Poikamiesten paratiisi (1939)

Tuntuu, että 1930-luvulla tehtiin enemmän ”poikamieselokuvia” kuin muilla vuosikymmenillä yhteensä. Suomalaisen Poikamiesten holhokin (1938) lisäksi täytyy erityisesti mainita saksalainen komedia, Kurt Hoffmannin ohjaama Poikamiesten paratiisi (Paradies der Junggesellen, 1939), joka myytiin Yhdysvaltoihinkin vuonna 1940. Suomessa elokuva nähtiin välirauhan aikana huhtikuussa 1941. Sabine Hake pitää Popular Cinema of the Third Reich -kirjassaan Poikamiesten paratiisia modernisaation ja naisen pelon kiteytymänä ja aikakauden homososiaalisuuden kommentoijana. Elokuvassa kolme armeijakaveria lyö hynttyyt yhteen ja päättää taistella yhteistuumin naisten viettelyksiä vastaan. Katsoja tietysti tietää, että yritys on tuhoon tuomittu.

Poikamiesten paratiisi alkaa oikeussalissa: maistraatin virkailija Hugo Bartels (Heinz Rühmann) on setvimässä avioeroaan. Hän on eroamassa jo toista kertaa, mikä aiheuttaa hämmennystä, sillä Hugon tehtävä maistraatissa on nimenomaan vihkiä aviopareja. Eipä aikaakaan, kun Hugo tapaa vanhat armeijakumppaninsa, apteekkari Cäsar Spreckelsenin (Josef Sieber) ja opettaja Balduin Hannemannin (Hans Brausewetter) ja yhteisten maljojen säestämänä kaverukset vannovat toveruutta. Poikamiesten paratiisissa kallistetaan kuppia enemmän kuin tv-sarjassa Dallas aikanaan, ja viini ja olut virtaavat. Kolmikko löytää yhteisen asunnon, ja kaoottinen muuttokohtaus on elokuvan hauskimpia. Kaikilla on valtavat kaappikellot sekä sängyt, joiden päädyssä komeilevat isän ja äidin potretit. Poikamiehistä tulee kertakaikkiaan konservatiivinen kuva, varsinkin kun he istuvat iltaa identtisissä tupakkatakeissa.

Lopuksi käy kuten arvata saattaa – paitsi että yllättävästi Cäsar ja Balduin naivat Hugon ex-vaimot. Loppukohtauksessa Hugo toimittaa yhteisseremonian, ja on itse löytänyt rinnalleen vuokraemäntänsä. Paratiisi ei olekaan homososiaalinen yhteys vaan avioliitto: ”Paradies auf den Erden.” On pakko mainita, että aikakauden saksalaisten komedioiden tapaan tässäkin on melodia, josta tuli menestys. Alussa trio esittää schlagerin ”Das kann doch einen Seemann nicht erschüttern!”, jonka Suomessa levyttivät vuonna 1942 sekä Reino Armio että Georg Malmstén nimellä ”Pelko pois, Rosmarie”. Sävel oli Michael Jaryn, sanat Bruno Balzin. Ainakin osa aikalaisista oli varmasti tietoinen siitä, että Balz (1902–1988) oli vuonna 1936 joutunut epäillyksi homoseksuaalisuudesta ja oli pidätettynä kuukausien ajan. Gestapo pidätti hänet uudelleen vuonna 1941. Balz vältti kuitenkin keskitysleirin Michael Jaryn ansiosta: propagandakoneisto tarvitsi taitavaa sanoittajaa.