Lainvartija (Lawman, 1971)

Vuoden 2022 viimeiseksi elokuvaksi jää Michael Winnerin ohjaama Lainvartija (Lawman, 1971). Se on saanut odottaa jo pitkän aikaa katsomista, mutta vasta nyt tuli sopiva hetki. Lainvartijaan liittyy siinä mielessä nostalginen muistikuva, että näin sen ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, muistaakseni vuonna 1985 elokuvateatteri Dominon kankaalta. Suomalaistaustainen Hollywood-näyttelijä Albert Salmi oli vierailulla Turussa. Haastattelu- ja keskustelutuokion lisäksi nähtiin elokuva, jonka hän oli itse valinnut esitettäväksi. En muista, että Salmi olisi valintaansa perustellut. Hän puhui vähän suomeakin, pohjanmaan murteella. Winnerin elokuvassa Albert Salmen roolisuoritus päättyy jo puolen tunnin kohdalla, kun hänen esittämänsä Harv saa surmansa lainvartija Maddoxin (Burt Lancaster) luodista.

Lontoolaissyntyinen Michael Winner (1935–2013) tuli tunnetuksi toimintaelokuvistaan ja trillereistään ja teki yhteistyötä muun muassa Oliver Reedin ja Charles Bronsonin kanssa. Lainvartijaan hän on saanut aikamoisen tähtikaartin. Burt Lancasterin ja Albert Salmen lisäksi kankaalla nähdään Robert Ryan, Robert Duvall, Lee J. Cobb ja J. D. Cannon. Tarina on itsessään yksinkertainen: elokuva alkaa väkivaltaisella riehunnalla, jonka seurauksena ikääntynyt sivullinen saa surmansa. Kaupungin sheriffi Jared Maddox lähtee etsimään syyllisiä – ja heitähän on monta!

Lainvartija on moderni western, jonka lähikuvissa aistii Sergio Leonen vaikutuksen. Winner tosin käyttää paljon nopeita zoomauksia, joiden merkitystä en oikein ymmärrä. Paljon ytimekkäämpään ja tehokkaampaan kerrontaan olisi päässyt leikkauksella. Winner kertoi muistelmissaan, että Lainvartijaa tehtiin samaan aikaan kun Howard Hawks oli toteuttamassa viimeistä lännenelokuvaansa Rio Lobo. Kuvausryhmät kohtasivat kaupungin keskustassa western-henkisesti, tosin ilman aseita. Michael Winnerin Lainvartija on lopulta synkkä ja lohduton elokuva. Maddox suorittaa tehtäväänsä täysin vailla pysähdystä moraaliseen pohdintaan. Viimeinen kohtaus on häikäilemättömyydessään yllättävä.

Talo joen rannalla (House by the River, 1950)

Fritz Langin ura Hollywoodissa oli taitekohdassa 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Lukitun oven salaisuus (Secret Beyond the Door, 1948, suomeksi myös nimellä Salaisuus oven takana) oli epäonnistunut, ainakin box office -tuloilla ja arvioinneilla mitattuna. Seuraavan elokuvansa House by the River (1950) Lang sai toteuttaa pienempänä tuotantona, jota ei levitetty Yhdysvaltain ulkopuolelle. Suomessa se nähtiin tv-esityksenä vasta Teemalla 2010-luvun alussa nimellä Talo joen rannalla. Pohjana oli englantilaisen A. P. Herbertin vuonna 1921 julkaisema samanniminen romaani, jossa menestyksen kynnyksellä oleva runoilija surmaa palvelijattarensa ja houkuttelee ystävänsä auttamaan ruumiin kätkemisessä. Alkuperäisromaanissa joki on Thames, mutta Langin elokuvatulkinnassa tapahtumat on siirretty Yhdysvaltoihin, vaikka joki jääkin tarkemmin nimeämättä.

Fritz Langin ja käsikirjoittaja Mel Dinellin filmatisoinnissa on muitakin eroja alkuperäisromaaniin nähden. Päähenkilö on romaanikirjailija Stephen Byrne (Louis Hayward), jolla on alusta lähtien maanisia piirteitä. Rikoksen peittelyssä häntä ei auta ystävä vaan veli John Byrne (Lee Bowman), joka on kaiken lisäksi vammautunut. Suhde veljesten välillä on elokuvan keskeinen jännite, ja on väitetty, että Lang olisi välillisesti käsitellyt suhdetta omaan veljeensä. Ehkäpä Stephen Byrnen maanisuudessa onkin jotakin samaa kuin Fritz Langissa itsessään. 

Fritz Langin elokuvallinen kerronta on loisteliaimmillaan alun murhakohtauksessa. Jakso on niin hyytävä, että olisikohan elokuva mennyt Suomessa sensuurin läpi, jos sitä olisi yritetty tuoreeltaan tuoda maahan. Palvelija Emily (Dorothy Patrick) käy kylvyssä, ja Lang kuvaa pienten viitteiden kautta, miten Stephenin huomio kiinnittyy ammeen tyhjenemisen ääneen. Yhtä loisteliasta on kerronta elokuvan lopussa, kun Emily näkyy kuvajaisena verhossa, joka lopulta kietoutuu Stephenin kaulan ympärille. Hyytävää tunnelmaa tehostaa erinomaisesti George Antheilin musiikki.

Lain ulkopuolella (I Walk Alone, 1947)

Byron Haskinin ohjaama ja Hal B. Wallisin tuottama Lain ulkopuolella (I Walk Alone, 1947) on pesunkestävä film noir. Samalla se oli kahden aikakautensa tunnetuimpiin lukeutuvan näyttelijän, Burt Lancasterin ja Kirk Douglasin, ensimmäinen yhteisesiintyminen. Tunnelma on sähköinen ensimmäisistä kuvista lähtien. Frankie Madison (Burt Lancaster) vapautuu vankilasta neljäntoista vuoden jälkeen, ja häntä on vastassa vanha tuttu Dave (Wendell Corey). Haskin kertoo paljon visuaalisesti: vankilatausta ilmenee, kun aseman lattialle heijastuu ristikon varjo. Katsoja ymmärtää, mistä on kyse. Dave saattaa Frankien hotellihuoneeseen, ja vähitellen draaman lähtökohta alkaa avautua. Loistava idea on esitellä muut keskeiset roolit aikakauslehden välityksellä. Frankiellä on salkussaan lehti, jonka sivuilla näkyy sekä toinen vanha ystävä Noll Turner (Kirk Douglas) että tämän rakastajatar Kay (Lizabeth Scott).

