnä maisemakuvat Greifswaldista, Rügenin saarelta ja Saksin Sveitsistä sekä kertojaäänen esittämät otteet Friedrichin kirjeistä. Käsittelytapaan sopii erittäin hyvin se, että Friedrichiä itseään ei elokuvassa oikeastaan näytetä: hän on läsnä kuviensa ja äänensä kautta, sekä niissä monissa keskusteluissa, joissa aikalaiset hänen taidettaan yrittävät käsitteellistää.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit käynnistyy tilanteesta, jossa Friedrich on kuollut vuonna 1840. Hänen viimeisiä vaiheitaan on seurannut Carl Gustav Carus, jonka näkemykset ja tulkinnat ovat elokuvan kantava voima. Carus oli Friedrichin oppilas ja välitti tuleville polville tietoa arvoituksellisen taiteilijan ajatuksista. Schamonin elokuvaan on punottu avainhetkiä Friedrichin elämän vaiheista, alkaen lapsuudesta, jossa veli hukkui jään petettyä. Aivan varmaa tämän lapsuuden episodin kulku ei käsittääkseni ole, mutta on arveltu Friedrichin itsensä joutuneen veden varaan, jolloin pelastamaan tullut veli menehtyi itse. Elokuva dramatisoi tilanteita, joissa Friedrichin teoksia on julkisesti esillä ja miten aikalaiset niihin suhtautuivat. Erityisen hieno on jakso, jossa ihmetellään vuosina 1807/1808 valmistunutta Das Kreuz im Gebirge -alttarimaalausta. Ristiinnaulittu on sijoitettu metsän keskelle, mikä herätti aikalaisissa kummastusta.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit -elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia on lopun huutokauppajakso, jossa taiteilijan kuoleman jälkeen arvioidaan tämän jäämistöä. Meklarit ovat kiinnostuneempia kehyksistä kuin maalauksista, ja varsinaisesti he innostuvat, kun Friedrichiltä löytyy pienoispurjelaiva... Leski jää kummastelemaan tilannetta, kuten epäilemättä me jälkipolvetkin. Kokonaisuutena Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit toimii hyvin omassa lajissaan, vaikkakin loppua kohti elokuvassa on liiankin laajoja keskustelujaksoja, joiden kautta Friedrichin luontosuhdetta ja taidefilosofiaa valotetaan katsojalle, jälleen Carusin kautta. Kokonaisuus on joka tapauksessa informatiivinen esimerkiksi kertoessaan, millaisin välinein ja tekniikoin Friedrich teoksiaan loi.