Elää ja kuolla LA:ssa (1985)

Muistan vieläkin, kun olin elokuvateatterissa keväällä 1986 katsomassa
William Friedkinin rikoselokuvaa Elää ja kuolla L.A.:ssa (To Live and Die in L.A., 1985). Se ei silloin tehnyt erikoisempaa vaikutusta, eikä sen pessimismissä ollut mitään yllättävää tilanteessa, jossa yhdysvaltalainen independent kauhu oli jo maalaillut paljon dystooppisempia visioita. Mieleen jäi lopun kaahailukohtaus LA:n moottoriteillä ja eritasoliittymissä. Vaikka Elää ja kuolla L.A.:ssa on tullut televisiosta useaan kertaan, vasta nyt teos tuli nähtyä toistamiseen. Elokuva on nimensä mukaan kohtalokas, Los Angeles on selviämiskamppailun areena, jossa ”kuuma sota” rikollisuutta vastaan käy kiihkeänä. Elää ja kuolla L.A.:ssa ei kokonaisuutena ole yhtä tiivis kuin Friedkinin parhaisiin kuuluva rikoselokuva Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971). Elää ja kuolla L.A.:ssa näyttäytyy hyvin 80-lukulaisena teoksena, jossa Friedkinin kerronta ei enää ole yhtä ekonomista kuin 70-luvulla, ja mieleen piirtyvät barokkisen dekadentit pahuuden kuvat, soundtrackin 80-lukulaiset tehot, poseeraukset, pukeutuminen ja kampaukset.

Elää ja kuolla L.A.:ssa elää karismaattisen roistonsa, Eric Mastersin (Willem Dafoe), varassa. Tosin hienon roistoroolin tekee myös John Turturro Mastersin kätyreihin lukeutuvana Carl Codyna. Poliisi Richard Chance (William Petersen) ja hänen partnerinsa John Vukovich (John Pankow) kulkevat jatkuvasti muutaman askeleen Mastersin jäljessä. Paha saa lopulta palkkansa, mutta Friedkinin tulkinnassa pahuus tarttuu, sillä lopussa Vukovich jää toistamaan edesmenneen partnerinsa maneereja. Barokkisen tyylittelyn vastapainona on katujen realismi, ja huomio kiinnittyy ympäristöihin, joutomaihin, teollisuuskiinteistöjen takapihoihin, parkkipaikkoihin – ja tietysti vilkkaisiin valtaväyliin, jotka ovat Los Angelesin lieux de mémoire.

Pastoraalisinfonia (1946)

Käsikirjoittajat Jean Aurenche ja Pierre Bost saivat Franҫois Truffaut’n tuomion Cahiers du cinéma -lehdessä ”psykologisen realismin” edustajina. Nyt tuntuu, että Aurenchen ja Bostin tuotanto ansaitsisi uudelleenarvioinnin, mutta monia elokuvia on vaikea saada käsiin. Tähän ryhmään kuuluu Jean Delannoyn ohjaama Pastoraalisinfonia (La Symphonie pastorale, 1946), joka on Suomessakin nähty tv:ssä kahteen otteeseen, vuosina 1985 ja 1991. Ensi katsomalla Aurenchen ja Bostin tyyli on todellakin psykologisoivaa, mutta en usko, että käsikirjoituksen kutsuminen realistiseksi johtaa kovin pitkälle. Aurenche ja Bost olivat erikoistuneita kirjallisuusfilmatisointeihin, ja tästä Pastoraalisinfoniassakin on kyse. Pohjana on André Giden (1869–1951) vuonna 1919 ilmestynyt romaani. Toisen maailmansodan jälkeen Gide oli jo veteraani, uransa huipulla, ja sai kirjallisuuden Nobelin vuosi Pastoraalisinfonian jälkeen.

Tarina sijoittuu vuoristoon, jossa pieni sokea tyttö jää orvoksi isoäidin kuoltua. Paikallinen pastori Jean Martens (Pierre Blanchar) ja tämän puoliso Amélie (Line Noro) adoptoivat lapsen, joka saa nimen Gertrude (aikuisena häntä esittää Michèle Morgan). Ennen pitkää pastori rakastuu ottotyttäreensä. Alkuperäisromaanin, ja elokuvan, nimi viittaa Ludwig van Beethovenin kuudenteen sinfoniaan, jota Jean vie Gertruden kuuntelemaan. Musiikilla on muutoinkin teoksessa painoarvoa, mutta pastoraalisinfonia viittaa papin ja ottotyttären suhteeseen. Jean Martens on pastor, paimen, mutta pastoraali merkitsee tässä myös idyllistä suhdetta, melkein utooppista uskoa eristäytymiseen ulkomaailmasta. Gertrude on sokea, mutta metaforisessa mielessa sokea on myös Jean, joka ei näe moraalinsa rapautumista. Tarinasta kehkeytyy kolmiodraama, kun Jeanin ja Amélien poika Jacques (Jean Desailly) rakastuu niin ikään Gertrudeen. Erityisen vaikuttava on jakso, jossa Gertrude saa näkönsä takaisin ja palaa kotiin. Hän ei pysty tunnistamaan läheisiään ennen kuin nämä puhuvat, ja hän edehtyy luulemaan poikaa isäksi.