Tarinan runko hahmottuu. Frankie ja Noll ovat rikostovereita, jotka rikastuivat kieltolain aikana. Takautuman kautta kerrotaan, miten kaverukset poliisia paetessaan päättävät jakaa omaisuutensa myöhemmin fifty-fifty. Frankie jää kiinni ja suljetaan selliin. Tämä tapahtui vuonna 1933. Tosiasiassa Frankien vankila-aikana käytiin toinen maailmansota, mutta siihen elokuva ei viittaa. Sen sijaan Noll on menestynyt bisneksissään Daven avulla, ja hänestä on tullut menestyksekkään Regent Clubin johtaja. Huikea on kohtaus, jossa Frank tulee penäämään puolikasta kaikista omistuksista. Noll toteaa, että maailma on muuttunut neljässätoista vuodessa, ja bisnes on nykyään monimutkaisempaa. Daven avustuksella Noll on kehittänyt klubin taustalle kolmen yrityksen kokonaisuuden, jota on mahdoton pilkkoa. En äkkiseltään muista mitään vastaavaa saman ajan Hollywood-elokuvasta. Frankie ihmettelee, mikä voi olla holding-yhtiö!

Kohtalokkaan melodraaman ainekset saavat odottamaan surullista päätöstä, mutta lopulta Frankie ja Kay selviytyvät ehjin nahoin. Lain ulkopuolella jää mieleen Lancasterin ja Douglasin loisteliaana kohtaamisena, jossa väkivalta väreilee pinnan alla alusta lähtien. Film noir -rooleistaan tunnettu Lizabeth Scott onnistuu myös erinomaisesti. Väistämättä tulee mieleen fiktiivisen maailman ja kameran takaisen maailman samankaltaisuus. Elokuvassa Noll pitää Kaytä rakastajattarenaan samaan aikaan, kun hän on menossa naimisiin toisen naisen kanssa. Ilmeisesti Lizabeth Scottilla oli samantapainen suhde tuottaja Hal B. Wallisiin. 

Asterix ja aarnikotka (2021)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat vuodesta 2013 asti jatkaneet Goscinnyn ja Uderzon perintöä ja julkaisseet jo viidennen yhteisen Asterix-albuminsa. Asterix ja aarnikotka (Astérix et le Grifon) ilmestyi vuonna 2021. Goscinnyn ja Uderzon aikana tarinat sijoittuivat joko pieneen gallialaiseen kylään, jonne roomalaiset yrittävät voimalla ja viekkaudella päästä, tai kaukomaille, Rooman ohella Egyptiin, Britanniaan, Espanjaan ja jopa Pohjois-Amerikkaan. Conrad ja Ferri hyödyntävät tuoreessa albumissa uutta ilmansuuntaa, idän Barbaricumia, tuntematonta seutua, jonka elämästä ”sivistyneessä” maailmassa kerrotaan vain sadunhohtoisia tarinoita. Albumin alussa itse Julius Caesar kiinnostuu myyttisestä aarnikotkasta ja lähettää retkikunnan tuomaan eläin Roomaan kansan ihmeteltäväksi. Silloin hän voisi toden teolla tulla ”työväen keisariksi”. No, keisarihan Caesar ei ollut, joten ilmaisu tuntuu onnahtavalta. 

Didier Conradin piirrosjälki on sinänsä vakuuttavaa ja tuo mieleen Albert Uderzon tyylin. Vaikka Conradin ja Ferrin työskentelyssä visuaalisuus on ollut käsikirjoitusta onnistuneempaa, jäin tällä kertaa pohtimaan, miksei albumissa ole enempää sellaista nokkeluutta, jota jäisi yksittäisen kuvan tai ruudun kohdalla pohtimaan. Asterix ja aarnikotka on samanaikaisesti täyteen pakattu ja jollakin tapaa tyhjä. Sarmaattien maille sijoittuva albumi on kaikesta päätellen käsikirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ja voin kuvitella, mitä kaikkea tarinaan olisi voinut vielä ujuttaa. Ajankohtaisuuksia toki riittää muutoinkin: koronan aikakauteen viittaa kuva, jossa legioonalaiset etenevät ja joku huutaa: ”Turvavälit! Pitäkää turvavälit!” Eräs legioonalainen on nimeltään Feicneus, ja hän kertoo matkan edetessä kaikenlaista ”epätotuutta” – mitä se sitten roomalaisajan kontekstissa voisikaan tarkoittaa. Aarnikotkan etsintää lukiessani mietin, että ehkä se on kirjoitettu liiankin suoraviivaiseksi seikkailutarinaksi. Voisiko Ferri jatkossa luoda jännitettä hyödyntämällä useita tapahtumapaikkoja ja rinnakkaisia kehityslinjoja? Tai voisiko asetelmia vähän mutkistaa esimerkiksi takautumin, joita Goscinny aikanaan käytti.

Sanan voimalla (Stars in My Crown, 1950)

Jacques Tourneur ohjasi vuonna 1950 Joe David Brownin romaaniin perustuvan draaman Sanan voimalla (Stars in My Crown), josta tuli ehdottomasti hänen parhaita elokuviaan. Se nähtiin myös Suomessa kesällä 1952, mutta tv-ensi-iltaa elokuva ei käsittääkseni ole saanut. Katsoin pikaisesti, millaisia arvioita teos sai aikanaan sanomalehdistössä. Useimmiten Sanan voimalla nähtiin amerikkalaisena pikkukaupunki-idyllinä, joka oli samanaikaisesti tuttua ja vierasta. Myönteisimmästä päästä oli Suomen Sosialidemokraatti, joka kirjoitti: ”Kertoja kuvailee kasvatusisäänsä, amerikkalaisen pikkukaupungin pastoria ja omaa lapsuuttaan, aikaa, jolloin Ku Klux Klanin kaapuihin pukeutuneet miehet suorittivat neekerien lynkkausta ja lavantauti oli pelätty kulkutauti.” Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa puolestaan suositeltiin elokuvaa nimenomaan lapsille ja nuorille, sillä ”pikku poika oppii oivaltamaan, kuinka henkiset voimat voittavat väkivallan”. Väkivallan teemaa korostettiin elokuvan julisteessa, jossa lännenelokuvista tuttu Joel McCrea pitää aseita käsissään. Tämä on elokuvassa lopulta vain yksi kohtaus, sillä päähenkilö ei muutoin väkivaltaan turvaudu tai viittaa. Aloituskohtauksessa aseet olivat pastori Graylle (Joel McCrea) keino saada saluunan asiakkaat kuuntelemaan Jumalan sanaa...

