Kenraali (The General, 1926)

Buster Keatonin Kenraali (The General, 1926) perustuu Yhdysvaltain sisällissodan tapahtumasarjaan, jossa pohjoisvaltiolaiset vakoojat sieppasivat The General -veturin huhtikuussa 1862, lähtivät ajamaan kohti Chattanoogaa ja pyrkivät vahingoittamaan konfederaatiolle tärkeää rautatielinjaa. Alkuperäistä The General -veturia säilytetään nykyisin Kennesaw’ssa, Georgiassa. Buster Keaton oli tiettävästi erittäin kiinnostunut rautateiden historiasta ja luki William Pittengerin muistelmateoksen The Great Locomotive Chase (1863). Olennaista Kenraali-elokuvan kannalta on, että Pittengerin teos oli kirjoitettu pohjoisvaltioiden näkökulmasta, mutta Keaton lähti toteuttamaan elokuvaansa konfederaation kannalta. Alkuperäistä veturia Keaton ei yrityksistä huolimatta saanut käyttöönsä, mutta muita sisällissodan aikaisia kulkupelejä onneksi oli vielä olemassa. Kuvaukset toteutettiin Oregonissa, jossa vanhoja rataosuuksia oli vielä jäljellä.

Kenraali valmistui vuonna 1926 ja sai ensi-iltansa poikkeuksellisesti Tokiossa vuoden viimeisenä päivänä. New Yorkin ensi-ilta koitti vasta tammikuussa 1927. Vaikka Kenraalia sittemmin on arvostettu keskeisenä Keaton-komediana, Yhdysvalloissa kriitikoiden suhtautuminen oli vaisua ja ristiriitaista. Jo kuvausvaiheessa ajatus kuuluisaan sisällissodan tapahtumaan kytkeytyvästä komediasta herätti pahennusta, samoin tietysti se, että Keaton otti elokuvaansa etelävaltioiden näkökulman. Kevään 1927 aikana Kenraali osoittautui kuitenkin kansainväliseksi menestykseksi, ja klassikon maineen elokuva saavutti vähitellen. Kenraali on huolellisesti käsikirjoitettu, kunnianhimoinen ja visuaalisesti kekseliäs. Vaikka olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja, pienet yksityiskohdat jaksavat naurattaa. Suosikkejani on kohtaus, jossa Johnnie (Buster Keaton) vääntää veturinsa avulla vaihteen kiskot sijoiltaan. Takaa-ajajien on pakko pysähtyä. Kymmenkunta pohjoisvaltiolaista sotilasta alkaa pohtia, miten rata saadaan korjattua ja alkaa juntata kiskoa hartiavoimin. Aikansa touhua katseltuaan veturinkuljettaja tulee paikalle, ottaa kirveensä ja kalauttaa kiskon heti paikalleen. Ammattimies on ammattimies.

Suomessa Kenraali nähtiin tuoreeltaan maaliskuussa 1927. Iltalehden mainoksessa (vasemmalla) korostettiin elokuvan ”suuruutta ja hauskuutta” sekä sen menestystä Tukholmassa ja Lontoossa. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko kirjoitti 5. maaliskuuta:

”Buster Keaton, tasaisen huumorin edustaja filmissä, on hetken ollut poissa näköpiiristämme ja kun hän nyt sinne ilmestyy, on hän ’Kenraali’ United Artistsin filmissä, jota on valmisteltu 2 vuotta ja tuhlattu rahaa, niin että köyhää hirvittää. Oikeastaan Buster Keaton on amerikkalainen veturinkuljettaja, joka on tasaisen luontonsa koko syvyydestä rakastunut Anabelle Leehen (Marion Mack) ja kun sitten etelän ja pohjan valtioiden välinen sota alkaa, julistaa Anabelle, että Buster ei ole kelvollnen hänen silmiensä eteen muussa kuin sotilaspuvussa. (...) Filmi on täynnä amerikkalaista huumoria, Keatonin verratonta komiikkaa, joka pitää katsojan jännittyneenä ja hyvällä tuulella.”