Pastoraalisinfonian elokuvaversio valmistui sodan jälkeen 1946, mutta myös alkuperäisromaani oli syntynyt maailmanpalon vanavedessä 1919. Väistämättä tulee mieleen, että tarinan eristäytynyt, ahdas elämänpiiri viittaa siihen sulkeutuneisuuteen, jota maailmansodat olivat merkinneet. Lopputulos on arvattavasti traaginen, eikä Jeanin, sen paremminkin kuin Jacquesinkaan, unelma voi toteutua. Viime kädessä kärsijä on kuitenkin Gertrude, jonka oma ääni ei missään vaiheessa pääse kuuluviin.

Mainz: Historiaa ja botaniikkaa

Memory Boxes -projektin viimeinen tapaaminen oli 21.–23. lokakuuta 2013 Mainzissa, Johannes Gutenberg -yliopistossa. Yhteistä kirjaa on tehty kaksi vuotta, ehkä jo enemmänkin. Nyt kolmen päivän aikana ruodittiin kaikki teoksen kymmenen artikkelia ja johdantotekstit. Päivät olivat niin tiiviitä, ettei juuri mitään muuta tullutkaan nähtyä. Toisaalta Mainzissa olemme käyneet jo suht’ monta kertaa.

Jos kaikki käy niin kuin suunniteltiin, kirja ilmestyy 2014 otsikolla Memory Boxes: Experimential Approach to Cultural Transfer in History. Aika lähellä maalia jo ollaan, mutta seuraavat kuukaudet ovat intensiivistä viimeistelyä... Oheisessa kuvassa komeilee Michelangelon Mooses-patsaan kopio, joka katseellaan hallitsee tuoretta kampuskirjastoa.

Päivien lomaan oli sijoitettu vierailu yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, mikä tarjosi kurkistuksen toiselle tieteenalalle. Kasvitieteen paikallisia pioneereja oli Prof. Dr. Wilhelm Troll, jonka johdolla toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin puutarhan perusteet, kaunis pergola ja sarja kasvihuoneita. Mainzissa on erikoistuttu kukkien pölyttymisen tutkimukseen, ja jos oikein ymmärsin, varsinkin salvia on luupin alla. Puutarhassa on myös Systematische Abteilung, jossa kasveihin voi tutustua luokittelun mukaisessa järjestyksessä. Systematiikasta on tosin viime vuosina tingitty, kun puutarhaan on mahdutettu myös Mainzin alueen luonnonympäristöjen kasvillisuutta. Paikalla on alueelle tyypillisiä kivikoita, aromaisemaa ja tietysti viinitarha.

Berliini 2: Matteus-passio Filharmoniassa

Berliinin filharmonikot esitti 17.–19. lokakuuta 2013 Peter Sellarsin ohjaaman Matteus-passion, joka taisi saada kantaesityksensä jo vuonna 2010. Nyt miehitys oli pääosin sama lukuun ottamatta sitä, että bassobaritonin osuudet lauloi Thomas Quasthoffin sijasta Eric Owens. Sir Simon Rattlen johtamassa esityksessä muita osia tulkitsivat Camilla Tilling (sopraano), Magdalena Kožená (mezzosopraano), Topi Lehtipuu (tenori), Marc Padmore (evankelista, tenori) ja Christian Gerhaher (Jeesus, baritoni). Olennaista esityksessä oli sen tietoinen teatterinomaisuus, mutta toki niin Johann Sebastian Bachin alkuperäinen oratorio kuin Matteuksen evankeliumikin ovat dramaattisia, ohjauksellista otetta kutsuvia teoksia. Teatterin läsnäolo käy selväksi alusta lähtien: orkesteri on sijoitettu kahteen ryhmään, joiden välissä bassocontinuo on, ja kapellimestari liikkuu lavalla yhtenä tapahtumien toimijana. Kuoro on jakaantunut useaan osaan, sekä etu- että taka-alalle, ja poikakuoro tulee mukaan ylhäältä korkeuksista, mihin terassimallinen konserttitalo antaa loistavat mahdollisuudet. Tilallisuutta Sellarsin ohjaus hyödyntää muutoinkin erinomaisesti: passion lopussa Pilatus istuu parvella yleisön joukossa, ja Kristus tuntuu tekevän jokaisen sisääntulonsa aina vain korkeammalta, aivan kuin hän olisi vähä vähältä siirtymässä pois ihmisten maailmasta – ja niinhän hän siirtyykin. Erityisen onnistunut on Topi Lehtipuun sisääntulo resitatiiviin ”O Schmerz”, jossa sivuseinä antaa vielä lisätukea tuskan voimalle. Varsinainen aaria ”Ich will bei meinem Jesu wachen” tuo hänet lavalle vaipumaan maassa lepäävän evankelistan viereen.

