Kuninkaan puhe (2010)

Vasta nyt näin David Seidlerin käsikirjoittaman ja Tom Hooperin ohjaaman draaman Kuninkaan puhe (The King's Speech, 2010). Näyttää siltä, että 2000-luvulla Britannian politiikka on ollut vahvasti elokuvallistettua – ehkä enemmänkin kuin voisi olettaa. Ajatellaanpa viime vuosilta vaikkapa Stephen Frearsin  elokuvaa The Queen (2006) tai Phyllida Lloydin Rautarouvaa (The Iron Lady, 2011). Kuninkaan puheen taustat ovat kuitenkin kauempana, jo 1980-luvulla, jolloin Seidler sai ideansa änkyttävän kuninkaan tarinasta. Aiheen kehittely näyttämöteokseksi tai elokuvaksi ei kuitenkaan ollut mahdollista niin kauan kuin kuningataräiti oli elossa. Vasta 2000-luvulla Seidler pystyi kehittämään ajatustaan pidemmälle.

Kuninkaan puhe alkaa, kun Yorkin herttua prinssi Albert (Colin Firth) yrittää pitää puheen Wembleyllä vuonna 1925. Änkytyksestä kärsivä herttua päätyy puolisonsa Elisabetin (Helena Bonham Carter) tukemana hoitoon, ja terapeutiksi lupautuu australialainen Lionel Logue (Geoffrey Rush), joka harrastaa Shakespearea. Elokuva kulminoituu vuoteen 1939, jolloin veljensä Edvardin sijaan kuninkaaksi kohonnut Albert, nyt kuningas Yrjö VI, pitää kuuluisan sodanjulistuspuheensa. Dramaattisista syistä kuva Edvardista on ehkä liiankin negatiivinen, mutta muutoin käsikirjoitus kuljettaa tarinaa taitavasti. Kuninkaan änkytystä ei liikaa psykologisoida mutta kuitenkin riittävästi, jotta hänen näkökulmaansa voi samastua. Tarina ripottelee myös brittiläis-kansanyhteisöllisiä aiheita, Wembleyn stadionista Shakespeareen, Skotlannista Australiaan, mutta missään vaiheessa nämä teemat eivät vie huomiota kuninkaan ja terapeutin ponnisteluilta. Kevyesti viitataan myös historialliseen muutokseen. Maata ei enää johdeta hevosen selästä, ja siksi median merkitys politiikalle on niin suuri. Kuningas, joka ei voi esiintyä radiossa, ei voi hoitaa tehtäväänsä.

Kuninkaan puhe on ennen kaikkea kahden erinomaisen näyttelijän, Colin Firthin ja Geoffrey Rushin, elokuva. Huomio kiinnittyy myös taitavaan ohjaukseen. Tom Hooper käyttää kameraa harkitusti: erilaisilla linsseillä kuvattuna mikrofoni alkaa katsojastakin näyttää möröltä jo ensimmäisessä Wembley-kohtauksessa. Myös kompositiot ovat persoonallisia. Tuntuu, että kuningas ei juuri koskaan ole kuvan keskiössä vaan aina jotenkin marginaalissa, reunassa, jolloin tyhjä kuvapinta korostuu. Kuninkaan epämukavuus sosiaalisissa tilanteissa saa ohjaajan käsissä visuaalisen ilmeen.