Mies lännestä (Man of the West, 1958)

Olen katsonut Anthony Mannin lännenelokuvia säännöllisin väliajoin, mutta jostakin syytä Mies lännestä (Man of the West, 1958) on jäänyt uupumaan elokuvapäiväkirjastani. Tämä laajakangaselokuva oli Mannin viimeisiä westernejä, ja sen jälkeen valmistui enää epäonninen Cimarron (1960). Jean-Luc Godardin suosikkilännenelokuviin kuulunut Mies lännestä on väkivaltaisuudessaan ja vääristyneisyydessään hämmentävä ja juuri siksi mieleenpainuva elokuva. Alkuperäisnimen Man of the West voi tulkita ironisena. Elokuvan päähenkilö Link Jones (Gary Cooper) tulee ”lännestä”, pienestä Sawmillin kylästä, syrjäseudulta, mutta samalla hän on ”lännenmies”, joka edustaa mennyttä maailmaa. Tässä elokuvassa Villissä Lännessä ei ole mitään ylevää tai tavoiteltavaa.

Elokuvan alussa Link Jones astuu junaan. Hänet on lähetetty palkkaamaan opettajaa, ja hän on saanut pienen kotikylänsä varat mukaansa. Junamatkan aikana, ja sen päätyttyä äkillisesti, Jonesin menneisyys alkaa paljastua. Hän on vuosia sitten ollut Dock Tobinin (Lee J. Cobb) johtaman rikollisryhmän jäsen, mutta hän on lähtenyt omille teilleen, etsimään uutta rehellisempää elämää. Nyt hän joutuu kohtamaan menneisyytensä. Seuraansa hän saa Billie Ellisin (Julie London), jota Tobinin miehet nöyryyttävät kerta kerran jälkeen. Lopulta rikollisryhmä on kuin vääristynyt heijastuma amerikkalaisesta perheideologiasta: serkut ja kasvattipojat julistavat rakkautta toisiaan kohtaan, mutta jo seuraavassa kohtauksessa ovat toistensa kimpussa. Heillä ei ole mitään muuta kuin toisensa. Pessimistisessä loppukohtauksessa erityisen vaikuttavaa on sivullisten kohtalo. Jäljelle jää suru ja epätoivo, kun Link Jones ja Billie Ellis poistuvat näyttämöltä.

El Cid – kuninkaan soturi (El Cid, 1961)

Katsoimme jokin aika sitten Anthony Mannin spektaakkelin Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964). Mannin yhteistyö tuottaja Samuel Bronstonin kanssa oli alkanut jo kolme vuotta aiemmin, kun keskiajan Espanjaan sijoittuva El Cid – kuninkaan soturi (El Cid, 1961) oli valmistunut. El Cid on näistä kahdesta suurelokuvasta maineikkaampi ja usein onnistuneempana pidetty. Molempien naispääroolissa nähtiin Sophia Loren. Miespäärolissa esiintyi puolestaan Charlton Heston, joka oli jo ehtinyt vakiintua mammuttielokuvien tähdeksi Cecil B. DeMillen Kymmenessä käskyssä (The Ten Commandments, 1956) ja William Wylerin Ben-Hurissa (1959).

Kun Samuel Bronston siirtyi itsenäiseksi tuottajaksi Eurooppaan, syntyi myös ajatus espanjalaisen tarinan kertomisesta, ja tähän 1000-luvun legendaarinen sankari Rodrigo Diaz de Vivar, El Cid, ja hänen elämäntarinansa sopivat erinomaisesti. Nykynäkökulmasta 1960-luvun alun tulkinta reconquistasta on kiinnostava jo siinä tavassa, jolla uskontokuntien suhteita kuvataan. El Cid näyttäytyy varhaisena nationalistina, joka taistelee valloittajaa vastaan mutta joka samalla näkee uskontokuntien välisen rajan yli. El Cid on toiminnallinen, romanttinen elokuva, jonka palkitsee lajityypilliset odotukset yltäkylläisesti, mutta oikeastaan sen voi tulkita myös jatkeena keskiaikaisten ritariromaanien ja romanssien perinteelle. Historiallisena elokuvana El Cidissä viehättää se, että käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat uskaltaneet antaa tarinalle myös sellaista outoutta tai toiseutta, joka saa menneisyyden tuntumaan vieraalta. Tällainen on epäilemättä El Cidin patologinen kunniantunto, joka johtaa hänet jo alussa konfliktiin rakastettunsa Ximenan kanssa. 

