Tuuli nousee (2013)

On surullista tietää, että Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) on Hayao Miyazakin viimeinen ohjaus. Muistan, kun Yleisradio esitti vuonna 1995 kaksi Miyazaki-elokuvaa televisiossa, Näkymättömän ystävän (Tonari no Totoro, 1988), joka myöhemmin sai nimen Naapurini Totoro, ja Punaisen sian (Kurenai no buta, 1992). Ne tekivät suuren vaikutuksen. Jo silloin kerrottiin, että nämä animaatiot keräsivät Japanissa miljoonia katsojia, kaiken ikäisiä. Se oli helppo uskoa. Kun nyt katson ohjaajan viimeistä teosta, siinä on yllättävän paljon yhteistä molempien varhaisten Miyazaki-kokemusteni kanssa. Tuuli nousee ei briljeeraa mielikuvituksen luomuksilla niin kuin Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2001) tai Liikkuva linna (Hauru no ugoku shiro, 2004). Pikemminkin se palaa juurille. Mieleen tulevat äidin sairauden luoma pakahduttava epätietoisuus Totorossa ja lentämisen tuoma vapaus mutta myös yksinäisyys Punaisessa siassa. Arvosteluissa Tuuli nousee on todettu enemmän aikuisten kuin lasten elokuvaksi. – En tiedä. Meillä lapset katsoivat elokuvaa herkeämättä. Mutta ehkäpä Tuuli nousee on tehty myös sille yleisölle, joka oli nuorta silloin, kun Naapurini Totoro ja Punainen sika olivat elokuvateattereissa.

Tuuli nousee on taustaltaan kiinnostavan moniaineksinen. Ohjaaja itse hahmotteli sitä mangana, niin kuin jo aikanaan elokuvaansa Tuulen laakson Nausicaä (Kaze no tani no Nausikaa, 1984). Uudella elokuvalla on omaelämäkerrallinen tausta siinä mielessä, että Miyazakin oma isä oli lentokoneinsinööri, joka osallistui toisen maailmansodan aikana Mitsubishin Zero-hävittäjien rakentamiseen. Äiti puolestaan sairasti sodan jälkeen tuberkuloosia ja oli vuoteen omana vuosina 1947–1955. Miyazaki yhdisti tarinaan kaksi linjaa: toisaalta pohjana on Mitsubishi-hävittäjien suunnittelun keskeisen arkkitehdin Jiro Horikoshin (1903–1982) elämäntarina, toisaalta vuonna 1937 ilmestynyt Tatsuo Horin tarina Kaze tachinu, joka sijoittuu tuberkuloosiparantolaan Naganoon. Miyazakin elokuvan nimi on peräisin juuri Horin kertomuksen otsikosta, joka on puolestaan lainaus Paul Valéryn runosta ”Le Cimetière marin”, Merellinen hautausmaa. Tässä runossa on säe ”Le vent se lève !… Il faut tenter de vivre!” Tuuli nousee!... Meidän on yritettävä elää!

Näissä aineksissa on paljon tuttua: Miyazakin elokuvissa on nähty tuulta, elämisen välttämättömyyttä ja tuskaa, sairautta, lentämisen hurmaa. Silti Tuuli nousee on uusi, omaperäinen luomus. Se on ohjaajan uralla poikkeuksellinen siksikin, että se kytkeytyy historiaan aiempaa vahvemmin. Tämä historiallisuus on samanaikaisesti sekä omaelämäkerrallista, ohjaajan omasta muistista ammentavaa, että biografista tapaillessaan Jiro Horikoshin elämänvaiheita. Ohjauksellisesti loisteliaita ovat siirtymät toden ja unen välillä, ja nämä liukumat ovat erityisen vaikuttavia alussa ja lopussa, kun Jiro tapaa lapsuutensa sankarin, italialaisen lentokonesuunnittelijan Giovanni Battista Capronin. Oikean Jiro Horikoshin vaimo ei sairastanut tuberkuloosia, mutta Miyazakin runollisessa visiossa kuihtuva Naoko on kuin Japanin vertauskuva. Mitä pidemmälle Japani astuu sodan tielle, sen hauraammaksi käy Naoko. Erityisen synkkä on jakso, jossa Jiro vierailee Saksassa. Ympäristön ankeus ja pimeys tuntuvat jo ennakoivan sitä maailmanpaloa, joka pian syttyisi ja joka valjastaisi lentämisestä haaveilevat insinöörit sotakoneiston palvelukseen. Elokuvan lopussa Jiron saavutus, hävittäjän rakentaminen, saa katkeran ristivalon, kun Naoko samanaikaisesti hiipuu pois. Unessa Jiro vaeltaa tuhoutuneiden lentokoneiden hautausmaalla. Minulle Tuuli nousee kertoo samanaikaisesti henkilökohtaisten unelmien välttämättömyydestä ja siitä modernin elämän paraoksista, jossa unelmat ja niiden tuhoutuminen liittyvät väistämättömästi yhteen.