Sellarsin ja Rattlen tulkinnassa erityisen koskettava hahmo on evankelista, jota tulkitsee Marc Padmore. Resitatiivi on poikkeuksellisen kaunista, mutta riipaisevaksi sen tekee se tapa, jolla tulkinnassa evankelista samastuu Kristukseen. Hän ei ole ulkopuolinen kertoja, joka vain kokoaisi tarinaansa tuleville polville. Ohjaus korostaa sitä tapaa, jolla evankelista myötäelää kärsimystä. Tämä tekee tulkinnasta inhimillisen tavalla, joka ei edellytä itse evankeliumien hyväksymistä todistuksena: evankelistalle kertominen on itsessään kärsimystä ja siksi koskettavaa. Peter Sellarsin dramatisoinnissa tärkeässä roolissa on edelleen se tapa, jolla orkesteri osallistuu toiminnan ylläpitämiseen. Tähän Bach on antanut avaimet eriomaisilla soolo-osuuksillaan. Magdalena Koženán kauniisti laulama ”Erbarme dich mein Gott” toimisi itsenäisenäkin, mutta viulusoolo tulee osaksi näyttämöllistä toimintaa vaikkakin melko etäisesti muihin aarioihin nähden. Eric Owensin tulkitsema ”Gebt mit meinen Jesum wieder” muodostuu dialogiksi viulistin ja laulajan välillä, ja laulaja on polvistuneena koko aarian ajan. Tätä tunteiden vuoropuhelua katsoessa jää ihmettelemään, miksi musiikkia ei ylipäätään voisi useammin dramatisoida ja miksi musiikon, kapellimestarin ja jokaisen kuorolaisen kehollisuus ei voisi tulla osaksi kokonaistaideteosta muulloinkin kuin oopperalavalla.

Berliini 1: Murtuvia muureja ja luonnon ihmeitä

Berliiniä on vaikea kuvata. Mieleen kohoaa ristiriitaisuuksien sarja, jaetun kaupungin jaettu historia, toisen maailmansodan aiheuttama aineellinen tuho, joka korvautui muurin murtumisen jälkeen rakentamisen vimmalla. Kaksi vuosikymmentä sitten Berliini oli kuin nostureiden metsä, modernin ajan das deutsche Wald. Nyt rakennustelineitä on vähemmän, mutta uuden luominen jatkuu kiivaana. Falling Walls Foundationin terassilta avautuu näkymä kohti Alexanderplatzia, ja muutama rakennustyömaan nosturi tarttuu silmään. Silti seinien pystyttämisen rinnalla muurien murtaminen on pysynyt tärkeänä. Muutama vuosi sitten perustettu Falling Walls Foundation edistää monitieteistä vuorovaikutuksesta ja haluaa olla paikalla silloin, kun muurit seuraavan kerran murtuvat. Falling Walls järjestää kansainvälisen seminaarinsa aina Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä 9. marraskuuta.

Lähellä säätiön tukikohtaa lepää vanha hautausmaa, josta löytyvät muun muassa Bertolt Brechtin, Johann Gottlieb Fichten, Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ja Karl Friedrich Schinkelin haudat. Fichte ja Hegel uinuvat viimeistä lepoaan lähes rinta rinnan, ja mieleen jää myös Bertolt Brechtin karu hautapaasi, jonka kupeeseen pyhiinvaeltajat ovat jättäneet muutaman kuulakärkikynän, varmaankin kirjoitustarpeiksi, ja savukkeen. Lähellä hautuumaata on Museum für Naturkunde, jonka kokoelmiin kuuluva brachiosaurus on maailman suurin tunnettu dinosauruksen luuranko.