Sanan voimalla rakentaa ensimmäisistä kuvista lähtien ajallisuuden, ajan kulumisen, tunnun. Kyse ei ole vain kertojaäänestä, henkilöstä, joka muistelee mennyttä, vaan myös kuvista, jotka esittävät pikkukaupungin, Walesburgin, muutoksen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Kertojaksi paljastuu John Kenyon (Dean Stockwell), joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen asettunut asumaan tätinsä Harrietin (Ellen Drew) ja tämän miehen, pastori Grayn kotiin. Kertoja esittelee kaupungin asukkaat, hellästi ja ymmärtävästi, sillä he ovat kadonneen maailman asukkaita. Tourneur onnistuu erinomaisesti luomaan tunnelman ja tuntuu, että jokaisessa kohtauksessa on jokin inhimillinen yksityiskohta. Esimerkiksi kohtaus, jossa nuori tohtori Harris (James Mitchell) pyytää opettajaa (Amanda Blake) retkelle, jää mieleen, sillä kellonlyönnit keskeyttävät Harrisin epävarmat sanat.

Kuten Suomen Sosialidemokraatin arvostelija totesikin, Sanan voimalla tuo tarinaan kaksi jännitettä. Toinen liittyy rasismiin, sillä paikallinen liikemies (Ed Begley) janoaa mustan vanhuksen (Juano Hernandez) tiluksia. Väkivallan uhka kulkee läpi elokuvan ja ratkeaa vasta aivan lopussa. Viimein Grayn sanat pysäyttävät lynkkausjoukot. Toinen jännite liittyy lavantautiin, ja hetkeksi vastakkain asettuvat Harrisin ruumiillistama tiede ja Grayn edustama uskonnollinen vakaus. Tämäkin ristiriita purkautuu parhain päin. Asetelmaa ei elokuvassa myöskään eskaloida, mikä olisi ollut mahdollista. Vastakkainasettelu näyttäytyy lopulta yhteyden rakentumisena. 

Kokonaisuutena Sanan voimalla on hienoimpia Jacques Tourneur'n elokuvia. Alusta lähtien on selvää, että kyse on kirjallisuusfilmatisoinnista, ja samalla teos ikään kuin vapautuu elokuvan lajityyppeihin usein liittyvistä odotuksista. Nautinto syntyy elämänkohtaloiden punoksesta ja siitä avoimuudesta, jolla tarina etenee. Ja nautintoa tuottaa myös se herkkyys, jolla elokuva on ohjattu.

Mies ilman kohtaloa (Man Without a Star, 1955)

King Vidorin Man Without a Star (1955) edustaa 1950-luvun vilkasta westerntuotantoa. En tiedä syytä, mutta elokuva sai Suomen ensi-illan vasta kaksitoista vuotta valmistumisensa jälkeen, maaliskuussa 1967. Silloin elettiin jo kovin toisenlaisessa maailmassa, ja italialainen lännenelokuva oli mullistanut koko lajityyppiä. Yhdysvaltalainen western eli silti vahvasti sekä televisiossa että elokuvateattereiden uusinnoissa. Suomessa Vidorin teos sai nimen Mies ilman kohtaloa, mikä herättää hämmennystä: tähti on muuttunut kohtaloksi. Mutta ehkäpä tämä ei muuta kovinkaan asetelmaa. Elokuvan päähenkilö Dempsey Rae (Kirk Douglas) on oikeamielinen ja toimii kuin sheriffi, vaikkei hänellä tähteä olekaan. Oikeamielisyys on myös hänen kohtalonsa, sillä hän ei voi ummistaa silmiään vääryydeltä.  

Mies ilman kohtaloa alkaa junassa, jossa Dempsey tutustuu nuoreen Jeff Jimsoniin (William Campbell). Monien 50-luvun westernien tapaan tämäkin elokuva käsittelee ajankohtaista sukupolvien välistä konfliktia. Dempsey on isähahmo, joka ottaa Jeffin siipiensä suojaan, mutta ennen pitkää he ajautuvat konfliktiin. Mies ilman kohtaloa sisältää klassisia lännenelokuvan aineksia. Dempsey tulee kaukaisuudesta ja poistuu elokuvan lopuksi. Hän törmää karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasetteluun, vaikkakin yllättävyys on siinä, että Dempseyn viha piikkilankaa kohtaan onkin henkilökohtaista perua. Lopulta hän asettuu viljelijöiden tueksi.

Mies ilman kohtaloa on Kirk Douglasin tähteyden juhlaa ja näytöstä. Aluksi sankarin työskentely tuntuu laimealta, mutta se väkevöityy kohtaus kohtaukselta. Lopulta Douglas mittelee voimiaan, ampuu salamannopeasti, rakastaa tulisesti ja jopa laulaa banjon säestyksellä. Hän on opettavainen isähahmo, joka luotsaa uuden sukupolven raiteilleen. En osaa sanoa, miten Mies ilman kohtaloa sijoittuu Kirk Douglas -tuntijoiden kaanoniin, mutta vakuuttava roolisuoritus Dempsey Raen hahmosta rakentuu.

Talo meren alla (La maison sous la mer, 1947)

Bulgarialaissyntyisen Henri Calefin tuotannosta olen viimeksi katsonut elokuvan Les eaux troubles (1949), jonka voisi suomentaa Sameita vesiä. Nyt pääsin katsomaan kaksi vuotta aikaisemmin valmistuneen draaman La maison sous la mer (1947), joka ei myöskään ole saanut Suomen ensi-iltaa. Nimen voisi kääntää Talo meren alla. Elokuva alkaa normandialaisessa kaivoksessa, jonka työläiset ahertavat vaiteliaasti. Ensimmäisten minuuttien aikana ei kuulla sanakaan. Vasta maan pinnalla sanainen arkku aukeaa, kun meren alla sijainneessa kaivoksessa raataneet miehet palaavat perheidensä pariin. Lucien (Guy Decomble) saapuu vaimonsa Floran (Viviane Romance) luo, ja kaikki näyttää olevan kunnossa.

