Hämärän peitossa (1942)

Oli pakko katsoa Jack Conwayn ohjaus Hämärän peitossa (Crossroads, 1942) heti Kurt Bernhardtin Unohdetun elämän (Carrefour, 1938) jälkeen. Ajatus ei ollut erityisen onnistunut, sillä väistämättä vertailuasetelma kääntyy ranskalaisen tuotannon hyväksi. Itse asiassa sama tarina filmattiin myös Englannissa: Thomas Bentleyn ohjaamaa rikoselokuvaa Dead Man's Shoes (1940) pidetään brittiläisen film noirin klassikkona, mutta sitä on erittäin vaikea hankkia. Kuvausten perusteella näyttää siltä, että Bentleyn elokuva oli lähempänä Bernhardtin originaalia kuin Conwayn Hollywood-tuotanto. Kaikkien kolmen elokuvan pohjana on itävaltalaisen kirjailijan ja toimittajan Hans Kafkan tarina. Kafka oli paennut vuonna 1934 Pariisiin, josta hän jatkoi kaksi vuotta myöhemmin Englantiin. Pariisiin hän palasi hetkeksi Bernhardtin elokuvan valmistumisen aikaan. Helmikuussa 1940 Kafka jatkoi Yhdysvaltoihin ja muutti nimensä John Kafkaksi. Tiettävästi hän ei Hollywoodissa osallistunut mitenkään Hämärän peitossa -elokuvan suunnitteluun, vaan käsikirjoittaja Guy Trosper sai kaikesta päätellen vapaat kädet.

Tarina alkaa vuodesta 1935, ja keskiöön asettuvat ranskalainen diplomaatti David Talbot (William Powell) ja hänen puolisonsa Lucienne (Hedy Lamarr). Jo ensimmäisistä kuvista tulee mieleen Powellin tausta Thin Man -elokuvissa. Vastikään oli valmistunut sarjan neljäs osa Pettävä varjo kummittelee (Shadow of the Thin Man, 1941), joka yhdistelee huumoria ja jännitystä.Vähitellen Powellin rooli vakavoituu, aivan kuin yleisö haluttaisiin suostutella hyväksymään tähti toisenlaisessa olomuodossa. Petollisen Henri Sarroun roolissa velmuilee Basil Rathbone ja hänen kumppaninaan Michelle Allainena Claire Trevor. Jos Hämärän peitossa olisi osunut kohdalle sattumalta, sitä katsoisi MGM:n korkeiden tuotantoarvojen trillerinä, jonka keskeinen kysymys on Who done it, mutta Kurt Bernhardtin elokuvan jälkeen huomio kiinnittyy eroihin. Olennaista on se, että ensimmäisen maailmansodan trauma on vaihtunut junaonnettomuuden jälkeiseksi amnesiaksi. Vielä tärkeämpää on se, että Talbot on lopulta Talbot, eikä rikollinen Pelletier. Käsikirjoitus saa kammettua tarinan normaalin Hollywood-elokuvan raameihin. Mielestäni hyvin paljastava on kohtaus Pelletier'n äidin kanssa: sen lopetuksesta puuttuu Bernhardtin elokuvan tragiikka.

Katsoessani Jack Conwayn ohjausta jäin miettimään, löytyisikö muitakin esimerkkejä siitä, miten 1930- ja 1940-luvun ranskalaista elokuvaa uudelleentulkittiin Hollywoodissa. Asetelman kautta voisi päästä ymmärtämään paitsi tyylillisiä myös kulttuurisia eroja. Bernhardtin ja Conwayn elokuvien lisäksi tulee mieleen Marcel Carnén Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939), josta Anatole Litvak ohjasi elokuvan Pitkä yö (The Long Night, 1947). Kolmas esimerkki voisi olla Julien Duvivierin Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937), josta tuli Yhdysvalloissa John Cromwellin Casbahin vanki (Algiers, 1938). Listaan voisi lisätä myös Jean Renoir'n Ihmispedon (La bête humaine, 1938), vaikka Fritz Langin Ihmispeto (Human Desire) valmistuikin vasta vuonna 1954.