Kun El Cid nähtiin Suomessa syyskuussa 1962, Uuden Suomen kriitikko Heikki Eteläpää kiinnitti huomiota elokuvan värimaailmaan: ”Harvassa näkemässäni elokuvassa ylimalkaan on saattanut iloita yhtä varmalla taiteellisella maulla kootuista värisommitelmista: parhaina hetkinään El Cidin kuvaruudut häikäisevät ja ilahduttavat silmää kuin vuosisataiset gobeliinit tai vanhojen mestarien maalaukset. Ja kun tullaan värien kannalta kaikkein huikaisevimpaan vaiheeseen, Valencian piiritykseen liittyviin erinäisiin yökuviin elokuvan lopulla, tekee jo melkein mieli puhua elgrecolaisesta monumentaalisuudesta. Mann ja hänen kuvaajansa Robert Krasner näyttävät tässä vaiheessa, mitä huippuunsa kehitetty värikuvaus pystyy kaikkein elävimpänä ja vivahteikkaimpana tallettamaan: ei värien kakofoniaa, vaan mustan ja valkoisen!” Eteläpään havainto on mielestäni oikea: juuri värimaailma tekee El Cidistä niin kiehtovaa seurattavaa. Se tuo mieleen toisen keskiaikaan sijoittuvan elokuvan, Alexander Fordin eeppisen draaman Ristiritarit (Krzyżacy, 1960), joka oli nähty Suomessakin vain hieman aiemmin.

Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964)

On pakko tunnustaa, että Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on ollut minulle aina läheinen elokuva. Olen katsonut sen niin usein, etten enää edes muista kuinka monta kertaa: kun 90-luvulla jalkani oli kipsissä, kävin elokuvan ajankulukseni läpi otos otokselta. Anthony Mann on tunnettu otoskestojen vaihtelevuudesta: välillä hän käyttää rauhallista rytmiä, mutta yhtäkkiä kerronta tihentyy. Tätä tyyliä on myös Rooman valtakunnan tuhossa, jossa on välillä hyvinkin hitaita jaksoja. Samuel Bronstonin tuottama spektaakkeli valmistui vuonna 1964 tilanteessa, jossa 50-luvulla käynnistynyt Raamattu- ja antiikkielokuvien buumi oli jo painumassa mailleen. Mann ja Bronston olivat tehneet yhteistyötä kolme vuotta aiemmin elokuvassa El Cid (1961).

Rooman valtakunnan tuho viittaa nimellään klassiseen historiantutkimuksen ongelmaan, niihin syihin ja tekijöihin, jotka johtivat Rooman tuhoon. Asiantuntijana toimineen Will Durantin sanat kaikuvat elokuvan alun kertojaäänessä: ”The fall of Rome, like her rise, had not one cause but many. It was not an event, but a process spread over 300 years.” Alun ja lopun kertojaäänen kautta käsikirjoitus antaa tarinalle ”historiankirjoituksellista” ulottuvuutta, mutta itse elokuva esittää alkusanojen lähtökohtaa keskitetymmän ja suppeamman näkökulman. Tarina fokusoituu Marcus Aureliuksen (Alec Guinness) viime päiviin sekä keisari Commoduksen (Christopher Plummer) valtakauteen, käytännössä vuosiin 180–192. 

Rooman valtakunnan tuho on varmaankin suuritöisimpiä historiallisia spektaakkeleja. Vaikuttava on triumfikohtaus, jota varten jättiläismäinen Forum Romanum -kulissi rakennettiin espanjalaiselle ylängölle. Toki historiallisuus on tässä, niin kuin niin monessa muussakin, spektaakkelissa suhteellista, ja teos sisältää lukemattomia viitteitä ajankohtaisiin kysymyksiin. Erityisesti keskustelu Rooman rajoista ja kansojen oikeuksista on kiinnostava aikalaiskommentaari tilanteessa, jossa koloniaalinen valta oli toisen maailmansodan jälkeen murenemassa. Historiallisuuden rajojen yli nousevat elokuvassa myös tietyt henkilöhahmot, kohtalon ruumiillistumat, ennen kaikkea Timonides (James Mason), joka taivuttaa barbaareja liittymään Rooman valtakuntaan, ja Commoduksen sokea palvelija Cleander (Mel Ferrer), joka manipuloi tapahtumia. Kun Rooman kansa kaoottisessa loppukohtauksessa tanssi tarantellaa, palvelija nähdään sivummalla, seuraamassa kättensä jälkeä. 