Talo meren rannalla tuo mieleen 1940-luvun italialaisen neorealismin, ja elokuvassa on myös häivähdys Luchino Viscontin Ossessionen intohimoa, varsinkin sen jälkeen, kun tarinan kolmiodraama käynnistyy. Paikkakunnalle ilmaantuu mystinen Constant (Clément Duhour), joka pelastaa Floran hengen. Muukalainen johdattaa Floran merenalaiseen luolaan, ”taloon meren alla”, josta tulee heidän salainen piilopaikkansa. Flora rakastuu ja tuntuu, että hänelle avautuu hetkiseksi maailma, joka voisi olla toisenlainen, parempi kuin ankean kylän arki. Lopulta elokuvassa on kaksi merenalaista paikkaa, kaivos ja rakastavaisten piilopaikka. Kaivos on miesten välisen solidaarisuuden maailma, ja lopulta tuo solidaarisuus voittaa rakkauden.

Henri Calefin kerronta toimii hienosti, vaikka kolmiodraaman asetelma on sinänsä tutun tuntuinen. Elokuvaa katsoessa mieleen tulevat monet sodanjälkeiset ranskalaiset elokuvat ja niiden murheellinen tunnelma. Sotaa Calef ei mainitse, mutta ehkä siihen voisi viitata miesten välisen solidaarisuuden ehdottomuus. Talo meren alla on kiinnostava myös näyttelijävalinnoiltaan. Constantin roolissa nähtävä Clément Duhour oli tunnettu yleisurheilija, kuulantyönnön Ranskan mestari vuodelta 1933. Hän oli miehitysaikana perustanut Pariisiin kabareen ja esiintynyt ensimmäistä kertaa näyttelijänä. Sittemmin hän koetti siipiään myös elokuvaohjaajana ja -tuottajana. Toinen kiinnostava hahmo oli 14-vuotias Françoise Sorya Dreyfus, joka nähdään ruokalan Anouk-nimisenä tarjoilijana. Näin alkoi menestyksekäs elokuvaura, ja Françoise otti roolinimen taiteilijanimekseen. Hän tuli tunnetuksi nimellä Anouk Aimée.

Vauhdilla Chicagoon (Trains, Planes, and Automobiles, 1987)

Vauhdilla Chicagoon (Trains, Planes, and Automobiles, 1987) oli aikansa menestyskomedioita. Sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja John Hughes tunnettiin nimenomaan komedioiden tekijänä. Hän sijoitti teoksensa usein Chicagoon tai sen lähialueille, kuten jo elokuvan Vauhdilla Chicagoon suomenkielinen nimikin kertoo. Hughes menehtyi vuonna 2009 vain 59-vuotiaana New Yorkissa. On heti todettava, että suhtaudun varauksellisesti 1980-luvun Hollywood-komediaan, varsinkin yleistyneeseen tapaan sijoittaa elokuviin annos musiikkia, jota voidaan sitten tarjota soundtrack-levynä. Se tuottaa helposti tyhjäkäyntiä, joka on poissa tarinan kerronnasta. Vauhdilla Chicagoon sisältää kimaran äänitteitä juuri aikakauden muodin mukaan, ja elokuvan lopputeksteissä todetaankin, että soundtrack on saatavana LP-levynä, C-kasettina ja CD-levynä, ”compact discinä”. Elokuvan alkuperäisnimi viittaa teknologiaan, lentokoneisiin, juniin ja autoihin, mutta katsoessa huomio kiinnittyy myös muuhun 80-lukulaiseen tekniikkaan, automaatteihin, puhelimiin, luottokortteihin ja ”höyliin”, joilla korttimaksuja käsiteltiin. 

Tarina alkaa New Yorkissa, jossa Neal Page (Steve Martin) vapautuu vihdoin työpaikaltaan ja lähtee kiirehtimään lentokentälle ehtiäkseen kiitospäiväksi kotiin Chicagoon. Hän tutustuu Del Griffithiin (John Candy), kaupparatsuun, jolla on sama suunta. Lento on lopulta peruutettu, ja kaksikko päätyy Wichitaan, josta matka jatkuu junalla ja autolla kohti Chicagoa. Vauhdilla Chicagoon on eräänlainen parisuhdekomedia, jonka osapuolten välille syntyy viha-rakkaus-suhde. Elokuva nauraa sille kiireiselle maailmalle, josta Neal odysseialleen lähtee, mutta vielä makeammin se tuntuu nauravan Kansasin ja Missourin takamaiden elämälle. 

Pieni luutatyttö (1958)

Reino Helismaa ja Olavi Karu käsikirjoittivat Toivo Särkälle tarinan orpotytöstä suurkaupungin pyörteissä. Teos sai ensi-iltansa vuonna 1958 nimellä Pieni luutatyttö. Elokuvan nimi tuntuu viittaavan H. C. Andersenin satuun pienestä tulitikkutytöstä, ja sadunomaisia piirteitä elokuvassa onkin: sen päähenkilö Liisa (Riitta Hämäläinen) on kiltti, nöyrä ja nuhteeton, mutta joutuu elämään juopottelevan isäpuolensa hoteissa. Isäpuoli lähettää Liisan yksin kaupunkiin myymään risuista tehtyjä luutia, joista pitäisi saada kaksisataa markkaa kappaleelta. Muutoin ei ole kotiin tulemista. Kuin ihmeen kaupalla Liisa onnistuu myymään taakkansa, ja lopuksi saa, kaikesta päätellen, uuden kodin. Pientä luutatyttöä voisi tulkita modernisaatiokertomuksena kahdessa mielessä. Ensinnä elokuva kommentoi yhteiskunnallista muutosta. Kun Liisa saapuu kaupunkiin, mainoksissa pölynimurin kerrotaan olevan tulossa risuluutien tilalle. Elokuva myös kuvaa modernia kaupunkia, sen elämäntapaa ja muun muassa arkkitehtuuria. Toiseksi, pienen luutatytön tarinan voi ymmärtää allegoriaksi modernisoituvasta maailmasta. Liisa tulee maaseudun maailmasta ja konkreettisesti kaupunkilaistuu saadessaan uudet kasvattivanhemmat. Suomi on kuin pieni luutatyttö, köyhä ja vaatimaton, mutta samalla onnekas yhteiskunnallisten mullistusten keskellä.

