Comanche 1-8

Vuosi 2014 on päättymässä. Vielä on kesken Comanche-projektini, eli tähän mennessä julkaistujen albumien lukeminen. Belgialaisten Hermann Huppenin (1938– ), taiteilijanimeltään Hermann, piirtämä ja Michel Régnier'n alias Gregin (1931–1999) käsikirjoittama Comanche on eurooppalaisen Villin Lännen sarjakuvan hienoimpia saavutuksia. Luin sitä aikanaan lapsena Zoom-lehdessä kaksi ensimmäistä albumia, ja kolmaskin ehdittiin julkaista melkein loppuun asti ennen Zoomin lopettamista. Jalava aloitti rohkeasti Comanchen uudelleen julkaisemisen vuonna 2005, mutta yritys päättyi ensimmäiseen osaan. Tämän jälkeen sarjaa on julkaissut Apollo, ja kahdeksas albumi näki päivänvalon 2014. Ensimmäinen albumi Red Dust ilmestyi alun perin Tintin-lehdessä vuosina 1969–1970 ja kokonaisuudessaan kirjana vuonna 1972. Tarinan aloitus on klassinen: tuntematon muukalainen pysäyttää postivaunut. Tarinan keskiöön asettuu nopeakätinen Red Dust, ja vasta myöhemmin paljastuu, kuka on sarjan nimihenkilö Comanche. Albumin viimeinen ruutu kertoo edessä olevasta pitkästä linjasta, sillä koko tarina tähtää Triple Six -ranchin ryhmän synnyttämiseen. Siihen kuuluu nuori nainen Comanche, ”tyhjästä ilmaantunut” Red Dust, ”tummaihoinen” Toby, nuori Tenderfoot Clem ja iäkäs Ten Gallons. Klassinen aihe on rautatien tulo preerialle ja, kuinkas muutenkaan, Kolmen kuutosen tila punoutuu Lännen modernisaatioon.

Epätoivon soturit (Les Guerriers du désespoir, 1973) jatkaa ensimmäisen osan pohjalta. Rautatie merkitsee Triple Sixille uutta nousua, sillä lihalle on kysyntää. Tosin samaan aikaan cheyennet on työnnetty reservaattiin, josta ruoka loppuu kesken. Jos Red Dust oli tapaillut klassisen lännenelokuvan tarinalinjaa, nyt käänne on modernistinen: aiheeksi nousee vähemmistöjen asema vahvemmin kuin mitä klassisessa westernissä oli mahdollista. Muutoinkin Hermannin ja Gregin sarjakuvassa näkyy ajan henki, 1960- ja 1970-lukujen taiteen intohimot. Comanchen johdolla Kolmen kuutosen väki taistelee vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Ensimmäiseen albumiin nähden väritys ei ole yhtä onnistunut, ainakin minua puhutteli jo 1970-luvulla alun kelleretävä sävy.

Wyomingin sudet (Les Loups du Wyoming, 1974) poikkeaa edeltäjistään siinä, että se on selvästi yhtenäisempi teos. Sekä Red Dustissa että Epätoivon sotureissa näkyy Tintin-lehden vaikutus: julkaisufoorumi on tehnyt tarinasta episodimaisen. Wyomingin susissa tätä ei enää juuri huomaa, vaikka Tintin säilyikin foorumina. Wyomingin sudet on mielestäni sarjan ensimmäinen mestariteos. Tarina tutustuttaa lukijan Dobbsin veljeksiin, jotka ovat saaneet vihiä seudun halki kulkevasta rahalähetyksestä. Uusiin hahmoihin kuuluu saarnamies Braggshaw, joka on taitava aseenkäyttäjä. Draama sulkeutuu, mutta Russ Dobbs pääsee karkuun, ja Red Dust lähtee hänen peräänsä. Tässä albumissa huomio kiinnittyy siihen, miten vähillä kuvilla Hermann pystyy tavoittamaan nopean toiminnan. Oikeastaan tämä näkyi sarjassa jo alusta lähtien, ajatellaanpa esimerkiksi Red Dust -albumin ensimmäistä kaksintaistelua kolmannella piirrossivulla.

Laramien punainen taivas (Le ciel est rouge sur Laramie, 1975) jättää taakseen Kolmen kuutosen tilan ja seuraa Red Dustia Laramiehin. Tarinan häiritsevyys on siinä kostonhimossa, tappamisen vimmassa, joka saa Dustin seuraamaan Russ Dobbsin jalanjälkiä. Tästä albumista lähtien Comanche saa synkkiä sävyjä, sillä vaikka Dust on toteuttamassa Braggshaw'lta saamaansa tehtävää ja varjelemassa viattomia, tarinassa ei ole armeliaisuuden häivääkään. Dustilla tuntuu olevan pakkomielle, josta hänen on vaikea vapautua, ja hän vaikuttaa myöhemmissä tarinoissa henkisesti vammautuneelta. Laramien punainen taivas päättyy hienosti piirrettyyn ja hahmoteltuun jaksoon Laramien kaupungissa, jonka saluunassa kaikki esineet ja tilat näyttäytyvät ruskean eri sävyinä. Viimeisellä sivulla Dustin hopeinen colt kirpoaa kädestä.