Dmitri Tiomkin sävelsi Rooman valtakunnan tuhoon erityisen mieleenpainuvan musiikin. Kristinuskon merkitystä ei elokuvassa erityisemmin kommentoida, mutta Tiomkinin käyttämät muhkeat kirkkourut tuntuvat viittaavan siihen, mitä oli tulossa.

Hopeatähti (The Tin Star, 1957)

Anthony Mannin Hopeatähti (The Tin Star, 1957) kuuluu niihin lännenelokuviin, joiden katsomiseen en kyllästy. Bloggasin siitä ensimmäisen kerran jo 15 vuotta sitten, kun ryhdyin pitämään tätä elokuvapäiväkirjaa. Tällä välin olen katsonut sen useaan otteeseen. Viehätykseen on monia syitä. Pidän ylipäätään Anthony Mannin 50-luvun westerneistä, ja vaikkei Hopeatähti ehkä olekaan niistä paras, se on monien aikakauden kostowesternien ja puoliveriskuvausten joukossa vapauttava. Perusasetelma on sinänsä tyypillinen: palkkionmetsästäjä Morgan Hickman (Henry Fonda) saapuu pikkukaupunkiin, jonka sheriffinä on kokematon Ben Owens (Anthony Perkins). Tuoreempi asetelma on sen sijaan yksinhuoltajaperheen kuvaus: leskeksi on jäänyt Nona Mayfield (Betsy Palmer), joka elää yksin poikansa Kipin (Michel Ray) kanssa. Hänen luokseen Hickman majoittuu, sillä kukaan muu ei tahdo majoittaa palkkionmetsästäjää. 

Jos Nona Mayfield on menneisyydessä joutunut kokemaan kovia, myös Hickmanilla on trauma, joka vähitellen katsojalle valkenee. Hän on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Haavoittunut on myös Nona, jota yhteisö hyljeksii siksi, että Kipin isä oli intiaani. Hopeatähden komeimpia hetkiä on lopun tilanne, jossa Bart Bogarduksen (Neville Brand) johtama lynkkausväki saapuu noutamaan Owensin pidättämiä veljeksiä. Hickman ei ole koko elokuvan aikana suostunut ottamaan tähteä rintaansa, mutta ratkaisevalla hetkellä hän astuu nuoren sheriffin tueksi. Sanaton tuokio on elokuvan mieleenpainuvin, sillä se merkitsee samalla Hickmanin oman haavan umpeutumista, mielenrauhaa, joka mahdollistaa astumisen kohti tulevaisuutta.

Cimarron (1960)

Edna Ferberin romaaniin perustuva Cimarron (1960) oli aiheen toinen filmatisointi. Ensimmäinen syntyi jo vuonna 1931, kaksi vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen. Ferberin kynästä syntyivät niin ikään romaanit Teatterilaiva (Show Boat, 1926) ja Jättiläinen (The Giant, 1952), jotka molemmat tunnetaan myös elokuvaversioina. Tunnustan, ettei Cimarronia katsoessa Ferberin tuotanto ollut muistissa, mutta loppua kohden elokuva alkoi eeppisyydessään ja saagamaisuudessaan muistuttaa Jättiläistä, niin että piti tarkistaa krediittitiedot. Yhtäläisyyksiin voi vaikuttaa sekin, että kun MGM:n Cimarron valmistui George Stevensin Jättiläisen ensi-illasta oli neljä vuotta. MGM halusi varmasti hyötyä Warnerin menestyksestä.

Cimarron valmistui epäonnisissa merkeissä. Ohjaaja Anthony Mann ei saanut projektia luistamaan, ja MGM erotti hänet ennen kuvausten päättymistä. Hankkeen saattoi loppuun Charles Walters. Nyt katsottuna Cimarronista puuttuukin kaikki se, joka tekee Mannin 50-luvun westerneistä niin loistavia. Leikkausrytmistä ja luovasta tilankäytöstä ei ole tietoakaan. Oikeastaan Cimarronissa hämmästyttää se, ettei se enemmän hyödynnä maisemaa vaan joukossa on paljon studiolavasteissa tehtyjä täytekuvia.

Tarinan taustana on 1880-luvulla tapahtunut Oklahoma Land Rush, josta elokuva etenee ensimmäiseen maailmansotaan asti. Ytimessä on perheen kehitysdraama: alussa Sabra (Maria Schell) menee avioon Yancey Cravatin (Glenn Ford) kanssa. Lopussa Sabra menettää sekä miehensä että poikansa ja omistautuu lehtibisneksen rakentamiseen. Cimarron on yhdistelmä perhemelodraamaa, westerniä ja sukudraamaa, ja siinä on viittauksia niin 50-luvun nuoriso-ongelmaan kuin alkuperäisten amerikkalaisten muuttuvaan asemaankin.