Muutama asia Pienessä luutatytössä jää vaivamaan. Elokuvassa nähdään ehkä kotimaisen elokuvan tunnetuin ”namusetä”, Oiva Salan esittämä Julius. Hahmo esiintyy kaupunkilaisuuden vaarana, jopa hämmentävän pitkässä jaksossa. Konstaapeli Rinteen (Kauko Kokkonen) ja torikauppias Emman (Siiri Angerkoski) ansiosta Liisa pelastuu ymmärtämättä, mistä on kyse. Katsoin historiallista sanomalehtiarkistoa, ja näyttää siltä, että ”namusedät” nousivat toistuvasti esiin toisen maailmansodan jälkeisessä lehdistössä, ja  uutisia karamelleillä lapsia houkuttelevista sedistä oli runsaasti 50-luvun puoliväliin asti. Vakiintuiko ilmaisu ”namusetä” juuri sodan jälkeen, kun sokerin säännöstely vielä jatkui vuoteen 1954 asti? Joka tapauksessa lasten hyväksikäyttöä käsiteltiin lehdistössä, ja Reino Helismaa ja Olavi Karu ovat ammentaneet ajankohtaisesta teemasta aineksia elokuvaan.

Pieni luutatyttö -elokuvan pääroolissa nähtiin vuonna 1945 Kuopiossa syntynyt Riitta Hämäläinen. Hän oli tullut tunnetuksi kirjoittamastaan ja kuvittamastaan satukirjasta Riitan satuja (1957), ja elokuvan alkuteksteissä Hämäläistä kutsutaankin ”Savon satutytöksi”. Ennen Pientä luutatyttöä hänet oli nähty elokuvassa Pikku Ilona ja hänen karitsansa (1957), ja Toivo Särkkä halusi hyödyntää menestystä toisellakin lastenelokuvalla. Hämäläisen elokuvaura jäi lopulta kahden elokuvan mittaiseksi, mutta teatterilavalla hänet nähtiin tulevina vuosina. Sittemmin hän vetäytyi kokonaan julkisuudesta ja muutti Hollantiin. Riitta Hämäläinen menehtyi Alkmaarissa vain 33-vuotiaana.

Hänen salainen vaimonsa (Vivacious Lady, 1938)

George Stevensin ohjaama ja tuottama Hänen salainen vaimonsa (Vivacious Lady, 1938) valmistui screwball-komedian kulta-aikana. Samana vuonna tulivat ensi-iltaan  Howard Hawksin Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) ja George Cukorin Vakka kantensa valitsee (Holiday). Ehkä Stevensin elokuvaa voisi lähinnä luonnehtia romanttiseksi komediaksi, joka sisältää screwball-elementtejä. Andrew Sarris luonnehti aikanaan screwball-komediaa ”seksikomediaksi ilman seksiä”: Hollywoodin sensuurikoodisto rajoitti voimakkaasti sitä, miten parisuhdetta voitiin kuvata. Makuuhuonetta vältettiin tapahtumien näyttämönä, ja flirttailu muuntui absurdiksi toilailuksi. 

Hänen salainen vaimonsa alkaa New Yorkissa, jonne pikkukaupungin professori, kasvitieteilijä Peter Morgan Jr. (James Stewart) on saapunut paimentamaan iloluontoista serkkuaan Keithiä (James Ellison). Yökerhossa Peter näkee laulajatar Franceyn (Ginger Rogers) esitykseen ja rakastuu päätä pahkaa. Eipä aikaakaan, kun he avioituvat, mutta Peter ei uskalla paljastaa avioliittoaan vanhemmilleen. Nuoripari saapuu Old Sharoniin, ja Francey joutuu naamioitumaan yliopisto-opiskelijaksi. Hollywood-elokuvissa ei kovinkaan usein liikuta akateemisessa maailmassa, mutta George Stevens johdattaa katsojat kasvitieteen luennoille... Peterin isä Morgan Sr. (Charles Coburn) on tyranni, jolle yliopiston maine on kaikki kaikessa. Tähän konservatiiviseen kehykseen yökerholaulajaa on vaikea sovittaa.

Hänen salainen vaimonsa on ehdottomasti James Stewartin ja Ginger Rogersin näytöstä. Molemmat ovat erinomaisia komedianäyttelijöistä, Stewart sopii epävarman, epäröivän Peterin rooliin, kun taas Rogers on juuri omimmillaan vauhdikkaassa pääroolissa. Screwball-vaihde on hurjimmillaan kohtauksessa, jossa Francey taistelee Peterin kihlatun Helenin kanssa, kohtalokkain seurauksin. Sensuurin rajoja puolestaan koettelee kohtaus, jossa Peter tunkeutuu opiskelijatytön asuntoon. Francey kutsuu seinään kiinnitettyä sänkyään lempinimellä Walter, ja Walter retkahtaa alas oven tai pöytälaatikon läimäytyksestä. Aviovuoteeksi Walterista ei tosin ole, sillä liitto sinetöityy lopulta vasta junassa, jossa myös Peterin vanhempien suhde elävöityy.

Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death, 1946)

Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death, 1946) on parhaillaan katsottavissa Yle Areenassa. Kirjoitin Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin ohjauksesta blogiini viimeksi kymmenen vuotta sitten, enkä toista noita ajatuksia enää tässä. Nyt kun elokuvan katsoi pitkän ajan jälkeen, huomio kiinnittyi siihen intesiteettiin, jolla tarina alkaa. Peter D. Carter (David Niven) on palavassa lentokoneessa, etenemässä kohti vääjäämätöntä tuhoa, kun hän käy radioteitse keskustelun tuntemattoman Junen (Kim Hunter) kanssa. Kamera tuntuu siirtyvän otos otokselta lähemmäs henkilöitä samaan aikaan, kun tunteiden vuorovaikutus tiivistyy. Tumma varjo Junen kasvoilla peittää vähitellen hänen silmänsä, kun valkenee, miten epätoivoinen Peterin tilanne on. Hämmästyttävän lyhyessä ajassa Powell ja Pressburger onnistuvat tekemään satunnaisesta keskustelusta vakuuttavan aloituksen draamalle, rakkaudelle, joka kantaa elokuvan viime metreille asti.

Kysymys elämästä ja kuolemasta taiteilee kerronnan keinojen parissa. Se tuo mieleen monet muut 1940-luvun lopun ja 1950-luvun elokuvat, joissa sivutaan kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää. Powellin ja Pressburgerin tulkinta syntyi välittömästi toisen maailmansodan jälkeen, tilanteessa, jossa kuolema ja sen muisto olivat kouriintuntuvasti läsnä. Ohjaajien mielikuvituksellisessa visiossa nimenomaan sotilaat tuntuvat jonottavan tuonpuoleiseen, tuntemattomaan maailmaan, jonne historia on heidät viskannut. Kysymys elämästä ja kuolemasta kuuluu niihin harvoihin elokuviin, joissa käytetään sekä mustavalkoista että värillistä filmiä. Kun väri oli ollut fantasian ja mielikuvituksen tunnusmerkki, Powellin ja Pressburgerin käsissä nykyhetki elää väreissä, kun taas tuonpuoleinen on mustavalkoista. Ehkäpä tämä jollakin tavoin kytkeytyy myös elokuvan optimismiin, siihen että kuolema on voitettavissa ja että tulevaisuus voi olla ennalta-arvaamaton.

