Kummisetä (The Godfather, 1972)

Olen kirjoittanut blogiini aiemmin Francis Ford Coppolan elokuvista Kummisetä II (The Godfather, Part II, 1974) ja Kummisetä III (The Godfather, Part III, 1990), mutta jostakin syystä ensimmäinen Kummisetä on jäänyt vaille tekstiä. Käänteentekevän elokuvan lähtökohtana oli Mario Puzon vuonna 1969 ilmestynyt bestseller, mutta Paramount oli saanut vihiä suunnitelmasta jo kaksi vuotta aiemmin ja ostanut sen oikeudet, kun kirjailija oli rahapulassa. Kun romaani oli ilmestynyt, Paramount lähti määrätietoisesti etsimään ohjaajaa, mieluummin italialaistaustaista. Lopulta, monen harharetken jälkeen, tehtävään löytyi nuori Francis Ford Coppola, jonka Sadeihmisiä (The Rain People, 1969) oli juuri valmistunut. Sadeihmisisissä ohjaaja oli jo työskennellyt muun muassa James Caanin ja Robert Duvallin kanssa. Molemmille tuli keskeinen rooli myös Kummisedässä. Coppolalla oli sanansa sanottavana roolivalintoihin, ja hänen ansiostaan myös Marlon Brando nähtiin avainroolissa Vito Corleonena. Tosin alkuperäinen ajatus tuli Mario Puzolta, mutta Paramount tyrmäsi idean. Vasta Coppola onnistui vakuuttamaan yhtiön Brandon valinnasta.

Kummisedän aloitus on jäänyt mieleeni jo ensimmäisestä katsomiskerrasta. Elokuvan alussa vietetään Vito Corleonen tyttären häitä. Samaan aikaan kun juhlat ovat käynnissä, kummisetä ottaa vastaan asiakkaitaan. Coppola orkestroi joukkokohtauksen taitavasti ja näyttää myös yhden vahvuuksistaan, vuorottelun tunne- ja tyylilajien välillä. Niin Kummisetä kuin sen jatko-osakin asettavat vastakkain tummanpuhuvat sisätilat, joissa Corleonen perhe laatii suunnitelmiaan, ja ulkotilat, päivänvalon, jossa suunnitelmat muuttuvat teoiksi. Tilalliseen jännitteeseen päättyy koko ykkösosa, kun Michael Corleone (Al Pacino) on noussut suvun johtoon ja väistämättä hänen puolisonsa Kay (Diane Keaton) jää suljetun oven taakse. Kummisedässä on vaikuttavia kohtauksia, kuten ravintolajakso, jossa Michael surmaa McCluskeyn (Sterling Hayden) ja Sollozzon (Al Lettieri). Kun Vito Corleone joutuu murhayrityksen seurauksena sairaalaan, Michael saapuu häntä tapaamaan. Isän silmästä kirpoaa kyynel, eikä katsoja tiedä, johtuuko se pettymyksestä siihen, että Michael ajautuu väkivallan tielle, vai siitä, että isän toive on toteutunut. Kummisetä kestää katsomista, mutta toki kakkososa on vieläkin kiinnostavampi, jo rakenteeltaan, kun ohjaaja palaa kertomaan Vito Corleonen taustoista.

Vierailijat (Les Visiteurs, 1993)

Jean-Marie Poirén ohjaama Vierailijat (Les Visiteurs, 1993) oli ensi-iltavuonnaan poikkeuksellisen menestynyt komedia, ja se nousi heti Ranskan katsojatilastojen kärkeen. Elokuva sai kahdeksan César-ehdokkuutta, voitti yhden ja sai lopulta myös jatko-osia, jotka eivät enää nousseet yhtä suureen suosioon. Suomessa elokuva nähtiin teatterilevityksessä vuonna 1994, dvd-levityksessä ja ainakin kertaalleen televisiossa vuona 1997. Minua jaksaa aina naurattaa elokuvan aloituskohtaus, jossa nähdään laajakankaalla maisemakuva, kun kuva-alaan yhtäkkiä ilmaantuu suippokärkinen haarniskan tossu. Katsojalle valkenee, että tarina alkaa 1100-luvun Ranskasta, ja elokuvan päähenkilö Godefroy de Montmirail (Jean Reno) johdattelee menneisyyteen, joka on kuin vieras maa.

Keskiajan historia on tarjonnut paljon raaka-ainetta historialliselle komedialle, ja tätä perinnettä Vierailijat jatkaa. Teos lukeutuu samalla aikamatkaelokuviin. Tällä kertaa menneisyyden ihmiset siirtyvät ajassa eteenpäin taikajuoman seurauksena. Yhtäkkiä Godefroy ja hänen palvelijansa sujahtavat 1990-luvun ranskalaiselle maaseudulle. Vaikka perusidea voi tuntua tutulta ja moneen kertaan käsitellyltä, yllättävän paljon ohjaaja Poiré ja käsikirjoittaja Christian Clavier saavat aiheesta irti. Clavier itse asiassa näyttelee elokuvassa kaksoisroolia. Hän esittää sekä Godefroyn nokkelaa palvelijaa Jacquouillea että lipevää Jacques-Henri Jacquardia. Saapuminen 1990-luvulle jää erityisesti mieleen: Jacquouille törmää asfalttiseen tiehen, ihmettelee ja koputtelee, kunnes yhtäkkiä paikalle ajaa keltainen Renault...