Raw Deal (1948)

Vaikka YLE Teema on esittänyt film noir -sarjoja koko 2000-luvun ajan, vielä on paljon sellaista, jota voisi milloin tahansa esittää. Tähän ryhmään kuuluu Anthony Mannin ohjaama ja Edward Smallin tuottama Raw Deal (1948), napakka kolmiodraama. Elokuva alkaa vangitsevasti: hautajaisasuun sonnustautunut Pat (Claire Trevor) ajaa vankilan portista sisään, ja ääniraidalla kuullaan Patin preesens-muotoista tilitystä. Hän huomaa oitis, että vankilassa istuvan poikaystävän Joe Sullivanin (Dennis O'Keefe) luota astelee ulos toinen nainen, sosiaalityöntekijä Ann (Marsha Hunt), joka on yrittänyt ymmärtää vankilaan joutuneen Joen (oletettua) onnetonta lapsuutta. Eipä aikaakaan, kun Joe karkaa vankilasta ja sieppaa pakomatkalle mukaansa kummatkin naiset. Tarina tuntuu ennustettavalta ja puolivälissä mielenkiinto hetkeksi notkahtaa, mutta muutama nokkela käänne palauttaa katsojan valppauden. Joen vankilapaon taustalla on sadistinen Rick Coyle (Raymond ”Ironside” Burr), jonka kanssa ennen pitkää syntyy kohtalokas välienselvittely. Lopputulos on helppo arvata, mutta toisaalta film noir onkin rituaali.

Raw Deal jää mieleen sekä äänen että kuvan ansiosta. Jo alusta lähtien Patin kertojaääni virittää elokuvaan mystisen tunnelman, jota Paul Sawtellin musiikki säestää. Ääniraidasta rakentuu soundscape, joka piirtää esiin sellaistakin ympäristöä, jota kuva ei koskaan paljasta. Esimerkiksi vankilakohtauksessa taustalla kuullaan ratapihan ääniä, vaikkei ulkopuolista tilaa juurikaan katsojalle näytetä. Mutta erityisen vaikuttavaa on unkarilaissyntyisen John Altonin (alk. Johann Altmann) kuvaus. Maaginen on lopun kohtaus, jossa Pat salaa Joelta tosiasian, että Ann on joutunut Rick Coylen käsiin. Pat ja Joe ovat jo lähtemässä laivalla kohti Panamaa – ja onnellista perhe-elämää. Kello käy vääjäämättömästi, mutta Patin on pakko tunnustaa. Samalla hän ymmärtää, ettei yhteinen tulevaisuus voi koskaan onnistua. Altonin mestarilaukauksia ovat profiilikuva Patista kellon vieressä ja, hetkeä myöhemmin, Patin heijastus tikittävän kellon lasipinnalla.

Vakoilija jota kukaan ei halunnut (1968)

Vakoilija jota kukaan ei halunnut (A Dandy in Aspic, 1968) jäi Anthony Mannin viimeiseksi elokuvaksi. Mann kuoli huhtikuussa 1967 Länsi-Berliinissä, jossa suurin osa elokuvasta tapahtuu, ja pääroolia esittänyt Laurence Harvey saattoi työn loppuun. Tähän nähden kokonaisuus toimii yllättävän hyvin. Hankin elokuvan alunperin juuri siksi, että se on Berliini-kuvaus. Alussa elokuva tuntuu viipyvän Englannissa turhankin kauan, ja ehdin jo miettiä, onko päähenkilön nimi ainoa viittaus Berliiniin: keskushahmo on nimittäin Alexander Eberlin (Laurence Harvey), mikä tuntuu viittavaan Itä-Berliiniin. Lopulta agentti rantautuu kuin rantautuukin Saksaan, mutta itäpuolelle hän ei koskaan pääse. Eberlin on itse asiassa kaksoisagentti, oikealta nimeltään Krasnevin. Tilanne muuttuu tukalaksi, kun Eberlin saa tehtäväkseen surmata Neuvostoliiton tunnetun salamurhaajan, itsensä. Kuvat vuoden 1967 Länsi-Berliinistä ovat vaikuttavia, ja tuntuu, että kaupungista rakentuu paitsi turistinen kuva myös kylmän sodan maisema, jossa muurin läheisyys on konkreettinen.