Billy the Kid (1930)

King Vidor ohjasi vuonna 1930 lännenelokuvan Billy the Kid. Tunnetun Villin Lännen hahmon Henry McCarty alias William H. Bonneyn (1859–1881) kuolemasta oli kulunut vain 49 vuotta. Varmaankin elokuvateatteriden yleisössä oli useita, jotka muistivat Billyn ja hänen maineensa. King Vidorin elokuva alkaa todistajanlausunnolla, jonka on kirjoittanut Uuden Meksikon kuvernööri Richard C. Dillon. Kuvernööri vakuuttaa elokuvan olevan totuudenmukainen kuvaus tapahtumista. Tietysti kyse on vain mainostempusta, mutta tämän voi ymmärtää myös osana muuttuvaa historiantulkintaa. Elokuva perustui chicagolaisen toimittajan Walter Noble Burnsin kirjaan The Saga of Billy the Kid (1926), jota pidetään tärkeänä Billy the Kidin muiston muovaajana. Burnsin teoksessa Billyn hahmoon liitettiin aiempaa myönteisempää painotusta, ja tämä näkemys heijastuu myös King Vidorin elokuvalliseen tulkintaan. Kuvernööreistä puheen ollen: Billy the Kidin aikaan Uuden Meksikon kuvernöörinä oli Lewis Wallace, joka muistetaan  Ben Hurin kirjoittajana. Päivin hän taisteli lainsuojattomia vastaan, ja iltaisin vetäytyi kammioonsa kirjoittamaan tarinaa kristinuskon ensiaskeleista.

King Vidorin western on kiintoisa jo siksi, että se edustaa varhaista äänielokuvaa. Mykkäkauden merkkejä näkyy toki siellä täällä, useina selittävinä väliteksteinä ja kohtausten rakentelussa. Parhaimmillaan Vidor on luovassa kameran käytössä, dynaaamisuudessa, jota hän pystyy avainkohtauksissa hyödyntämään (esim. Billyn laskeutuminen vuorelta siten, että kamera seuraa perässä). Loppuratkaisu on myös kiinnostava ja epäilemättä kytkeytyy Walter Noble Burnsin teoksen henkeen. Billy the Kidistä valmistettiin samanaikaisesti kaksi, kuvasuhteiltaan erilaista versiota. Vidor kokeili laajakangasta, jota samana vuonna myös Raoul Walsh hyödynsi westernissään Onnen maata kohti (The Big Trail, 1930). Kopio ei menestynyt teatterilevityksessä kovinkaan hyvin, koska elokuvateatterit olivat juuri joutuneet investoimaan äänijärjestelmään. Vidorin Billy the Kidin laajakangasversiosta ei tiettävästi ole säilynyt.

Kun kissa tulee (Až přijde kocour, 1963)

MUBI tarjoaa parhaillaan katsojilleen Vojtěch Jasnýn hämmästyttävää elokuvaa Kun kissa tulee (Až přijde kocour, 1963). Aikanaan teos sai Cannesissa juryn erikoispalkinnon, ja se tuotiin ensi-iltaan myös Suomessa maaliskuussa 1964. Elokuva nähtiin kuitenkin jo tammikuussa tšekkoslovakialaisen elokuvan tapahtumassa, jossa vierailivat sekä ohjaaja Jasný että naispääosaa esittänyt Emília Vášáryová. Elokuva-aitta kirjoitti, että elokuva oli ”aivan verraton fantasia kissasta, joka saa ihmiset näyttämään eri värisiltä, rakastuneet punaisilta, vilpistelijät sinipunaisilta, jne.” Elokuvaa kutsuttiin lehdistössä paitsi fantasiaksi myös baletiksi ja satiiriksi. Ehkäpä luokittelun vaikeus kuvastaa parhaiten itse teosta: se on omintakeinen ja kuriton kokonaisuus.

Aloitusjaksollaan Kun kissa tulee asettaa kerronnalle lähtökohdan. Oliva (Jan Werich) on tarinan kertoja, joka kellotornista tarkastelee kaupungin elämää ja nostaa esille yksityiskohtia. Samalla kerronta saa lievästi vieraantuneen, metaelokuvallisen sävyn. Outouden tunnetta herättää kohtaus torilla, jossa koulun rehtori (Jiří Sovák) ampuu häikäilemättömästi taivaalla liihottavan kattohaikaran, vain saadakseen sen täytettynä koulunsa kokoelmiin. Elokuvan suhde eläimiin herättää muutoinkin kysymyksiä! Rehtorin alaisiin kuuluu Robert (Vlastimil Brodský), joka opettaa lapsia luovuuteen, esimiehensä vastusteluista piittaamatta. Oliva saapuu malliksi kuvaamataidon tunnille ja alkaa kertoa erikoista tarinaa taikurista (Jan Werich kaksoisroolissa), Diana-neidosta (Emília Vášáryová) ja mystisestä kissasta, joka käyttää aurinkolaseja.

Samalla kun Oliva kertoo tarinaansa, fiktio muuttuu todeksi ja taikuri saapuu kaupunkiin. Taikurin kissalla on erikoinen kyky: se näkee ihmiset värillisinä, tunteiden mukaan. Yhtäkkiä kaupungin väki näyttäytyy punaisina, keltaisina, violetteina, harmaina... Värienkäyttö on hämmästyttävää ja poikkeuksellista. Elokuvassa on ripaus Hollywood-musikaalien tuntua, mutta samalla lopputulos on avantgardinistinen. Kun kissa tulee on nautinnollinen juuri erikoisuudessaan, siinä tavassa, jolla se yhdistää satuelokuvan, fantasian ja uuden aallon keinoja.

Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950)

Nick Cravat (1912–1994) ja Burt Lancaster (1913–1994) olivat lapsuuden ystäviä. Cravat, oikealta nimeltään Cuccia, oli vuotta vanhempi, ja he tapasivat, kun Lancaster oli 9-vuotias. Yhdessä he näyttelivät paikallisissa teatteriproduktioissa New Yorkissa ja opettelivat sirkustemppuja. Heidät opittiin 1930-luvulla tuntemaan akrobaattisena Lang and Cravat -duona. Sirkuselämän Lancaster joutui jättämään vuosikymmenen lopulla käsivamman takia, mutta ystävyys säilyi. Kun Burt Lancasteristä oli tullut Hollywood-tähti, he tekivät yhdeksän yhteistä elokuvaa. Tunnetuin on vuonna 1952 valmistunut, Robert Siodmakin ohjaama Karmiininpunainen merirosvo (The Crimson Pirate), mutta parivaljakko nähtiin historiallisessa seikkailuelokuvassa jo kaksi vuotta aiemmin.

Jacques Tourneur’n ohjaama Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950) sijoittuu 1100-luvulle, vuosisadalle, joka pääsi Hollywoodissa vain harvoin valkokankaalle. Lombardialainen Dardo Bartoli (Burt Lancaster) on kuin vapaustaistelija, joka puolustaa köyhää kansaa. Kaupunkia hallitsee kreivi Ulrich (Frank Allenby), jota kutsutaan Haukaksi. Ulrichin metsästyshaukat asettuvat vastakuvaksi pikkulinnuille, jotka tuntuvat laulavan Dardon hallitsemilla metsäisillä rinteillä. Dardon paras kaveri on mykkä Piccolo (Nick Cravat), ja yhdessä kaverukset pitävät Ulrichin miehiä pilkkanaan. Cravat esitti valkokankaalla mykkää, ja sanotaan, että hänen murteensa oli niin paksua, ettei sitä olisi voinut ainakaan historiallisissa seikkailuelokuvissa käyttää!

Tourneur'n ohjaus on luistavaa ja antaa loppua kohti yhä enemmän tilaa Cravatin ja Lancasterin akrobatialle. Tarina tuo mieleen klassiset 1930-luvun seikkailuelokuvat, varsinkin Errol Flynnin tähdittämän Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood, 1938), mutta toisaalta tuntuu, että jotakin on muuttunut. Liekki ja nuoli valmistui vain viisi vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Kreivi Ulrich edustaa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, mutta katsojalle Dardon taistelu valloittajaa vastaan näyttäytyy lähihistorian kontekstissa. Dardo on vastarintaliikkeen aktiivi, joka puolustaa vapautta.

Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957)

Jacques Tourneur oli 1950-luvulla freelancer, joka pistäytyi välillä myös Euroopassa. Englannissa hän ohjasi kauhuelokuvan Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957), joka perustui M. R. Jamesin tarinaan. Tourneur oli niittänyt 40-luvulla mainetta nimenomaan kauhuelokuvien ohjaajana, ja hänet tunnettiin sellaisista teoksista kuin Kissaihmiset (Cat People, 1942), Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943) ja Leopardimies (The Leopard Man, 1943). Paholaisen palvelija tarjoaa tuulahduksen klassista kauhua, sillä Tourneur on parhaimmillaan sekä hienovaraisissa viittauksissa että katsojan säikäyttämisessä. Mutta samalla elokuvassa ollaan uuden kynnyksellä, modernin kauhun äärellä. 

Paholaisen palvelijan alussa Stonehengen arvoitukselliset paadet viittaavat salaisuuksiin, jotka kumpuavat kaukaisuudesta. Katsojalle tarjotaan kauhun värityksiä, kun yötaivaan keskeltä paholainen ilmestyy kylvämään tuhoaan. Päähenkilöksi osoittautuu yhdysvaltalainen psykologi John Holden (Dana Andrews), jonka tarkoituksena on osoittaa alkemisti Karswell (Niall MacGinnis) huijariksi. Toisin käy, sillä todellisuus on tarua ihmeellisempää. Karswell joutuu kuitenkin oman kirouksensa uhriksi.

Paholaisen palvelija viehättää klassisen ja modernin kauhun omalaatuisena rajatapauksena. Se syntyi ristiriitaisissa tunnelmissa. Tuottaja Hal E. Chester halusi näyttää demonin valkokankaalla, kaikessa karmeudessaan, mutta ohjaaja Jacques Tourneur, käsikirjoittaja Charles Bennett ja pääosan esittäjä Dana Andrews vastustelivat. Tuottajan näkemys päätyi lopulta kankaalle, mutta voin hyvin ymmärtää Tourneur'n näkemyksen. Hänen estetiikkaansa olisi sopinut paremmin hienovaraisempi viittaus, ja jo erikoistehosteiden käyttö oli riski. Paholaisen täytyisi olla vakuuttava. Kenties tuottaja oli lopulta oikeassa. Jo aloituskohtauksen jälkeen on selvää, että John Holdenin rationalismi on se harhakuva, jonka täytyy särkyä. Lopuksi on pakko mainita Ted Scaifen mustavalkokuvaus. Se toimii erinomaisesti.

Merirosvojen kuningatar (Anne of the Indies, 1951)

Merirosvoelokuvia on tuotettu lähes katkeamattomasti 1900-luvun alusta lähtien. Valtaosaltaan seikkailut ovat romantisoineet 1600- ja 1700-lukujen rosvoilua ja sijoittuneen Länsi-Intian vesille. Näin on myös Jacques Tourneur'n ohjauksessa Merirosvojen kuningatar (Anne of the Indies, 1951), jonka 20th Century Fox tuotti räiskyvissä väreissä. Äkkiseltään tuntuu, että juuri toisen maailmansodan jälkeen merirosvoseikkailut olivat poikkeuksellisen värikkäitä, ylitsepursuavia. Voimakkaat värit vahvistivat niiden fantastisuutta, arkielämän ylittävää luonnetta, joka oli kuin vastakuva aikakauden mustavalkoisille, realistisemmille draamoille. Merirosvojen kuningatar on paitsi värikäs myös äänekäs: meno on hurjaa alusta lähtien, ja kohtaukset tuntuvat täyteen pakatuilta. Ei voi olla ihailematta sitä tapaa, jolla Jacques Tourneur luo täyteyden tunnun jo ensimmäisistä kohtauksista lähtien.

Valtavirrasta elokuva poikkeaa siinä suhteessa, että merirosvolaivan kapteeni on nainen. Anne Providence (Jean Peters) johtaa joukkoaan määrätietoisesti, mutta elokuva kuvaa myös sitä, miten naisen johtajuutta kyseenalaistetaan. Miehistö kutsuu häntä kapteeniksi, mutta kapteeniutta haastetaan läpi elokuvan, viimeisiin otoksiin asti. Tarina muuttuu kolmiodraamaksi, kun Anne ihastuu pelastamaansa ranskalaiseen mieheen LaRochelleen (Louis Jourdain), joka on jo naimisissa. Loppu on traaginen siinä mielessä, että Annella ole paikkaa eikä tilaa toimia. Hän  uhrautuu LaRochellen onnen hyväksi ja tuhoutuu laivansa mukana.