Sarjan synkkyys jatkuu jos mahdollista vielä ahdistavampana viidennessä albumissa Lohduton erämaa (Le Désert sans lumière, 1976), jonka alkukielinen nimi viittaa siihen, ettei valonsädekään pilkahda erämaahan. Albumin alussa on edellisestä tarinasta kulunut aikaa, ja ensimmäisellä sivulla ollaan vankilasssa, josta vanki 717 on vapautumassa. Hän on Red Dust, joka on joutunut kärsimään oman käden oikeudestaan. Dust palaa Kolmen kuutosen tilalle nöyrtyneenä ja nöyryytettynä. Sankarin lannistumisen rinnalle asettuu Lännen modernisaatio, maailma on muuttumassa. Aseiden heristelyä ei enää pidetä hyvänä, mutta tarina yltyy sellaiseen väkivaltaan, joka ylittää vanhan Villin Lännen koodiston. Hermann on jälleen loistava piirtäessään albumin ratkaisuhetket sateen piiskaaman pikkukaupungin kaduilla.

Hurja kapinallinen (Furie rebelle, 1976) oli minulle piirrostyyliltään pettymys kolmen edellisen albumin jälkeen, ja nyt tuntuu, että Wyomingin sudet, Laramien punainen taivas ja Lohduton erämaa olivat sarjan lakipiste. Varsinkin Hurjan kapinallisen ensimmäisiltä sivulta puuttuvat ne huolellisesti piirretyt taustat ja nopean liikkeen oivallukset, joita edellisissä albumeissa oli saanut ihastella. Modernin kulttuurin teemaan kytkeytyvät viittaukset itärannikon muotilehtiin, puhumattakaan valokuvaajasta, joka haluaa ottaa mestarilaukauksiaan ilmapallosta. Ytimenä on kuitenkin cheyenne-intiaanien astuminen sotapolulle. Tavallaan tuntuu, että sarjakuva palaa toisen albumin Epätoivon soturien jalanjäljille.

Pirun sormi (Le Doigt du diable, 1977) alkaa Greenstone Fallsissa, joka on toipunut Lohduttoman erämaan helvetillisistä tunnelmista. Ensimmäinen kuva kertoo kuvernöörinvaalien huumasta. Vanha Länsi näyttää muuttuneet pelkäksi sirkushuviksi, ja Red Dust häipyy syrjäiselle kujalle. Hän päättää lähteä muualle ja suuntaan hevosensa Montanaan. Ahneutta hän ei kuitenkaan pysty pakenemaan, sillä kupariesiintymät saavat kaiken raiteiltaan. Jos edellisen albumin visuaalinen tyyli oli minulle pettymys, tällä kertaa tarinassa on upeita aukeamia. Minua viehättävät erityisesti sivut, joissa on yhdistetty mustavalkoista ja värillistä kerrontaa, erityisesti sivu 9. Paikoitellen mietin, ovatko värit liian räikeitä, tai ainakin tässä on merkittävä ero ensimmäisen albumin hillittyihin sävyihin.

Tällä hetkellä viimeisin suomeksi julkaistu Comanche-albumi on sarjan kahdeksas osa Sheriffit (Les Shériffs, 1980), joka on suoraa jatkoa edelliseen. Tapahtumat alkavat Montanassa, Pirun sormen tilalla, jonne tuntematon muukalainen saapuu etsimään Red Dustia. Ilmenee, että Comanche on vaarassa ja Dustin apua tarvitaan Summerfieldissä. Omituinen seurue lähtee liikkeelle ja saa ennen ratkaisevaa taistelua sheriffintähdet rintaansa. Viimeiset kymmenen sivua ovat paluuta Hermannin parhaiden albumien kädenjälkeen. Loppu on katkera, mutta sarjan kannalta merkityksellinen, sillä Comanche ja Red Dust ovat jälleen yhdessä ja päättävät palata uudelleen tilalle Greenstone Fallsiin.

Kahdeksan albumin jälkeen Hermannin ja Gregin Comanche tuntuu yhä hienolta sarjakuvalta, vaikka taso vaihteleekin. Parhaat albumit ovat erinomaisia, ja ne voi lukea itsenäisinä kokonaisuuksina. Comanche on kuin sulatusuuni, jossa lännenelokuvien perinne kohtaa 1970-luvun eurooppalaisen todellisuuden. Silti minulle vaikuttavinta on Hermannin persoonallinen tyyli, liikkeen taju, ytimekäs kerronta ja omaperäiset väritykset.