Poliisit (1922)

Buster Keatonin tähdittämä Poliisit (Cops, 1922) nähtiin Suomessa jo vuonna 1924 nimellä Buster ja poliisiparaati, ja kieltämättä sana ”poliisiparaati” luonnehtiikin lopputulosta hyvin. Tässä elokuvassa Buster todellakin törmää poliisiparaatiin ja tuloksena on ennennäkemätön takaa-ajo. Poliisit-elokuvalla on mittaa vain 18 minuuttia, mutta siinä ajassa se ehtii paisutella teemansa melkein surrealistisiin mittoihin. On todettu, että Buster Keatonin ja Edward F. Clinen yhdessä käsikirjoittama ja ohjaaama elokuva valmistui juuri Fatty Arbucklen paljon kohua saavuttaneen raiskaus- ja murhaoikeudenkäynnin aikaan. Keaton ja Arbuckle olivat tehneet yhdessä kolmetoista lyhytelokuvaa vuosina 1917–1921. Keaton otti itse kantaa Arbucklen skandaaliin ja oli vakuuttunut ystävänsä syyttömyydestä.

Poliisien tunnelma on alusta lähtien synkkä. Tarinaa kehystää rakkaustarina, kun alussa Buster nähdään kaltereiden takana ilmiselvästi rukkasia saamassa. Tosin kalterit paljastuvat portiksi, mutta este on peruuttamaton. Elokuvan lopussa pariskunta kohtaa, mutta täyttymystä ei tule tälläkään kertaa, ja viimeisissä kuvissa Buster, joka on onnistunut telkeämään poliisit omalle poliisiasemalleen, päättää luovuttaa ja avaa ovet. Lopputulos on komediallisuudestaan huolimatta hämmentävä. Toki Poliiseissa on loistavia jaksoja, kuten klassinen keinulaitasketsi.

Progressiivista Buster Keatonia

Kirjakahvilan Taiteiden yö -tapahtumassa kuultiin progressiivista rockia, ja illan päätteeksi Kinokopla esitti turkulaisen Half Apple -yhtyeen säestämänä kaksi Buster Keatonin lyhytelokuvaa Seikkailija (The Balloonatic, 1923) ja Seppä (The Blacksmith, 1922). Keaton oli aloittanut uransa Fatty Arbucklen kanssa vuonna 1917, mutta kolmen vuoden jälkeen hän sai oman tuotantoyksikön ja alkoi käsikirjoittaa ja ohjata kaksikelaisia lyhytelokuvia. Seppä ja Seikkailija ovat tämän sarjan loppupäästä, sillä juuri näinä vuosina hän siirtyi – ajan trendien siivittämänä – pitkään näytelmäelokuvaan kollegansa Charles Chaplinin tapaan.

Seppä ja Seikkailija osoittavat Buster Keatonin vahvan kiinnostuksen teknologiaan ja mitä erilaisimpiin kulkuvälineisiin. Seikkailijassa rynnistetään huvipuistoteknologian keskeltä ilmapallon avulla kanoottiretkelle erämaahan. Sepässä puolestaan peltisepän apulainen saa hevosen kengittämisen ohella korjata autoja, tosin huonolla menestyksellä, ja ratapihallekin elokuva loppupuolella ennättää. Huumori on keatonmaisen kineettistä, kuivaa ja absurdia, mitä Sepän ensimmäinen kuva, lyhyt koomikko jättiläismaisen puun alla, hyvin todistaa. Elokuvat leikittelevät vastakohdilla: pienen sijasta tulee suurta, puhtaan sijasta likaista, järjestyksen sijasta pelkkää häslinkiä. Seppä päättyy (oletettuun) häämatkalaisten junan suistumiseen raiteilta, mutta lopulta juna paljastuukin leikkijunaksi, joka koristaa avioparin lastenhuonetta.

Seppä ja Seikkailija ovat public domainissa, mutta Taiteiden yössä esitetty versio oli Oulun elokuvakeskuksen 16-millinen kopio, jossa molemmat lyhytelokuvat mahtuvat samalle rullalle. Niin filmikopiossa kuin verkon julkisissakin kopioissa kontrasti on paikoitellen jyrkkä, ja esimerkiksi Sepän alun teksteistä on hankala nopeasti saada selvää. Mutta tämä ei menoa haitannut, eikä haittaa! Oli hienoa nähdä elokuvat lämpimässä kesäillassa Brinkkalan talon sisäpihalla, jossa projektorin valokeila heijasti 1920-luvun maailman vastapäisen talon seinään. Half Apple oli valmistautunut esitykseen todella huolellisesti ja ajoitukset osuivat nappiin. Itse olisin paikoitellen kuvannut vähemmän sitä, mikä näkyy kuvassa, koska varsinkin Sepässä on aika paljon lyöntejä, yhteentörmäyksiä ja muita ääneen viittaavia visuaalisia gagejä. Toisaalta juuri tähän progressiivinen musiikki sopi erinomaisesti.