The Guardian -lehti totesi Merirosvojen kuningatarta arvioidessaan, että historialliset faktat saatellaan Tourneur'n käsissä oikopäätä lankulle. Tarinalla on toki hiuksenhieno historiallinen side, sillä se on saanut innoitusta irlantilaissyntyisestä Anne Bonnysta, joka vietti nuorena hurjia päiviä merirosvona. Juuri mitään muuta yhteyttä historialliseen hahmoon ei sitten olekaan. Historiallinen Anne Bonny (1697–1721) jätti lopulta merirosvon elämän taakseen, avioitui, sai kahdeksan lasta ja eli pitkän elämän.

Rajaseudun seikkailijat (Frontier Rangers, 1959)

Elokuvahistorioissa korostetaan usein, miten televisioruudusta tuli 1950-luvulla valkokankaan väkevä kilpailija. Elokuvan ja television vaiheet kietoutuvat kuitenkin läheisesti toisiinsa. Hollywood-yhtiöt toimivat myös television puolella, samoin ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät. Pariisilaissyntyinen Jacques Tourneur oli tullut tunnetuksi useiden lajityyppien ohjaajana, kauhuelokuvasta film noiriin. Hän teki myös lännenfiktiota, 1950-luvulla sekä elokuvateattereihin että tv-ruutuihin. Tourneur ohjasi muun muassa yhden jakson legendaarista Bonanzaa ja kahdeksan jaksoa tv-sarjaa Northwest Passage. Hän oli mukana myös tv-sarjoissa The Alaskans ja The Californians. MGM:n tuottamaa Northwest Passage -sarjaa tehtiin kaiken kaikkiaan 26 episodia vuosina 1958 ja 1959. Jaksot olivat 30 minuutin mittaisia. Yhtiö tuotti aiheesta myös kolmesta tarinasta koostuvan elokuvateatteritulkinnan Rajaseudun seikkailijat vuonna 1959.

Suomessa Rajaseudun seikkailijat nähtiin syyskuussa 1959. Koetin etsiä elokuvasta arvioita, mutta en nopealla katsomisella löytänyt. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten kriitikot tulkitsivat elokuvaa tilanteessa, jossa tv-kulttuuri oli vasta ottamassa ensiaskeleitaan Suomessa. Rajaseudun seikkailijat on nimittäin televisiotuotannon suora käännös elokuvamuotoon: se koostuu kolmesta episodista, ja tarinasta siirrytään toiseen melko kulmikkaasti. Aivan kuin elokuva olisi tehty niille katsojille, joilla ei ole omaa vastaanotinta ja jotka eivät olleet päässeet osallisiksi sarjasta. 

Rajaseudun seikkailijat sijoittuu suuren siirtomaasodan aikaan, vuosiin 1754–1763, jolloin Iso-Britannia ja Ranska kamppailivat aluksi Ohiojoen hallinnasta, lopulta vaikutusvallasta Pohjois-Amerikassa. Päähenkilönä on jäyhä Robert Rogers (Keith Larsen), joka johtaa taistelua niin ranskalaisia kuin alkuperäisiä amerikkalaisiakin vastaan. Samaan aikaan kun valkokankaalla lännenelokuvat jo problematisoivat historiallisia tapahtumia ja etnisiä suhteita, televisiosarjan aatemaailma tuntuu kumpuavan paljon kauempaa. Kaiken lisäksi episodeissa on yllättävän paljon väkivaltaa, ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Easy Living (1949)

Jacques Tourneur'n ohjaama Easy Living (1949) kuuluu niihin Hollywood-tuotantoihin, jotka ovat unohtuneet historian syrjäpoluille. RKO:n tuottama draama ei ainakaan Elonet-tietokannan mukaan ole Suomessa saanut ensi-iltaa sen paremmin valkokankaalla kuin televisiossakaan. Tähän voi vaikuttaa sekin, että elokuva sijoittuu amerikkalaisen jalkapallon maailmaan, tai pikemminkin sen liepeille. Elokuvaa ei pidä myöskään sekoittaa Preston Sturgesin käsikirjoittamaan ja Mitchell Leisenin ohjaamaan samannimiseen 30-luvun komediaan. Tourneur'n elokuva perustuu Irwin Shaw'n tarinaan ja käsikirjoitukseen.

Tarinan päähenkilö on jalkapallotähti Pete Wilson (Victor Mature), joka ei kanna huolta huomisesta, vaikka samaan aikaan toinen ammattilaisjoukkueen pelaaja saa lähteä. Enteitä tulevasta annetaan katsojalle jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Pete valittaa outoja tuntemuksiaan. Alussa on muuten hauska pieni yksityiskohta: Pete vierailee ystävänsä Tim McCarrin (Sonny Tufts) luona. Ovisummeri soittaa tutun rytmikkään melodian C-G-G-A-G H-C (Shave and a haircut), jonka juuret ovat ilmeisesti 1800-luvulla. Melodiaa käytettiin autojen torvissa, ja nähtävästi ovisummereissakin!

Pete Wilsonin elämä muuttuu, kun sydänlääkärin diagnoosi asettaa ammattilaisuran vaakalaudalle. Epävarmuus muuttaa myös ihmissuhteita: suhde puolisoon (Lizabeth Scott) rakoilee, samoin valmentaja Lenahaniin (Lloyd Nolan). Tim vetäytyy pelikentältä valmentajaksi ja tarjoaa Petelle apuvalmentajan pestiä, mihin tähtipelaajan on vaikea tarttua. Vaikka elokuvan loppu, Peten ja puoliso-Lizan suhteen ratkaisu, on hämmentävä, tarina päättyy kiinnostavan epähollywoodmaisesti. Katsoja melkein jo odottaa, että Pete astuu kentälle ratkaisevaan otteluun, terveytensä uhalla, mutta toisin käy: hän tunnustaa tosiasiat ja tarttuu Timin tarjoukseen. Elokuvan nimi Easy Living on ironinen. Ammattilaisurheilijan elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta Pete ymmärtää, että elämän ei lopulta tarvitse olla ulkoisten odotusten täyttämistä.