Eberlinin osoitteena Länsi-Berliinissä on Bristol Hotel Kempinski, Kurfürstendammilla. Muita tapahtumapaikkoja ovat Tempelhofin lentokenttä, 20-luvulla rakennettu Funkturm, Tiergartein ja Friedrichstrassen metroasemat sekä Automobil-Verkehrs- und Übungs-Straße eli AVUS.

Paholaisen portti (1950)

Paholaisen portti (Devil's Doorway, 1950) ei kuulu Anthony Mannin tunnetuimpiin westerneihin: klassikot olivat vielä edessäpäin. Mutta ehdottoman kiinnostava lännenelokuva on tämäkin, varsinkin asetelmaltaan, mutta loppua kohden kerronta muuttuu turhaksi paukutteluksi. Elokuvan alussa Lance Poole (Robert Taylor) palaa urhoollisuusmitali rinnassaan sisällissodasta kotikonnuilleen. Saluunassa Lance otetaan vastaan hyväntahtoisesti, mutta takavasemmalla lymyää tummanpuhuva Verne Coolan (Louis Calhern), jonka introdusointi saa epäilemään desperadoksi – mutta hän onkin sikaria lipova lakimies! Vielä hämmästyttävämpi on kohtaus kadulla: vastaan ratsastaa joukko intiaaneja, ja joukon seniori paljastuukin Lancen isäksi. Periaatteessahan on niin, että juuri 1950-luvulla Hollywoodin näkökulma alkuperäisiin amerikkalaisiin muuttui myönteisemmäksi, mutta Paholaisen portti tuntuu yllättävän varhaiselta. Oma hämmästyttävyytensä on siinäkin, että samoihin aikoihin Quo vadiksessa (1951) roomalaisena upseerina komeillut Robert Taylor on tässä intiaani.

Parasta Paholaisen portissa on sen yllätyksellisyys. Lopulta paljastuu, että elokuva on erittäin voimakasta kritiikkiä etnistä syrjintää kohtaan. Lancen urhoollisuusmitali on siviilielämässä arvoton, eivätkä paikalliset tunnusta veteraanin oikeutta maahan. Paha tiivistyy lakimies Verne Coolaniin, joka masinoi paikkakunnalle tulevat lampaankasvattajat Lance Poolea vastaan. Kiinnostava käänne on edelleen se, että Lancen ainoaksi tukijaksi nousee kaupunkiin muuttanut Orrie Masters (Paula Raymond), joka on niin ikään juristi. Enpä muista nähneeni Hollywood-westerniä, jonka naispäähenkilöllä olisi lainopillinen koulutus ja josta loppukohtauksessa ei tule sankarin puolisoa. Tarinana Paholaisen portti alkaa kompuroida, kun taistelut elämisen oikeudesta alkavat, mutta loppu on vaikuttava ja katkera: intiaanille ei Yhdysvalloissa ole sijaa.

Muukalainen Laramiesta (1955)

Muukalainen Laramiestä (Man from Laramie, 1955) päätti Anthony Mannin ja James Stewartin lyhyen western-yhteistyön. Niiden viiden vuoden aikana, jolloin elokuvat syntyivät, teknologinen muutos pyyhki Hollywoodin yli: kun Winchester '73 oli mustavalkoinen, akateemisen kuvakoon länkkäri, Muukalainen Laramiestä seikkailee Technicolor-väreissä CinemaScope-koossa. Tuntuu, että aiemmissakin elokuvissa James Stewartin esittämä hahmo saapuu Wyomingista, tällä kertaa hän on Laramiesta lähtenyt Will Lockhart, joka elokuvan alussa kuljettaa rahtia Uuteen Meksikoon, pieneen paikkaan nimeltä Coronado. Jälleen kerran muukalaisen menneisyys on hämärän peitossa. Vähitellen valkenee, että hän on entinen sisällissodan kapteeni, joka epäilemättä on sopeutumassa rauhanajan yhteiskuntaan. Hän on menettänyt veljensä ja on etsimässä syyllistä. Monien muiden lännenelokuvien tapaan tässäkin sankari törmää suurtilalliseen, joka käyttää valtaa häikäilemättömästi kasvattaakseen karjaimperiumiaan. Tavanomaisuutta lisää se, että Alec Waggomanilla (Donald Crisp) on ahdistunut, sekopäinen poika Dave (Alex Nicol) mutta kunnollinen ottopoika Vic (Arthur Kennedy), joka kaipaa isäntänsä hyväksyntää. Asetelma on todella lähellä Douglas Sirkin seuraavana vuonna valmistunutta melodraamaa Tuuleen kirjoitettu (Written on the Wind, 1956). Samalla kyse on nuorisoteemasta, joka nousi lännenelokuvaan 1950-luvun kuluessa: itse asiassa Muukalainen Laramiesta valmistui samaan aikaan kuin Nicholas Rayn Nuoren kapinallinen. Anthony Mannin tulkinnassa pojan katkeruus on syvä, ja lopulta isä menettää kummatkin nuorukaisensa. Melodramaattisuutta vahvistaa se, että Wiggoman itse sokeutuu, ja aivan niin kuin Sofokleen Oidipus näkee vasta sokeuduttuaan, Wiggomankin ymmärtää, että hänen todellinen tukensa on naapurissa asuva leski Kate Canady (Aline MacMahon).

