Ei kesää ilman Randolph Scott -westerniä. Nyt oli vuorossa Tim Whelanin RKO:lle ohjaama
Junarosvot (Rage at Dawn, 1955), joka on nähty Suomen tv:ssäkin kahteen otteeseen 1990-luvun lopulla. Tim Whelan (1893–1957) muistetaan parhaiten
Bagdadin varkaasta (The Thief of Bagdad, 1940), jonka hän toteutti yhdessä Ludwig Bergerin ja Michael Powellin kanssa. Whelan siirtyi 40-luvun lopun jälkeen pääasiassa tv-ohjaajaksi, mutta 50-luvun puolivälissä hän tekaisi RKO:lle kaksi Nat Holtin tuottamaa lännenelokuvaa: samana vuonna
Junarosvojen kanssa valmistui Claudette Colbertin tähdittämä
Revolverihurjimus (Texas Lady, 1955). Randolph Scottille juuri 50-luvun puoliväli merkitsi uran huipennusta. Takana oli André de Tothin erinomainen
Takaa-ajo halki lännen (Riding Shotgun, 1954) ja edessä
kimara Budd Boetticherin loistavia ohjauksia.
Junarosvot kertoo tarinan kuuluisista Renon veljeksistä, junarosvoista, jotka terrorisoivat eteläistä Indianaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkimainingeissa. Renon veljekset saavat paljon huomiota, ja katras myös esitellään alkutekstien jälkeen. Frank Renon roolissa nähdään monista Hollywood-sivuosista tuttu Forrest Tucker. Randolph Scott saapuu areenalle vasta noin 20 minuutin jälkeen. Tapahtumat alkavat vuonna 1866, tilanteessa, jossa Renon veljekset tekevät junaryöstöjään ilman, että heidän toimintaansa pystytään puuttumaan. Agentit koettavat soluttautua joukoon, mutta huonoin tuloksin. Vasta James Barlow (Randolph Scott) onnistuu tehtävässään, vaikkakin kaikki päättyy surullisesti Renon veljesten lynkkaukseen. Loppukohtaus on poikkeuksellisen tyly ja perustuu siihen, miten veljeksille todellisuudessakin kävi vuonna 1868. Silti loppu herättää hämmennystä. Lynkkaus on lakoninen likvidointi, jota ei erityisemmin paisutella. Se on kuin välttämätön toimenpide, jotta Renon veljeksistä tulee historiaa. Barlow voi vain katsoa vierestä, miten kaikki käy, eikä Renon veljeksiä edes näytetä köyden nokassa. Katsoja voi vain seurata Barlowin tyrmistynyttä, voimatonta katsetta. Tämän jälkeen elokuva huipentuu tekstiin: ”Thus the Reno brothers passed into American folklore.”
Lopuksi: elokuvantekijät osallistuivat 1950-luvun puolivälissä Renon veljesten mytologisointiin kahden teoksen voimin.
Junarosvoja huomattavasti suositumpi oli Robert D. Webbin
Rakasta minua hellästi (Love Me Tender, 1956), jossa Clint Renoa esitti Elvis Presley.
Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat antaneet inspiraatiota lukemattomiin elokuviin. Raoul Walsh ohjasi Hollywoodissa vuonna 1924 Bagdadin varkaan, joka oli pesunkestävä miekkailu- ja seikkailuelokuva, pääroolissa Douglas Fairbanks. Astetta suuritöisempi oli Alexander Kordan tuottama Bagdadin varas (The Thief of Bagdad, 1940), jonka käsikirjoituksesta vastasivat Miles Malleson ja Lajos Biró. Ludwig Bergerin, Michael Powellin ja Tim Whelanin ohjaama värikäs seikkailu jäi toisen maailmansodan jalkoihin ja jouduttiin viimeistelemään Kaliforniassa. Kirkkaissa väreissä kuvattu, näyttäviä lavasteita ja erikoistehosteita hyödyntävä spektaakkeli on säilyttänyt kiehtovuutensa, ja se on sittemmin kuulunut muun muassa Martin Scorsesen ja Francis Ford Coppolan suosikkielokuviin. Kertomus alkaa suoraan draaman ytimestä, ja katsoja tutustuu sokeaan kerjäläiseen ja hänen koiraansa. Vähitellen paljastuu, että sokea mies on itse kuningas Ahmed (John Justin) ja koira hänen ystävänsä Abu (Sabu). Lähes elokuvan puoliväliin asti kestävässä takautumassa valkenee, että Ahmedin rakastamaa prinsessaa (June Duprez) janoaa myös suurvisiiri Jaffar (Conrad Veidt). Elokuvan alussa Jaffar tuntuu saaneen kaikki valtaansa. Lempeä Allah puuttuu lopulta peliin ja tarjoaa Bagdadin pikkuvarkaalle mahdollisuuden lentävän maton kähveltämiseen: tuossa tuokiossa Abu on Bagdadissa juuri parahiksi pelastamaan Ahmed pyövelin kynsistä.