Toivottavasti tulevina vuosina Taiteiden yössä kuullaan ja nähdään lisää progressiivista mykkäelokuvaa!

Laivakalle nuorempi (1928)

Katsoimme viikon viiveellä Buster Keaton -klassikon Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill Jr., 1928), jonka myrskykohtaus saa niin aikuiset kuin lapsetkin repeämään liitoksistaan. Komedian asetelma tuo mieleen vuonna 1923 valmistuneen Ruutia, räminää ja rakkautta (Our Hospitality), jossa Keatonin esittää päähenkilö saapuu synnyinseudulleen ja joutuu luovimaan taistelevien sukujen välissä. Laivakallessa jännitteen muodostavat kaksi laivuria, modernia jokilaivaa johtava John James King (Tom McGuire) ja vanhempaa purtta kipparoiva William ”Laivakalle” Canfield Sr. (Ernest Torrence). Taistelevien laivureiden lapset rakastuvat toisiinsa, ja Laivakallen Bostonissa opiskellut poika pääsee lopulta näyttämään taitonsa. Uusi sukupolvi luo sovinnon. Monet Buster Keatonin elokuvat käsittelevät tai sivuavat modernisaatiota, yhteiskunnallista muutosta, jonka keskellä kivikasvo etsii paikkaansa. Laivakalle nuorempi huipentuu myrskyyn, jossa vanha ja kokenut jokilaiva osoittautuu kestävämmäksi kuin Kingin loistelias alus: talot menevät pirstaleiksi, sairaala nousee ilmaan ja tuuli heittelee kaupunkilaisia mielin määrin, mutta vanha jokilaiva tottelee tiukan paikan tullen.

Muuten: Buster Keatonin isä Joe nähdään mainiona parturina, joka poistaa kaupunkilaistuneen pojan viikset yhdessä hujauksessa, kun fiktiivinen isäukko on todennut tylysti: ”Take that barnacle off his lip.”

Fatty Arbuckle ja Buster Keaton

Lahtisen Anu järjesti Buster Keaton -lyhytelokuvien illan. Tilaisuuden alun kaappasi oikeastaan Fatty Arbuckle, sillä katsoimme Keatonin ensimmäisiä esiintymisiä Fattyn kaksikelaisisa lyhäreissä. The Butcher Boy (1917), Coney Island (1917), Good Night, Nurse! (1918) ja The Garage (1920) olivat kaikki luistavia komedioita. Hätkähdyttäviä ne olivat siinä mielessä, että kaikissa elokuvissa Fattyn persoonaan liittyi lapsenomainen seksuaalisuus. Ristiinpukeutuminen oli ainakin tässä otannassa Fattyn vahva tavaramerkki: Coney Islandissa hän tunkeutuu maauimalaan naiseksi pukeutuneena, ja elokuvassa The Butcher Boy naamioituu päästäkseen miehiltä suljettuun tyttökotiin rakastettuaan vokottelemaan. Buster Keaton soljuu sulavasti Fattyn rinnalla, mutta ei missään vaiheessa varasta show'ta. Katsoimme vielä Keaton omia varhaisia teoksia: One Week (1920), The Neighbors (1920), Hard Luck (1921), The Haunted House (1921). Selvää on, että Keatonin komiikka on ajattomampaa kuin Fattyn. Se ei kiinnity 1910-luvun moraalikoodeihin. Erityisen nerokas on The Neighbors: alussa Keaton saa hämmästyttävän paljon irti naapuruston välilä kohoavasta aidasta, jonka reiästä tirkistellään ja lähetetään viestejä. Keatonin ensimmäisessä elokuvassa One Week käsikirjoitus vielä onnahtelee, mutta Romeo ja Julia -aihetta muunteleva The Neighbors on selvästi ensimmäinen mestariteos.