Muukalainen Laramiesta ei ole yhtä taloudellinen kuin Teräskannus eikä yhtä taidokas kuin Winchester '73, mutta se on lopulta persoonallinen muunnelma tutuista western-aiheista. Will onnistuu nielemään kostonhimonsa ja häipyy loppukohtauksessa takaisin kohti Laramieta.

Oli jälleen pakko katsoa google-kartasta, miten Laramie ja Coronado oikeastaan suhteutuvat toisiinsa. Muukalainen Laramiesta kuvattiin Uudessa Meksikossa, juuri niillä paikoilla, jonne tarinakin on sijoitettu: tässä reitti Laramiestä Coronadoon.

Seikkailijoitten luvattu maa (1954)

Seikkailijoitten luvattu maa (The Far Country, 1954) oli Anthony Mannin ja James Stewartin westerneistä toiseksi viimeinen. Se alkaa verkkaisesti, eikä vedä puoleensa yhtä napakasti kuin Maa vuorten takana (Bend of the River, 1952). Ehkä tähän vaikuttaa historiallinen tematiikka: trailerissa elokuvaa kutsutaan eeppiseksi kuvaukseksi Klondiken kultakuumeesta 1890-luvulla. Alku kertoo viipyillen matkasta Seattlestä Alaskan portille, Skagwayhin, ja sieltä edelleen Kanadan puolelle Dawsoniin. Tosin ensimmäiset viisitoista minuuttia käynnistyvät tehokkaasti, kun Jeff Webster (James Stewart) saapuu Seattleen karjalaumansa kera ja tapaa vanhan kumppaninsa Ben Tatumin (Walter Brennan). Karjanajossa on tapahtunut jotakin, joka jää katsojalle arvoitukseksi, ja juuri kun Jeff ja Ben saavat pihvikarjansa laivaan ja nousevat itsekin kyytiin, Jeffiä syytetään murhasta. Takaa-ajon tiimellyksessä syytetty saa turvapaikan Ronda Castlen (Ruth Roman) hytistä, ja matka kohti pohjoista alkaa. Vauhdikkaan alun jälkeen rytmi raukenee, ja Borden Chasen käsikirjoitus paljastaa vähitellen katsojalle niin Rondan kuin Jeffinkin taustoja.

Skagwayssaä Jeff ja Ben törmäävät omavaltaiseen tuomariin, Gannoniin (John McIntire), joka janoaa valtaa myös kaukana pohjoisessa sijaitsevassa Dawsonissa, kullankaivajien tukikohdassa. Vasta elokuvan puolivälissä hahmottuu Jeffin välinpitämättömyys kaikkea yhteisöllisyyttä kohtaan, ja keskeinen jännitysmomentti rakentuu sen verran, missä vaiheessa päähenkilö saa tarpeekseen.

Seikkailijoitten luvattu maa muistuttaa pohjoisen nostalgiassaan elokuvaa Maa vuorten takana, mutta päähenkilön katkeruus on syvempi ja kuva kaukaisesta maasta synkempi.

Oli lopuksi pakko katsoa google-kartasta, millainen matka on Skagwaysta Dawsoniin, kävelyreittiä yli 570 mailia.

Maa vuorten takana (1952)