Luonnonhistoriallisessa museossa erityisen hämmentävä on Berliinin eläintarhassa muinoin asunut Bobby-gorilla. Bobby syntyi todennäköisesti vuonna 1926 ja kuoli Berliinissä 1. elokuuta 1935. Eläinkirjoistaan tunnettu Paul Eipper löysi 16-kiloisen gorillapienokaisen Marseillesta ja kuljetti junalla Berliiniin. Kuollessaan Bobby oli 262 kg:n painoinen aikuinen gorilla. Se oli eläintarhan kuuluisuuksia, josta Hans Albers lauloi vuonna 1933 kappaleessaan Mein Gorilla hat 'ne Villa im Zoo. Bobbyn menehtymisen jälkeen kuvanveistäjä Fritz Behn veisti legendaarisesta gorillasta graniittiveistoksen. Tänä päivänä Bobby tuijottaa hyvin luonnollisen oloisena Museum für Naturkunden vitriinissä, täytettynä, jähmettyneenä. On hämmästyttävää ajatella, että kansallissosialistisessa Saksassa preparaattorit Karl Kaestner ja Gerhard Schröder työskentelivät kuumeisesti säästääkseen jälkipolville unohtumattoman ihmisapinan, samaan aikaan kun suhtautuminen etnisiin vähemmistöihin kiristyi.

Kävimme lasten kanssa samana päivänä eläintarhassa, ja mieleen jäi gorilla Ivo, joka pääsi muutama vuosi siten otsikoihin paiskattuaan puunkarahkan päin lasia. Tälläkin kertaa Ivo näytti voimiaan yleisölle.

Berg Heil!

”Vain tanssien minä taidan ilmaista korkeimpien asioiden vertauksen.” Näin kirjoitti Friedrich Nietzsche, mikäli muistan oikein Hannu Riikosen 80-luvulla pitämää luentokurssia. Tanssi ja ruumiillisuus ovat olennaisia myös tuoreelle Kolmas tila -teatteriryhmän Nietzsche-tulkinnalle. Berg Heil! Nietzscheläisiä vaelluslauluja alkaa kehollisena kokemuksena ja kuljettaa katsojan 1880-luvulta 1930-luvulle, Saksan historian taitekohtien läpi. Seppo Parkkisen käsikirjoitus ja Juha Malmivaaran ohjaus olivat innostava, mieleenpainuva kokemus, ei ainoastaan Friedrich Nietzschestä vaan hänen merkityksestään, jota sisar Elisabeth Förster-Nietzsche oli keskeisesti muovaamassa. Nelituntista esitystä katsoessa tuntui, että tästä teoksesta saisi myös erinomaisen oopperan, ja oopperallinen muoto sopisi siksikin, että Friedrichin ja Elisabethin tarina koskettaa läheisesti Richard Wagnerin elämää ja merkitystä. Friedrich oli Wagnereiden sydänystävä, perhetuttu, ja nuori filosofi koki Richardin isähahmokseen. Ihailua seurasi rankka irtiotto, Nietzschen pureva Wagner-kritiikki, johon palataan vieläkin yhä uudestaan. Toinen kontakti Wagneriin on wagnerismi, jonka vanaveteen myös Elisabeth ajautui, sillä hänen puolisonsa Bernhard Förster oli kiihkeä Richard Wagnerin kannattaja. Törmäsin Försterin nimeen ensimmäisen kerran tehdessäni väitöskirjaa Saksassa lukuvuonna 1988–89. Kävin parikin kertaa Bayreuthin Wagner-arkistossa tutkimassa lähteitä, ja käsiin osui Försterin teos Parsifal-Nachklänge, yltiöpäisen innostunut pohdinta Wagnerin viimeisestä oopperasta Parsifal, jota Förster oli käynyt katsomassa Bayreuthin kantaesityksessä 1882. Parsifalin esityksessä kasvisruokailijoille oli oma pöytänsä, ja viimeisinä vuosinaan Wagner tunnettiin eläintensuojelun kannattajana. Eipä aikaakaan, kun Wagner-arkistossa tuli vastaan yhtä ja toista Bernhard Försteriin ja Elisabeth Nietzscheen liittyvää, muun muassa Elisabethin vuonna 1891 kokoama teos pariskunnan Paraguayhin perustaman Nueva Germania -siirtokunnan kohtalosta. Unelma vegetaristisesta saksalaisesta koloniasta jäi haaveeksi, kun Bernhard teki itsemurhan San Bernardinossa 1889. Samaan aikaan Friedrich Nietzsche oli henkisesti romahtanut Torinossa, ja Elisabeth sai veljensä jäämistön vaalimisesta uuden elämäntehtävän.

Berg Heil! ulottaa tulkintansa 1900-luvulle: Friedrich menehtyy elokuussa 1900, Zarathustra asetetaan ensimmäisessä maailmansodassa nationalismin palvelukseen ja tarina päättyy Elisabethin kuolemaan 1935. Berg Heil! loppuu huikeaan, lähes uusmaterialistiseen apoteoosiin, jossa alun kehollisuus palaa vahvasti. Dervissin tanssi, luomisen jatkuva liike, jää katsojan mieleen sellaisena Nietzschen sanomana, joka yltää tähän päivään.