Maa vuorten takana (Bend of the River, 1952) jatkoi Anthony Mannin ja James Stewartin yhteistyötä, tällä kertaa Technicolor-väreissä. Käsikirjoitus oli Borden Chasen, jonka kynästä olivat kirvonneet myös Hawksin Punaisen virta (1948) ja Mannin Winchester ’73. Tällä kertaa Stewart näyttelee entistä rajarosvoa Glyn McLyntockia, joka haluaa muuttaa elämänsä ja avustaa uudisasukkaita saavuttamaan idyllisen ”joen mutkan” Oregonissa. Elokuvan alussa Glyn törmää dramaattisesti Emerson Coleen (Arthur Kennedy), jota ollaan juuri ripustamassa hirttoköyteen hevosvarkaana. Glyn pelastaa tuntemattoman, joka itse asiassa pian paljastuu vanhaksi tutuksi. Borden Chasen käsikirjoitus on parhaimmillaan siinä viipyilevässä tavassa, jolla se paljastaa henkilöiden menneisyyksiä ja suhteita. Kuten kaksi vuotta aiemmin valmistuneessa Winchesterissä, tässäkin on mieleenpainuvia sivurooleja, nuori uhkaperuri Trey Wilson (Rock Hudson), jokilaivan Mississippille kaihoava kapteeni Mello (Chubby Johnson), sitkeä uudisraivaaja Baile (Jay C. Flippen) ja hänen kaksi tytärtään (Julie Adams, Lori Nelson). Maa vuorten takana huipentuu ruokakuljetukseen, jota Glyn johtaa Portlandista uudisasukkaiden luokse. Kullanhimo on vallannut Portlandin asukkaat, ja talveen valmistautuvassa Oregonissa inflaatio on tehnyt elintarvikkeista kultaakin kalliimpia.

Maa vuorten takana viittaa monien lännenelokuvien tapaan paratiisimyyttiin, erämaan muuttamiseen puutarhaksi. Tässä se ei vain tapahtu lännen avoimella preerialla vaan lumihuippuisten vuorten kupeessa. Uudisraivaajat kuljettavat unelmiensa maahan omena- ja päärynäpuista, ja luonto alkaa muuttua kulttuuriksi. Elokuva käsittelee teemaa hienovaraisesti, ja enemmän saa painoa Glynin mahdollisuus elämänmuutokseen. Baile vertaa ihmistä omenaan: jos joukossa on yksikin mätä, koko varasto on pilalla. Samaan aikaan kun Emerson kuitenkin antautuu kiusaukselle, Glyn osoittaa muutoksen mahdollisuuden.

Jonkinlainen ristiriita on toki se, että Maa vuorten takana toistaa silmiinpistävästi Hollywood-elokuvan stereotypioita. Intiaanit kaatuvat kasvottomina, anonyymeina, ja mustat ovat herttaisia lapsia. Toisaalta: vielä 1950-luvun alussa monikaan lännenelokuva ei lähtenyt murtamaan kliseisiä toiseuden kuvia. Muutos oli kuitenkin lähellä, sillä vuosikymmenen kuluessa alkuperäisten amerikkalaisten kuva valkokankaalla alkoi murtua.

Winchester ’73 – kohtalon ase (1950)

Winchester ’73 – kohtalon ase (Winchester ’73, 1950) oli Anthony Mannin ja James Stewartin ensimmäinen yhteinen western. Vähältä piti, ettei Winchesteristä tullut kokonaan toisenlaista, sillä Universal oli jo pestaamassa Fritz Langin ohjaajaksi. Suunnitelma kuitenkin kariutui, ja tietojen mukaan Lang olisi halunnut tehdä kertomuksesta yksinkertaisen kamppailun legendaarisesta Winchester-kivääristä. Stewartin ehdotuksesta ohjaajaksi pyydettiin Anthony Mannia, joka sai puolestaan Borden Chasen käsikirjoittajaksi. Lopputulos on kiinnostava ja persoonallinen sikäli, että vaikka vuoden 1873 Winchester esitelläänkin aluksi näyttävästi, siitä tulee ikään kuin yksi elokuvan henkilöhahmoista: kivääri kiertää kädestä käteen, eikä elokuvan päähenkilölle Lin McAdamille (James Stewart) lopulta edes selviä, millaisia reittejä hänen ampumakilpailussa voittamansa palkinto on kulkenut.

Kiväärin ympärille rakentuu episodimainen kaari, joka punoo yhteen elämän kohtaloita, katkerasti isänsä surmaajaa metsästävän Linin, hänen parhaan ystävänsä Frankien (Millard Mitchell), kyynisen mutta omasta maatilasta haaveilevan asekauppiaan (John McIntire), pelkurimiehen kanssa kulkevan kapakkalaulajan (Shelley Winters), Little Big Hornin taistelun jälkeen sotajalalle lähteneen intiaanipäällikön (Rock Hudson), neuroottisen pyssysankarin Waco Johnnie Deanin (Dan Dureya) ja tietysti Linin takaa-ajaman Dutch Henry Brownin (Stephen McNally). Linin ja Dutchin konfliktin taustalla on kipeä menneisyys, mutta sisällissodan trauma on kuitenkin unohdettu. Kun Lin ja Frankie avustavat intiaanien ahdistelemia sotilaita, paljastuu, että kaikki ovat olleet samalla taistelutantereella – mutta vain eri puolilla rintamaa.

Winchester-kivääri on elokuvassa himoittu ja haluttu teknologian tuote, mutta lopulta se on vain motiivi, jonka kautta henkilöiden pyrkimykset ja unelmat tiivistyvät.

Winchester ’73 koostuu erinomaisista näyttelijäsuorituksista, sivuosia myöten. Rock Hudson on vakuuttava intiaanipäällikkö Nuorena Härkänä. Eipä ihme, että Douglas Sirk otti hänet vuonna 1954 päärooliin kolmiulotteiseen westerniinsä Punainen kotka (Taza, Son of Cochise). Aran sotilaan roolissa vilahtaa myös Tony Curtis, joka oli vasta edellisenä vuonna aloittanut elokuvakarriäärinsä.

Taannoin käytiin keskustelua siitä, missä lännenelokuvassa on legendaariset sanat: ”A man’s gotta do what a man’s gotta do.” Tosiasia taitaa olla, ettei näitä sanoja sanota missään elokuvassa, mutta Winchesterissä päästään aika lähelle. Kun Lin istuu iltaa ystänsä Frankien kanssa, hän toteaa: ”Some things a man has to do, so he does ’em.”

Teräskannus (1953)

Anthony Mann teki James Stewartin kanssa viisi lännenelokuvaa, joissa kaikissa menneisyys ahdistaa päähenkilöä. Avarista, Coloradossa kuvatuista maisemista huolimatta Teräskannuksessa (The Naked Spur, 1953) voi aavistaa entisen film noir -ohjaajan kokemuksen intensiivisten, ahtaiden psykologisten asetelmien rakentajana. Elokuvan alussa Howard Kemp (James Stewart) on jäljittämässä Ben Vandergroatia (Robert Ryan), joka on etsintäkuulutettu Abilenessa tehdystä murhasta. Sheriffiksi esittäytyvä Kemp paljastuu onnettomaksi palkkionmetsästäjäksi, joka yrittää saada takaisin menettämänsä maatilan. Henkilögalleriaan kuuluvat myös Kempiä avustava epäonnistunut kullankaivaja Jesse Tate (Millard Mitchell) ja armeijan riveistä karkotettu Roy Anderson (Ralph Meeker). Vandergroatin mukana on Lina Patch (Janet Leigh), joka haluaisi paeta Kaliforniaan. Useimmilla elokuvan henkilöillä on trauma, Kempillä sisällissodan koettelemukset ja Jessellä kullanetsinnän epäonnistuminen. Ehkä eniten tässä ja nyt elää Roy, vaikka hänelläkään ei tunnu olevan paluuta minnekään. Lina puolestaan haluaisi unohtaa menneen ja haihtua utooppiseen Kaliforniaan. Ben on elokuvan pirullinen manipulaattori, riidankylväjä, joka saa ihmiset toimimaan toisiaan vastaan.

Harvassa lännenelokuvassa päähenkilö itkee viimeisessä kohtauksessa. Kun Ben on vainaa, Kemp on jo nostamassa häntä hevosen selkään käydäkseen nostamassa palkkiorahat, mutta katkeruus on pakko unohtaa. Valintatilanne viiltää päähenkilöä kuin teräskannus hevosta, mutta lopulta Kemp laskee ruumiin maahan ja ryhtyy kaivamaan hautaa.

Hopeatähti (1957)

Palkkionmetsästäjä Morg Hickman (Henry Fonda) avustaa kokematonta sheriffiä (Anthony Perkins) Anthony Mannin westernissä Hopeatähti (The Tin Star, 1957) ja onnistuu lopulta pääsemään eroon henkilökohtaisen elämänsä painajaisista. Fondan ja Perkinsin yhteistyö onnistuu erinomaisesti, ja Fondan näyttelemisessä on jo paljon samoja piirteitä kuin myöhemmin Leonen Huuliharppukostajassa. Samalla kun palkkionmetsästäjä ja sheriffi lopulta lyöttäytyvät yhteen rikollisuuden kitkemiseksi, he rakentavat myös suvaitsevampaa yhteiskuntaa. Tarinan roisto Bart Bogardus (Neville Brand) kuvataan rasistina, joka halveksii niin intiaaneja kuin meksikolaisiakin. Palkkionmetsästäjän humaanisuutta kuvastaa suhde kylän liepeillä asuvaan Nona Mayfieldiin (Betsy Palmer), joka elää eristäytyneenä pienen intiaanipoikansa kanssa.